Plagiointitapaukset herättävät kysymyksiä siitä, mikä saa kirjailijan julkaisemaan toisen tekstiä omanaan. Sanna Nyqvist ja Outi Oja johdattavat kyseisen kirjallisen ilmiön juurille ja nykypäivään.

 

Viime vuosien aikana Suomen kirjallisella kentällä on kohistu useista tekijänoikeusjutuista. Huhtikuussa Karisto veti markkinoilta pois Eija Piikkilän teoksen Kiireisen kokkaajan elämää ja eväitä (2008), kun osoittautui, että teokseen sisältyvä kertomus ”Pako” on plagiaatti Esa Sariolan novellista ”Yves Montand” vuodelta 1984. Helmikuussa Helsingin Sanomat uutisoi lukijavihjeen pohjalta, että Maija Porman dekkarissa Pohjalainen pankkiryöstö (2004) on useita suoria lainauksia Outi Pakkasen romaanista Pelistä pois (2001). Porman tuotanto vedettiin pois kirjakaupoista. Waltari-juhlavuosi puolestaan sai erikoisen lisämausteen, kun heinäkuussa paljastui, että yhdysvaltalainen käsikirjoittaja ja tekijänoikeuksien asiantuntija Colin Slater on julkaissut nimissään englanninkielisen käännöksen Waltarin Ihmiskunnan vihollisista.

Tapaukset ovat herättäneet paljon huomiota ja kysymyksiä. Mikä saa kirjailijan kopioimaan katkelmia toiselta tai jopa julkaisemaan toisen kirjoittaman teoksen omanaan? Miten moni plagiaatti jää paljastumatta? Miksi kirjailijat uskottelevat fiktiivisen tekstin olevan omaelämäkertaa? Mitä väärennökset kertovat käsityksistämme ”aidosta” ja ”alkuperäisestä”?

 

Plagiaatin jäljet

Eija Piikkilä ei liene kiireisenä kokkaajana ehtinyt tarkistaa, mitä aineksia tekstisoppaansa sekoitti. Piikkilän ”Pako”-novellin juoni kulkee loppua lukuun ottamatta samanlaisena kuin Sariolan ”Yves Montand”. Molemmissa kertomuksissa asetelma on sama: Ravintolassa vanhemman miehen seuraan liittyy nuorempi humalassa oleva nainen, joka myöhemmin päätyy miehen asuntoon. Lopussa mies saa nyrkiniskun naisen miesystävältä. Tekstien yhtäläisyydet eivät rajoitu vain juonitasolle. Piikkilä käyttää moneen otteeseen lähestulkoon sanantarkkoja otteita Sariolalta. Novellin alussa siteerataan nuorta naista: ”Miehet käyttävät naisia hyväkseen. Jos nainen on raskaana, niin mies pettää häntä.” Sariola kirjoittaa vastaavan repliikin: ”Miehet käyttää naisia hyväkseen. Kun nainen on raskaana, ne pettää sitä.” Piikkilän kerronta on korkeatasoisempaa silloin, kun se seuraa tiiviimmin Sariolaa. Kun Piikkilä novellinsa lopussa irrottautuu Sariolan tekstistä, tyyli heikkenee selvästi.

Plagiaatteja yhdistää usein viihteellisyys sekä se, että ne on julkaistu omakustanteina tai pienkustantamoista, joskaan isot kustannustalotkaan eivät ole säästyneet ikäviltä tapauksilta. Lisäksi tunnusmerkillistä on se, että plagiaatit ovat harvoin kovin onnistuneita kirjallisia teoksia, mikä herättää kysymyksen koko plagioinnin mielekkyydestä. Plagiaateista saatu taloudellinen hyöty lienee vaatimaton, sillä ne ovat harvoin myyntimenestyksiä.

Niin kutsutun korkeakirjallisuuden puolella plagiaattitapauksia paljastuu harvemmin, sillä taitava kirjoittaja löytää luvalliset keinot hyödyntää toisten tekijöiden tekstejä. Koko teoksen voi rakentaa toisen varaan ja voittaa lukijat puolelleen, jos tuloksena on kiinnostava, aikaisempaakin teosta avartava uudelleenkirjoitus. Tällöin puhutaan intertekstuaalisuudesta, eikä tekijä yleensä yritä peitellä lähteitään. Kiinnostava rajatapaus on nyt jo edesmennyt yhdysvaltalainen kirjailija Kathy Acker, jonka koko tuotanto perustui toisten kirjailijoiden kopioimiselle ja muuntelulle. Haastatteluissa Acker kertoi inhoavansa rajoittavaa tekijänoikeusjärjestelmää, vaikka se hänelle elannon takasikin. Olisiko hänen kirjalliseen metodiinsa suhtauduttu tuomitsevammin, mikäli hän ei olisi julistautunut systeemin kriitikoksi?

Tekijänoikeudet ovat alkaneet vasta melko myöhään rajoittaa kirjailijoiden vapautta käyttää kaikkea käsillä olevaa materiaalia teostensa pohjana. Keskiajalla skolastikko Pyhä Bonaventura määritteli kirjan tuottamisen eri tapoja. Oli olemassa kirjureita (scriptor), jotka jäljentävät toisen kirjoittamia teoksia ilman muutoksia. Kokooja (compilator) jäljensi toisen kirjoittaman teoksen lisäten siihen vielä tekstikatkelmia joltakin toiselta kirjoittajalta, muttei itseltään. Kommentoija (commentator) puolestaan lisäsi lainaamaansa teoksen näkemykseen omia ajatuksiaan. Kaikkein omaperäisin oli kirjailija (auctor), joka kirjoitti sekä omasta että toisen materiaalista, mutta pääasiassa omastaan. Eräällä tavalla nykyiset plagioijat ovat tämän keskiaikaisen jaon mukaan kokoojia ja kommentoijia.

Suurin osa länsimaisen kirjallisuuden klassikoista hyödyntää – joskus melko räikeästikin – toisia teoksia. Shakespearen kaltainen nerokas senttari joutuisi tänä päivänä syytteeseen! Plagiointi oli vielä klassisminkin aikaan täysin hyväksytty luomisen metodi, tosin sillä edellytyksellä, että plagioija tekee anastamistaan teksteistä parempia. Kun tekijänoikeudet kehittyivät, ne alkoivat suojata teoksen muotoa, eivät sen sisältöä. Ajatukset tai teemat eivät ole kenenkään yksinoikeutta, mutta niiden julkituominen kirjallisessa muodossa takaa lainsuojan. Kansallisissa tekijänoikeuslaeissa on kuitenkin paljon eroja: tekijänoikeus onkin sopimus- ja määrittelykysymys, ei absoluuttinen ja pysyvä oikeus. Tekijänoikeuslainsäädäntöä on 1900-luvun aikana rukattu tekijöiden eduksi (esimerkiksi tekijänoikeuksien kesto on länsimaissa pidentynyt viidestäkymmenestä vuodesta seitsemäänkymmeneen vuoteen). Samalla herkkyys reagoida tekijänoikeusrikkomuksiin on kasvanut.

 

Lukijaa huijataan

Kun Binjamin Wilkomirski julkaisi vuonna 1995 holokaustimuistelmansa Bruchstücke: Aus einer Kindheit 1939–1948, teos liikutti lukijoita, voitti palkintoja ja käännettiin monille kielille. Muutamaa vuotta myöhemmin paljastui, että järkyttävä kuvaus lapsuudesta keskitysleireillä oli puhdasta sepitettä: Wilkomirski, oikealta nimeltään Bruno Dössekker, oli kotoisin kristillisestä perheestä ja eli sotavuodet turvallisesti kotimaassaan Sveitsissä. Huijaus loukkasi holokaustin kokeneita, joiden kipeät muistot Wilkomirski omi itselleen, ja lisäsi vettä niiden äärioikeistolaisten myllyyn, jotka ovat pyrkineet kiistämään juutalaisten joukkotuhon. Omalla tavallaan traagisen tapauksesta tekee se, että juutalaisten kohtaloon voimakkaasti samastunut Wilkomirski uskoo edelleen olevansa Auschwitzin selviytyjä. Muistelmat vedettiin markkinoilta kustantajien anteeksipyynnön kera.

Yhdysvalloissa Augusten Burroughsin muistelma Running with Scissors (2002, suom. Juoksee saksien kanssa, 2006) pysyi pitkään Yhdysvaltojen bestseller-listalla ja päätyi valkokankaalle Hollywoodin isojen nimien tähdittämänä. Kirjassa nuori poika kertoo lapsuudestaan omituisessa sijaisperheessä, jonka takapihalla asuu pedofiili. Sijaisperheen esikuvana ollut Turcotten perhe nosti Burroughsia vastaan kunnianloukkaussyytteen ja syytti tätä sensaatiomaisesta vääristelystä.

Toinen rankalla taustallaan huomiota herättänyt kirjallinen lupaus, entinen poikaprostituoitu JT LeRoy ehti kirjoittaa useita omaelämäkerrallisia teoksia ja esiintyä julkisuudessa, ennen kuin hän paljastui kirjailija Laura Albertin luomukseksi. Albert kirjoitti kirjat, ja LeRoyna esiintyi Albertin käly Savannah Knoop. Albert on itse kuvannut LeRoyta naamioksi (”a vei”) pikemminkin kuin huijaukseksi.

Suomessa parin viime vuoden aikana lehtiin on säännöllisin väliajoin noussut Sariola–Sarkola-jupakka, joka sai alkunsa, kun mäntyharjulainen toimittaja Ritva Sarkola paljastui Tuula Sariolan nimissä julkaistujen dekkarien tekijäksi. Opetusministeriö on perinyt Sariolalta takaisin tälle vuosina 1994–2000 myönnetyt kirjastoapurahat. Sariola ja Sarkola päätyivät ”yhteistyöhön”, koska ajattelivat Sariola-nimen myyvän Mauri Sariolan ansiosta.

Omaelämäkerrallisen kirjallisuuden suosio sekä menestyskirjailijan nimen lupaama taloudellinen voitto houkuttelevat kirjailijoita julkaisemaan teoksia väärän lipun alla. Lukija tuntee tulleensa petetyksi, mutta miksi? Jos sama teos olisi markkinoitu romaanina tai oikean tekijänsä tuotteena, olisiko lukukokemus ollut olennaisesti erilainen? Kun luulemme teoksen perustuvan tosielämään, annammeko anteeksi sen kirjalliset puutteet? Esimerkiksi Wilkomirskin palkittu ”muistelmateos” tuntuu hyvin epäuskottavalta ja väliin vaivaannuttavalta kömpelöltä, kun sitä lukee jälkiviisauden valossa.

Kirjailijoilla on myös vähemmän kyseenalaisia keinoja käydä rajaa fiktion ja toden välillä. Nekin tosin herättävät keskustelua, kuten osoittavat vaikkapa Helena Sinervon elämäkertaromaani Eeva-Liisa Mannerista, Runoilijan talossa (2004) tai Panu Rajalan Runoilijan sydän: J. H. Erkon täyttymätön elämä (2006). Viime vuosina on yleistynyt niin kutsuttu autofiktio, omaelämäkerran ja romaanin piirteitä yhdistävä laji, jota edustavat esimerkiksi finlandistit Pentti Holappa ja Pirkko Saisio sekä nimimerkki Tuomas Vimma. Kun kirjailija ei väitä mitään, vastuu todeksi ottamisesta siirtyy lukijalle.

 

Plagiaatit – kirjallisuuden voimavara?

Kirjallisuuden plagiaatit herättävät lukevassa yleisössä lähinnä ihmetystä ja paheksuntaa, joka purkautuu esimerkiksi verkon keskustelupalstoilla. Kirjallisten plagiaattien ja väärennösten puolustajia löytyy ehkä yllättävältä taholta – yliopistomaailmasta. 2000-luvulla on julkaistu useita tutkimuksia väärennöksistä kirjallisuudessa, ja ainakin kaksi tutkijaa, Nick Groom ja K. K. Ruthven, ovat painottaneet väärennösten merkitystä kirjallisen kulttuurin kehitykselle ja monipuolistumiselle. He nostavat esille monia havainnollisia esimerkkejä, kuten vaikkapa sen, miten Shakespeare-väärentäjien ponnistukset johtivat näytelmäkirjailijan tuotannon kanonisointiin siinä muodossa, jossa sen tänä päivänä tunnemme.

Ruthvenin (Faking Literature, 2001) mukaan sekä väärennös että autenttinen kirjallinen teos ovat konstruktioita ja kirjallisen luomisen todellisuus asettuu jonnekin niiden välimaastoon. Groom puolestaan esittää teoksessaan The Forger’s Shadow (2002), että plagiaatti ja väärennös ovat näppäriä termejä, joiden avulla sivuutetaan kysymykset siitä, mistä merkitykset syntyvät, mistä sanat tulevat ja miten niitä arvioidaan ja arvotetaan. Molemmat kritisoivat kirjallisuusinstituutiota siitä, että se ylläpitää katteetonta autenttisuuden kulttia sulkemalla ulos teokset, jotka eivät synnytä vastaanottajassa illuusiota alkuperäisyydestä ja ainutkertaisuudesta.

Tutkijoiden väitteet ovat osin provokatiivisia, mutta he esittävät tärkeitä huomioita. Teoksen julistaminen plagiaatiksi tai huijaukseksi siirtää yleensä keskustelun koskemaan tekijän motiiveja sekä teosta koituvia sanktioita. Sen sijaan voisimme miettiä omaa lukukokemustamme ja asennoitumistamme kirjalliseen teokseen. Miten miellämme esteettisen ja eettisen suhteen kirjallisuudessa? Kun poimimme käteemme uutuusromaanin, mitä ajattelemme sen tekijästä ja tekijän vastuusta? Mikä saa meidät pitämään omaelämäkertaa todenmukaisena?

Väärennös voi paljastaa aidon paljon monimutkaisemmaksi asiaksi kuin kuvittelimmekaan.

Kirjoittajat ovat kirjallisuudentutkijoita.