Minä, sisareni

Katriina Ranteen esikoisteos Minä, sisareni kertoo neljästä Vuolteen sisaruksesta, jotka ikäjärjestyksessä ovat Tuuli, Sade, Meri ja Usva. Vuonna 1981 Noormarkussa viisilapsiseen perheeseen syntynyt Ranne asuu Englannissa ja tutkii swahilinkielistä kirjallisuutta Lontoon yliopistossa.

Minä, sisareni on kehityskertomus lapsuudesta aikuisuuteen. Tarina etenee suoraviivaisesti, mutta kyse ei ole aivan tavanomaisesta juoniromaanista. Tytöt puhuvat kirjassa vuorotellen päiväkirjanomaisesti. Varsinaista dialogia on vähän. Lukemisen edetessä huomasin aina vain enemmän nauttivani romaanin rakenteesta ja siitä huolellisuudesta, mikä siinä näkyy: tarkasti harkituista motiiveista, toistuvista asioista, joista kutoutuu elimellinen osa romaania.

Kieltä rakastavalle ja siitä kiinnostuneelle lukijalle Katriina Ranteen kirja on nautinnollinen kokemus. Romaanissa on monta kielellistä helmeä, aforistista elämänviisautta, jotka hyvän runon tavoin jäävät lukijalle pysyväksi pääomaksi. Tämä tuo mieleen Petri Tammisen Enon opetukset.

Kirjassa on 499 sivua. Silti siinä on yllättävää, lumihiutalemaista keveyttä. Mietin kuitenkin, olisiko tekstissä ollut tiivistämisen varaa. Lukiessa syntyy mielikuva päiväkirjan kirjoittajasta, joka kirjaa ylös päivän tapahtumat mutta ennen kaikkea mielialat ja tuntemukset. Tulee mieleen kirjan sisaruksista vanhimman, Tuulin, sanoma: ”Minä säilytän kaiken, vaikka usein kellariin työnnettynä.” Ikään kuin kirjan kirjoittaja olisi myös ottanut kaiken tallettamansa ja rakentanut siitä taitavasti kokonaisen tarinan.

Tämä ratkaisu toimii mutta tekee tekstistä vähän tasapaksua ja ponnetonta. Draaman kaari puuttuu, vaikka monenlaista dramaattista tapahtuukin. Vaikka matkoja tehdään tarinassa ulkoisestikin, ennen kaikkea on kyse sisäisestä matkasta. Kuten yksi sisaruksista toteaa Mummin lakonisia almanakkamerkintöjä katsoessaan: ”Ehkä kaipuuta ei ollut, ehkä Joen jäiden lähdön seuraaminen on tapa lentää.”

Luonto on kirjassa olennaisessa osassa. Tärkeät asiat ja ihmiset on kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Näitä ovat Äidin, Isän, Mummin ja Mummulan lisäksi myös Mummulan vieressä virtaava Joki. Vesi elementtinä on tärkeä kautta kirjan, samoin äänet. Kirjan tapahtuma-aika on 23 vuotta, jona aikana tytöt kasvavat aikuisiksi naisiksi.

Yksi monista romaanin hienoista runollisista kuvista kertoo Saden suhteesta uimahalliin. ”Olisin voinut käydä uimahallissa avainten helinän tähden. — Uimahallissa kaikki oli yhtä meditatiivista hengitystä, rytmistä rakastelua –. — Miksi sinipukuinen nainen vain seisoi ja pysyi asemissaan vähintään puoli tuntia? — Ehkä hänellä oli joku, jonka selän lihasten jännittymistä ja pakaroiden liikettä hän ei koskaan väsynyt seuraamaan.”

Koko sisarusparvella tuntuu olevan herkkyyttä pienille asioille. Pelkkä tietoisuus toisen olemassaolosta riittää tuomaan turvallisen olon. ”Pin-koodini oli sade. Vaikkei näytöllä näkynyt kuin tähtiä, tuntui aina hyvältä näppäillä puhelimeen lempisiskoni nimi.” Kuvailee Meri. Tuuli kertoo poikaystävästään Jaakosta, joka on oikeustieteilijä: ”Jaakko teki kaiken kunnolla. Minä rakastin katsella sitä, miten hän söi suklaapingviinituuttia –.” Jäätelön syöminen on yksi kirjan toistuvista motiiveista.

Vastenmieliset miehet

Sisaruksista Tuulilla ja Sadella on ikäeroa kaksi vuotta, Sadella ja Merillä kolme sekä Merillä ja Usvalla vuosi. ”Minussa ja Merissä on paljon samaa analyyttisyyttä, kun taas Sade ja Usva elävät elämäänsä jotenkin sekä taakseen että eteensä katsomatta”, kuvaa esikoinen Tuuli sisarusparvea. Arkkitehdiksi Lontoossa opiskelevan Merin keskiarvo koulussa on ollut puhdas kymppi. Kun hän leipoo, piirakan koristeena olevat taikinaristikot ovat viivasuoria.

Tuuli opiskelee swahilia ja käy romaanin kuluessa myös Tansaniassa. Tätä Tansaniassa oloajan kuvausta pidän liian yksityiskohtaisena ja irrallisena. Mielestäni sen olisi voinut jättää pois kokonaisuuden tästä kärsimättä. Muuten Tuuli on esikoisen tavoin mielellään hieman ulkopuolinen tarkkailija ja eroaa ulkoisestikin muista. Hän on muun muassa huomattavasti sisaruksiaan lyhyempi.

Sade, ”tyttö joka halusi tietää”, opiskelee ensin yliopistossa Helsingissä kaikkea mahdollista, kunnes tajuaa haluavansa kokiksi ja päättää aloittaa opinnot ravintolakoulu Perhossa. Usva ei vanhempien pettymykseksi lähdekään lukemaan estetiikkaa Helsinkiin, vaan jää miehen vuoksi kotinurkkiin Poriin ammattikorkeakouluun opiskelemaan tietotekniikkaa ja jättää myöhemmin opinnot kesken samaisen miehen käytöksestä masentuneena.

Isää ja Tuulin poikaystävää Jaakkoa sekä paria sivuhenkilöä lukuun ottamatta kirjan miehet ovat harvinaisen vastenmielisiä. Alkaen Mummin naapurin Vellamon edesmenneestä kangaskauppiasmiehestä, joka salli vaimonsa pukeutua vain harmaaseen.

Merin Pariisissa tapailema Justin on myös aika surkimus mieheksi. Meri jättää prosentin mahdollisuuden sille, että ystävyys muuttuisi rakkaudeksi. Hän päätyy sellaiseen lopputulokseen, että mikäli menettäisi puhe-, näkö- ja kuulokykynsä, hän kelpuuttaisi Justinin miehekseen. Tarkkanäköinen ystävä esittää kysymyksen, mikä saa Merin kuvittelemaan, että kukaan mies tahtoisi vaimokseen sokean kuuromykän. Miehet haluavat naisen, joka sallii heidän pysyvän lapsina ja suostuu korjaamaan jäljet, hän valistaa.

Tällaisen kaikkivoipaisuuskuvitelman kääntöpuolena hämmästyttävää on kirjan naisten lähes säännönmukainen alistuminen miesystäviensä tahtoon ja päiväkausien sängynpohjalle masentuminen, kun jokin menee pieleen.

Epäuskottavuuden puolelle menee myös se, miten sisarusten seurustelut alkavat. Saden, sisaruksista vauhdikkaimman, mukaan tarttuu ovimiehen jälkeen ensimmäinen ravintolassa eteen sattuva mies. Itse asiassa ei päästä edes ravintolasaliin saakka, vaan Sade tapaa Karinsa rappusissa vasta matkalla saliin. Kuopus Usva rakastuu ensi silmäyksellä itseään yli 20 vuotta vanhempaan Mieheensä välittömästi suutariliikkeen ovesta sisään astuttuaan. Vain Tuulin ja Jaakon suhteen kuvaus on uskottavaa, samoin kuin siihen liittyvä lesbosuhteen kuvaus.

Vaikkei nais–mies-suhteiden kuvaus aivan uskottavalta tunnukaan, piirtyvät pinnan alla kuitenkin terävästi esiin naiselle ja miehelle tyypilliset tavat reagoida. Petetyn naisen tuntemusten kuvaus on karmeudessaankin yksi romaanin kohokohdista. Sitä kielellistä ilotulitusta ja tuoretta ilmaisuvoimaa, mikä tässä kirjassa on parasta.

”Kari, vampyyri aivan vierestäni, kyljestäni, imi kuiviin vereni kuin viinikanisterinsa. Minä olin antanut hänelle luvan vereeni, viinini oli hänen edestänsä vuodatettu. Mutta pikari johon se valui ei ollutkaan se joksi sitä luulin. Valokuvien loisteputken rävähtäessä lävitseni näin pikarin kirkkaassa valossa eikä sen yksikään kylki näyttänyt tutulta. Jokainen kulmikas, minua karheudellaan naarmuttanut särmä oli vaihtunut toiseksi, viiltäväksi; prisma oli taittunut ja lasi oli saanut uudet kaarteet, Kirsin kapeiden lanteiden muotoiset.”

Jouluksi kotiin

Lapsuudenkoti Noormarkussa on sisaruksille tärkeä kiinnekohta. Sinne kokoonnutaan vähintään kolme päivää ennen joulua tekemään piparkakkutaloa. Kun vuosien myötä tulevien kiireiden vuoksi aikataulusta joudutaan lipsumaan, lähettää joku kuitenkin sähköpostissa ohjeet piparkakkutalon tekemiseen.

Maailman murjoessakin lapsuudenkotiin on hyvä palata, kunnes joutuu toteamaan, ettei mitään turvaa lopulta olekaan. Isä rötköttää sohvalla ja Äiti katselee televisiota toisessa huoneessa.

Kuopusta ja pikkusisarta on tehnyt mieli suojella ja jättää kertomatta, että sadun lopussa helmenkalastaja kuoli. Vuosien ja karujenkin kokemusten myötä turvaa tarvitaan vähän vähemmän ja sekin sisaruksista, joka on kaikkein eniten halunnut pitää asioista kiinni, on valmis sanomaan: ”Antaa olla.” ”Elämä palaa uomiinsa, kun sen laittaa palaamaan. Ottaa itseään niskasta kiinni ja kääntää pään oikeaan asentoon.”