Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runoilijoiden keskustelua puutarhassa

Merja Leppälahti, 23.7.2018
Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä 149 s., Atena 2018

Kaksi runoilijaa kirjoittaa toisilleen kirjeitä verkkaiseen tahtiin. Kirjassa on kaksitoista kirjettä, kirjoitettu kahden vuoden aikana. Kuulostaa viehättävältä ja rauhalliselta. Puutarhakirjeitä-kirja on kansipapereineen esineenä houkuttelevan kaunis. Kirjan tekstit on taitettu ”kirjemäisiksi” jättämällä oikea reuna tasaamatta.

Puutarhat ja kasvien elämänkierto toimivat sekä muistelemisen että kirjoittamisen metaforana.

Molemmat ovat kirjoittamisen ammattilaisia, Hannimari Heinolta ilmestyi juuri kolmas runokokoelma, hän on myös kääntäjä. Kristiina Wallin puolestaan on julkaissut viisi runokokoelmaa ja useita kuunnelmia. Kirjeiden teksti on paikoin kuin proosarunoa, ja mukana on myös viittauksia muihin kirjailijoihin, runoja ja muita lainauksia.

Kirjeissä käsitellään puutarhoja, mutta mikään perinteinen puutarhakirja ei ole kysymyksessä. Kirjoittajat muistelevat entisiä puutarhoja, merkityksellisiä puutarhoja, kadonneita ja menetettyjä puutarhoja ja pohdiskelevat samalla monenlaisia asioita. Koko elämä vertautuu kasvin kasvamiseen. Puutarhat ja kasvien elämänkierto toimivat sekä muistelemisen että kirjoittamisen metaforana. Kristiina Wallin kirjoittaa:
”Muokata taas yhdenlaista puutarhaa, kirjainten rivejä. Vaikka eivät nekään helposti järjestykseen suostu, kirjaimet, niilläkin on villi luonto ja kätketty suunta.”

Kiireettömiä ajatuksia

Puutarhakirjeissä kumpikin kirjoittaja pohdiskelee omia tuntojaan, omia kasvejaan ja puutarhojaan, nykyisiä ja menneitä. Toisinaan toinen esittää jonkin kysymyksen ja joskus toinen myös vastaa tai kommentoi. Tuntuu kuitenkin, että kysymykset ja vastaukset ovat oikeastaan melko merkityksettömiä. Tietenkään kysymykset eivät voikaan olla kiireellistä vastausta odottavia, kun kirjeiden välillä on kuukausia. Kirjeissä ei kuitenkaan kovin paljon varsinaisesti vaihdeta ajatuksia tai keskustella, paremminkin ehkä jatketaan miettimistä siitä, minkä toinen aloitti.

Kirjeissä pohdiskellaan monin tavoin kieltä ja kirjoittamista. Samalla käydään läpi elämää muistojen puutarhojen kautta. Jotkut paikoista ovat jääneet mieleen hetkellisinä kohtaamisina, toisiin liittyy muistoja pitkältä ajalta. Ajatusten kulku on verkkaista pohdintaa ilman suuria tunteita. Kuten runoilijoiden kirjeistä voi olettaakin, tekstit ovat paikoin lyyrisiä.

Hannimari Heino kirjoittaa myös tekeillä olevasta runokokoelmastaan, nyt jo ilmestyneestä Syklejä. Herbaario -teoksesta, jonka teemana on myös puutarha ja kasvit. Vanhaa kasvikokoelmaa katseltuaan Heino kirjoittaa:
”Ehkä kasvin perimmäinen olemus ilmeneekin juuri noissa kaarevissa muodoissa, pyörteilyssä, kuten tuossa sinunkin säilömässäsi mintussa se on yhä tallella, vaikka aikanaan lehtivihreä haalistuu ja lopulta katoaa.”

Menneitä ja tulevia puutarhoja

Kirjeissä on joitakin kohtia, jotka miellyttävät minua erikoisesti. Kristiina Wallin kirjoittaa kasvien nimistä:
”Siellä missä joku näkee rukouksen, toinen näkee lehmän maitoa tihkuvat utareet. Silloin maariankämmekkä on utareheinä. Niin tai näin, kasvien nimillä on mielikuvitusta kiihottava voima. Meillä kasvaa perennapenkissä isotähtiputki. On kuunlilja, punahattu ja hyvänheikinsavikka. Tyräkki. Voi miltä tuntuvatkaan suussa konnanulpukka, juurtokaisla, ristilimaska!”

Kuten runoilijoiden kirjeistä voi olettaakin, tekstit ovat paikoin lyyrisiä.

Hannimari Heino kirjoittaa matkalla näkemistään maisemista:
”Jospa matkapuutarha kukkiikin vain katseen ajan? Tasan sen hetken, kun puut, kaislat (kerran meri ulottui nykyiseen sisämaahan asti) ja talot syöksähtävät silmistäni sisään enää milloinkaan minuun sellaisenaan palaamatta. Sekunnin rehotus, yksi kasvusto tunkeutuu toiseen ja kaksi on erottamattomasti yhtä. Ja on ohi.”

Ja Kristiina Wallin kirjoittaa:
”Ei puiden paljaus minua silti sureta, lokakuussa on hiljaista lohtua. Kun haistaa metsänpohjan ja karikkeen, muistaa mistä on kotoisin ja minne menossa.”

Rakastin joskus kymmeniä vuosia sitten Armas Syrénin Mietiskelijän puutarhaa. Lainasin sen kirjastosta yhä uudelleen. En enää muista kirjan sisällöstä mitään, voi olla, ettei se enää kiinnostaisi minua lainkaan. Silloin aikanaan se kuitenkin tuntui antavan jotain rauhoittavaa ja pysyvää kapinalliselle teini-ikäiselle. Puutarhasta ja kasveista lukeminen ja kirjoittaminen on minusta edelleen tavattoman antoisaa. Puutarhakirjeiltä odotin ehkä hiukan liikaa tai ehkä odotin jotain toisenlaista. Lukukokemus oli ehdottomasti miellyttävä, mutta kokonaisuutena ei erityisen sykähdyttävä tai mieleenpainuva.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto