Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Nainen, tuuli ja kissa ihmemaassa

Esa Mäkijärvi, 11.6.2018
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa 84 s., Poesia 2018

Lassi Hyvärinen (s. 1981) on aina ollut kiinnostava, mutta hänen ensimmäiset runokokoelmansa Riippuvat puutarhat (2007) ja Keisarin tie (2012) kärsivät jossain määrin epätasaisuudesta. Tuuli ja kissa on toistaiseksi hänen ehein kirjansa. Se on viimeistelty kokonaisuus, jonka lyhyet runot vaikuttavat aluksi yksinkertaisilta, mutta paljastuvat monimutkaiseksi assosiaatioiden verkoksi.

Tuuli ja kissa on ehdolla Tanssiva karhu -palkinnon saajaksi. Se erottuu edukseen kypsällä ja omaperäisellä toteutuksellaan. Hyvärisen eksentrinen ajattelu näkyy tässäkin hänen teoksessaan etenkin hahmojen ja tapahtumien tasolla. Kuvatut tilanteet ovat absurdeja: ”Kattilassa on jonkun tyytyväinen pää, hillokkeessa. / Kissa takajaloillaan, korkokengissä / kysyy onko hän mielestäni oravan näköinen.” (s. 8)

Tuuli ja kissa erottuu edukseen kypsällä ja omaperäisellä toteutuksellaan.

Kokoelman päähenkilöt ovat nainen, tuuli, kissa ja mehiläistarhuri. He elävät unimaailmassa, jossa tapahtuu ihmeellisiä ja kummallisia asioita. Sen omalakisuuteen joutuu totuttelemaan.

Tuuli ja kissa on yhtä aikaa lapsellinen ja vakava. Sen aikuisten satu tuo mieleen anarkistisen lastenromaanin Liisan seikkailut ihmemaassa. Lyyrisiä vastinpareja on vaikeampi löytää, mutta erääksi sellaiseksi voisi heittää Juhana Vähäsen. Hyvärisen tapa ilmaista itseään on Vähäsen lailla omintakeinen: ”Vihreä leikkimökki palaa pihalla. / Kissa kantaa vettä kurkuille / ja kylvää samalla kauraa.” (s. 11)

Erilainen tarina ystävyydestä

Musta huumori ja älykäs sanailu ovat Tuulen ja kissan eräitä tunnusmerkkejä. Kirja ei ole vihaisen yhteiskunnallinen, kuten moni tuoreista kotimaisista runokokoelmista, vaan siinä pyritään pysymään näistä asioista kaukana: ”Kuuntele, yhteiskunta supisee kaukaisuudessa! / Katso tarkemmin, sanoo tuuli, ja minä katson. / Se on kihokki, pieni suokukka.” (s. 13)

Leikkisä ote voi johtaa siihen, että Lassi Hyvärisen kokoelmasta on vaikea päästä jyvälle, ainakin jos siihen ei tutustu rennosti. Antautuminen on tärkeää, jos haluaa lukea Hyvärisen omat sääntönsä keksivää ja virkistävän piittaamatonta runoutta.

Tyyli on proosallinen, mutta logiikka on runollista.

Poesia on julkaissut viime vuosien kiinnostavimpia runoteoksia. Tuuli ja kissa ei nouse aivan Pauli Tapion tai Olli-Pekka Tennilän kirjojen tasolle, mutta pääsee lähelle. Hyvärisen teos ei ole pelkkää hulluttelua, vaan siinä on myös herkkiä ja pelottavia kohtia: ”Pelto on tummanpunainen, se valaisee itse itsensä. / Pohjoisen taivaan alla alkaa musta ilotulitus, / kuviot hahmottuvat tähtiä vasten.” (s. 19)

Tyyli on proosallinen, mutta logiikka on runollista. Arvaamattomuus on Tuulen ja kissan vahvuus, mutta myös heikkous, sillä se tekee teemojen hahmottamisesta vaivalloista. Johdonmukaisia merkityksiä ei aina edes kannata etsiä: ”Kuunvalossa kissa asettelee pylväänpätkät / kehäksi kapiteelin ympärille, / istuu yhdelle, kääriytyy oravannahkaan / ja alkaa moukua muinaista oravankieltä.” (s. 35)

Nainen, tuuli, kissa ja mehiläistarhuri ovat läheisiä, joten Hyvärisen kokoelmaa voi lukea tarinana ystävyydestä. Se on vertauskuvallinen kirja ihmisistä ja yhteiskunnasta, jota uhkaavat useat vaarat.

Omilla ehdoilla

Lassi Hyvärisen teokset sisältävät paljon luontolyriikkaa. Hän ei kirjoita nostalgisesta idyllistä, jossa kaikki on paremmin, vaan unisesta todellisuudesta, jossa elämän edellytykset ovat vaarassa: ”Kissa osoittaa pellolla ydinlaskeuman paikkaa. / Siitä on sammal palanut valkoiseksi. / Muuraan sen päälle tiiviin kivikuvun. / Sen saumat hehkuvat punaisina pimeässä.” (s. 51)

Kuten aina, Hyvärisen kieli on kaunista. Nyt se on kuitenkin myös loppuun asti mietityn oloista. Tuuli ja kissa tuntuu yhtenäiseltä kertomukselta. Kaikesta näkee, että kirjaa on toimitettu pitkään. Tämä on hienoa, sillä runokirjojen hiomiseen ei kaikilla kustantamoilla ole nykyään aikaa eikä halua.

Hyvärinen kieltäytyy itsepintaisesti luopumasta tyylistään. Lopputulos on mainio.

Tuulessa ja kissassa palataan samoihin asioihin ja tapahtumiin. Harkitut toistot pitävät kokoelmaa kasassa. Siinä kommentoidaan, että arkilogiikan sivuuttava ajattelu voi tuoda ongelmiin vastaukset: ”Tutkimme vanhoja kirjoituksia, / unessa ne saavat ratkaisunsa.” (s. 82)

Siinä missä hengenheimolaisen Juhana Vähäsen runot ovat jääneet turhan vähälle huomiolle, Hyvärinen on saanut enemmän tunnustusta kritiikkien ja palkintoehdokkuuksien muodossa. Tuuli ja kissa on hänen vahvin teoksensa tähän asti. Se on suvereeni kirja, jossa Hyvärinen kieltäytyy itsepintaisesti luopumasta absurdismista ja kuvarunoudesta vaikutteita imeneestä tyylistään. Lopputulos on mainio: ”Minne menenkin, näen jonoja. / Kaikki jonot vievät Roomaan.” (s. 84)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto