Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Onko väärentäminen väärin?

Sanna Nyqvist, 25.3.2018

Kirjalliselle plagiaatille ei löydy selviä kriteerejä. Kirjalliset väärennökset ovatkin erityisen kiinnostavia kulttuurin ilmiöitä.

Eri puolilla Suomea käydään parhaillaan monipolvisen taideväärennösjutun käräjiä. Lempääläläinen hitsari ja harrastajamaalari tuotti liukuhihnalta särestöniemiä ja schjerfbeckejä, ja taidekauppiaat möivät suomalaisten seinät täyteen väärennettyjä arvotauluja. Tapauksen mittakaava ja käänteet miltei ylittävät käsityskyvyn, mutta yksi asia on harvinaisen selvä: väärennösten motiivina on raha.

Taideväärennöksistä tunnetuimpia ovat kuvataiteen väärennökset, mutta kirjallisuuttakin väärennetään, tosin eri syistä kuin kuvataidetta. On nimittäin paljon helpompiakin tapoja ansaita rahaa kuin väärentämällä kirjailijoiden käsikirjoituksia. Kirjallisia väärentäjiä motivoivat muut syyt kuin taloudellisen voiton tavoittelu, ja siksi kirjalliset väärennökset ovatkin erityisen kiinnostavia kulttuurin ilmiöitä.

* * *

Kirjallisuuden väärentäjillä on usein halu täyttää aukko kirjallisuushistoriassa tai osoittaa ongelmia kirjallisuusinstituution toiminnassa. 1700-luvun mestariväärentäjä Thomas Chatterton fanitti keskiaikaista kulttuuria ja väärensi keskiaikaista runoutta kohottaakseen kotikaupunkinsa Bristolin profiilia Britannian historiassa.

Väärentäjien tunnustusta ei meinattu uskoa, heitä vaadittiin esittämään väärennöksen alkuperäiskäsikirjoitus!

James Macpherson puolestaan halusi osoittaa Skotlannin alkuperäisen gaelinkielisen kulttuurin vetävän vertoja antiikin sivistykselle ja tuli luoneeksi teoksen, joka väärennösluonteestaan huolimatta mullisti eurooppalaisen kirjallisuuden. Macphersonin Ossianin laulut (1760–1762) pysyi bestsellerinä liki sata vuotta ja vaikutti merkittävästi myös siihen, että Suomessa kiinnostuttiin oman kansanrunouden keräämisestä.

Väärennös voi myös olla kirjallisuuskritiikkiä. 1940-luvulla ruotsalaiset lääketieteen opiskelijat Torgny Greitz ja Lars Gyllensten kynäilivät yhdessä illassa teoksen Camera obscura (1946) irvaillakseen aikalaisrunoudelle. Parodia otettiin todesta, ja kirja sai kiittävät arviot. Gyllenstenistä tuli sittemmin kirjailija ja Ruotsin akatemian jäsen aivan omilla ansioilla.

Ranskassa Arthur Rimbaud’n runoudesta näytelmäsovituksen tehneet Akakia-Viala ja Nicolas Bataille puolestaan kimpaantuivat Rimbaud-tuntijoiden ylimielisestä kritiikistä ja toivat vuonna 1949 julkisuuteen Rimbaud’n kauan kadoksissa olleen mestariteoksen La Chasse spirituelle. Väärennös osoitti Akakia-Vialan ja Bataillen todella tuntevan Rimbaud’n runokielen kuin omat taskunsa. Se oli peräti niin hyvä, ettei väärentäjien tunnustusta meinattu millään uskoa, vaan heitä vaadittiin esittämään todisteeksi väärennöksen alkuperäiskäsikirjoitus!

1900-luvun alkupuolella ilmestyi useita väärennöksiä Oscar Wilden teoksista. Väärentäjät pyrkivät eri tavoin puhdistamaan siveettömyysoikeudenkäynnissä tahratun kirjailijan mainetta, samalla kun kohottivat itsensä Wilden rinnalle tämän kirjeiden tai suosionosoitusten kohteiksi. Väärennökset vaikuttivat siihen, että Wilden omaa tuotantoa alettiin kerätä ja julkaista tarkistettuina painoksina: oli siis osittain väärentäjien ansiota, että Wilden tuotanto pelastui unohdukselta.

* * *

Suomen sana väärennös johtaa ajattelemaan, että väärentäminen on väärin. Vääryydet voidaan jakaa kolmeen kategoriaan. Väärentäminen on moraalisesti väärin, koska väärennöksellä huijataan yleisöä ja koska väärentäjä hyötyy siitä joko taloudellisesti tai muutoin. Se on esteettisesti väärin, koska väärentäjä ei luo itsenäisesti uutta teosta, vaan kopioi tai muuntelee vanhaa. Väärennös voi myös rikkoa lakia, joskin taloudellisen vahingon vähäisyys on yleensä tarkoittanut sitä, ettei kirjallisia väärennöksiä käsitellä oikeudessa.

Väärennöksillä on kulttuurissa monia tärkeitä tehtäviä.

Ranskan ja englannin kielissä suhde väärennöksiin on jo terminologisesti monivivahteisempi. Contrefaҫon ja forgery tarkoittavat paitsi väärennöstä myös luomista. Onnistunut kirjallinen väärennös osoittaa yleensä luovuutta, vaikka tekijä itse tai aikalaislukijat eivät tätä aina ymmärrä. Kuvataiteen tutkija Jonathon Keats on teoksessaan Forged: Why Fakes Are the Great Art of Our Age (2013) mennyt jopa niin pitkälle, että pitää väärentäjiä taiteilijoista suurimpina. Hänen mukaansa ”yksikään autenttinen mestariteos ei ole yhtä vallankumouksellinen kuin mestarillinen väärennös”.

* * *

Keatsin ylistykseen ei tarvitse yhtyä ymmärtääkseen, että väärennöksillä on kulttuurissa monia tärkeitä tehtäviä. Väärennökset ensinnäkin avaavat hankalan kysymyksen tekijästä taiteen alkuperäisyyden takeena ja alkuperästä teoksen arvon mittarina. Mistä tiedämme, että alkuperäisteokseksi olettamamme teos on aito? Miksi tieto teoksen oikeasta tekijästä muuttaa sen arvoa?

Toiseksi väärennökset paljastavat, kuka kirjallisuudessa käyttää valtaa ja miten. Väärennösten paljastuminen on usein monivaiheinen prosessi, jossa kantaa ottavat kirjallisen maailman toimijat kustantajista kriitikkoihin, journalisteihin ja lukijoihin. Väärentämisestä epäillyn kirjailijan status ja lausunnot vaikuttavat lopputulokseen. Arvostettu kirjailija saa eri kohtelun kuin vähän tunnettu omakustannekirjailija.

* * *

Siinä missä väärentäjä toisinaan kohotetaan sankarirooliin, plagioijaa paheksutaan. Plagiointia voi pitää kirjallisuudelle ominaisimpana väärentämisenä: toisen tekstiä on suhteellisen helppo kopioida ja sulauttaa osaksi omaa tuotosta. Plagiointi on tunnettu antiikista asti: runoilija Martialis moitti ensimmäisellä vuosisadalla ajanlaskun alun jälkeen kirjoittajakollegaa sanojensa varastamisesta käyttämällä termiä plagiarius, joka alkujaan viittasi lapsen tai orjan kidnappaamiseen.

Viime kädessä plagioinnin todiste on tekijän vilpillinen intentio.

Plagioinnin rajat ovat vuosisatojen kuluessa siirtyneet. Pitkään kirjallisuuden mallina oli esikuvien toistaminen. Vasta modernin tekijäkäsityksen synty 1700–1800-lukujen taitteessa synnytti omaperäisyyden vaateen. Samalla syntyi myös pulma: koska kirjallisuus aina joltakin osalta viittaa muuhun kirjallisuuteen, miten määritellään omaperäisyys?

Kirjalliselle plagiaatille ei löydy yksiselitteisiä kriteerejä tai määritelmiä. Ei ole sanamäärää, jonka saa seurauksitta lainata. Viime kädessä plagioinnin todiste on tekijän vilpillinen intentio, mutta siihen on mahdotonta päästä käsiksi tekemättä kirjailijalle kallon avausta. Plagiointi riippuukin paljon siitä, miten lukijat lainaamista tulkitsevat – ei välttämättä siitä, mitä kirjailijat tekstissään tekevät.

Onko plagiointi siis väärin? Kysymykseen voi vastata toteamalla, että plagioinnin idea on vähintäänkin moraalisesti paheksuttava, mutta kirjallisuushistorian valossa yksittäisten tapausten vääryyden asteesta on vaikeaa päästä selvyyteen.

Plagiaattien kaanon on täynnä rajatapauksia – ja juuri siksi ne ovat niin kiehtovia.

Sanna Nyqvist
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjallisuudentutkija ja kriitikko, joka on yhdessä Outi Ojan kanssa kirjoittanut teoksen Kirjalliset väärennökset: huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia.