Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Järkäle selkosten kirjailijasta

Jari Olavi Hiltunen, 20.12.2017
Ritva Ylönen: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. 490 s., SKS 2017

Syyskuussa 2017 ilmestynyt Ritva Ylösen suurenmoinen Päätalo-elämäkerta vahvistaa suomalaiskirjailijoiden elämäkertojen ketjua ja hienosti Suomen 100-vuotisjuhlavuonna. Suomen myydyimpiin kirjailijoihin kuuluvan Kaarlo (Kalle) Alvar Päätalon (1919–2000) kirjailijanhahmoon liittyy legendaarisia ja myyttisiä piirteitä. Monille lukijoilleen Päätalo oli perin juurin tuttu rehellisyyden perikuva, joka purki tiiliskiviromaaneihinsa kokemuksiaan ja tuntojaan mitään salaamatta. Kirjailijan arvojärjestyksessä työ oli ylitse muiden arvojen ja meni jopa rakkauden eteen.

Elämäkerta vastaa kysymykseen, kuinka köyhän maalaiskodin pojasta tuli yksi kaikkien aikojen suosituimmista suomalaiskirjailijoista.

”Kalle Päätalon elämäntarina on yhtä vuoristorataa. Tragedian ja komiikan vuorovetoa. Dramatiikkaa. Raflaavuuttakin. Ajattelin keväällä 2014, että tällaisesta miehestä minun on tehtävä elämäkerta.” (s. 11)

Ritva Ylönen (s. 1946) on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Päätalo-tohtori. Hän on tutkinut Kalle Päätaloa ja tämän tuotantoa jo yli vuosikymmenen ajan. Kotimaisen kirjallisuuden väitöskirja Tervaksinen toteemi – Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus tarkastettiin Tampereen yliopistossa 2013.

Uusi Päätalo-teos hyödyntää väitöskirjan haastatteluaineistoja ja kirjallisia lähteitä. Järkälemäinen tietokirja tekee oikeutta kohteensa kirjallisuuskäsitykselle: myös Päätalo tuotti tiiliskiven toisensa perään.

Ylösen pitkäaikainen Päätalo-harrastus tulee elämäkerrassa vastaan tämän tästä. Elämäkerturi luki nuoruudessaan Päätalot tuoreeltaan, useimmiten joulupyhien hiljaisuudessa. Ikuisen fanin kuvaama Päätalo tulee esille inhimillisenä, käsinkosketeltavana, todentuntuisena ja legendan takaa vilkahtelevana ihmisenä.

Koillismaan selkosten eli syrjäseutujen kirjailijana Kalle Päätalo eli elämänsä urbaanin Tampereen ja agraarin Koillismaan välimaastossa. Päätalon kanssa samalta seudulta kotoisin oleva Ylönen hallitsee Koillismaan murteenkin kuin omansa. Murrekuvausta riittää elämäkerrassakin, varsinkin lapsuuskokemuksissa.

Dokumenttilähteidensä lisäksi Ylönen on lähtökohtaisesti tulkinnut myös Iijoki-sarjaa todellisina tapahtumina Kalle Päätalon elämästä. Jos jokin romaaneissa kuvattu asia ei ole vastannut hänen löytämiään todistusaineistoja, hän on muokannut Päätalo-kuvaa näiltä osin toiseksi.

Opitut käytöshäiriöt

Ritva Ylönen on minusta onnistunut hienosti jäljentämään kirjailijan tuntoja jälkipolvia varten. Samalla elämäkerta antaa vastauksia kysymyksiin, kuinka köyhän maalaiskodin pojasta tuli yksi kaikkien aikojen suosituimmista suomalaiskirjailijoista ja miten hän onnistui pysyttelemään levikkilistojen kärjessä vuosikymmenestä toiseen.

Mitä vastaan tuleekaan? Päätalon elämään kuuluivat karmea lapsuus, nuoruus tukkijätkänä, hirvittävä sota haavoittumisineen, moninaiset rakennustyöt, hullut naisseikkailut, repivätahtinen siviilielämä sekä sitkeä pyrkimys ammattikirjailijaksi.

Elämäkerta päättyy harmonian äärelle kuin klassinen tuhkimotarina: monia taisteluja käynyt Päätalo pääsee viimein toteuttamaan itseään kirjailijana vuosikymmeniksi, kunnes keuhkosyöpä iskee vanhaan kirjailijaan ja kuolema ottaa omansa.

Kaikki lähtee lapsuudesta. Riitu-äidin kasvatusmenetelmät iskostivat keskenkasvuiseen Kalle-poikaan pysyvän käyttäytymiskaavan, josta tämä ei kyennyt irrottautumaan aikuisenakaan. Kaavaan kuuluivat tahattomien ja olemattomien rikkeiden tekeminen, salailu, paljastuminen, rankaiseminen ja sovittaminen. Lapsi oppi muistamaan vyöremmin ja sen opetukset sekä kuritusrangaistuksen jälkeisen anteeksiannon, joka tuotti omalaatuisen mielihyvän.

Kallen minäkuva vääristyi hankalalla tavalla. Hänelle oli rankkaa huomata olevansa luontainen valehtelija ja vilunkien tekijä.

Riitu seurasi kasvatuksessaan lestadiolaisilta oppimaansa käsitystä rakkauden ja kurituksen käsikynkästä. Kallen minäkuva vääristyi hankalalla tavalla. Hänelle oli rankkaa huomata olevansa luontainen valehtelija ja vilunkien tekijä. Monet kielletyt asiat luontuivat häneltä helposti: kiroilu, laiskottelu, mölläreiden (kirjojen) lukeminen, varastaminen, korttipelit ja tupakointi.

Viimeksi mainitussa myös Kallen vanhemmat olivat hyvin hanakoita, ja niin Päätalon kotipirtti Kallioniemi on aina täynnä tupakansavua. Kalle ja hänen sisaruksensa tulivat savustetuiksi syntymästään alkaen. Todennäköisesti keuhkosyövän siemenet kylvettiin Kalleen jo tuolloin.

Ylönen korostaa nuoren Kallen kuuntelutaitoa. Kotonaan Koillismaalla hän eleli tarinoideniskijöiden keskellä ja kuunteli isojen poikien juttuja korvat höröllä. Päätalojen kotiin tuli jatkuvasti vieraita, jotka iltaisin töiden jälkeen kilpailivat keskenään jutunkerronnassa.

Kuusivuotiaana Kalle pääsi ensimmäisen kerran isänsä mukana talvisavottaan mukaan ja sai kuunnella iltaisin kämpässä tukkijätkien raateja ja tarinaniskentää. Nuoreen mieleen tallentuneet tarinat jäljentyivät myöhemmin romaanien sivuille.

Murrosikäisenä Kalle käytti lukemiseen vähät vapaa-aikansa, isän vastustuksesta huolimatta. Riitu kannusti poikaa käymään myös lestadiolaisten seuroissa, jottei tämä aivan erakoituisi.

Lestadiolaisten elämänmeno siirtyi Koillismaa- ja Iijoki-sarjoihin. Vastaan tuli nimikristittyjä, joiden tuomitsevaa, itseriittoista, kiihkoilevaa, murjottavan vakavaa ja isäntähenkistä kristillisyyttä kirjailija kammoksui ja inhosi.

Joskus Kallea vastaan tuli aitoja kristittyjä, joiden uskovaisuus näkyi lähimmäistenrakkautena, myötätuntona, vähäosaisten auttamishaluna ja toisia tuomitsemattomana asenteena. Aidosta kristillisyydestä Päätalo näki esimerkin äidissään Riitussa, joka teki aikoinaan lestadiolaisen parannuksen.

Ilman ”kuningasjätkien” huolenpitoa nuori Kalle ei todennäköisesti olisi selvinnyt nuoruusvuosiensa ongelmien läpi. Kun isä-Hermannista ei ollut pojalle esikuvaksi, hän sai varaisän Hiltu-Jakista eli Jaakko Hiltulasta. Tämä opetti Kallelle tukkijätkän työn ja elämänfilosofian.

Ylösen mukaan Hiltu-Jakki edustaa Iijoki-sarjassa koillismaalaisen miehen arkkityyppiä. Päätalo oppi Hiltu-Jakilta miessakissa käyttökelpoisia vitsejä, reippaan ronskeja käytöstapoja ja aikuisten miesten käsittelytaitoa, josta hän sai myöhemmin kiitosta toimiessaan Tampereella rakennusmestarina.

Oman todellisuutensa vanki

Rakennusmestarin työn ohella kirjoitettu, omaelämäkerrallinen esikoisromaani Ihmisiä telineillä (1958) sai nopeasti jatkoa ja paisui tuhansien sivujen romaanisarjoiksi. Ylösen mukaan kirjailija ei silti tullut kaikkia kiviään kääntäneeksi. Päätalon teokset lukeneet elämäkerturille selvisi monta asiaa kirjailijan elämästä vasta tutkimustyön kuluessa.

Kalle Päätalolla oli ilmiömäinen muisti. Se johtui Jaakko Syrjän mukaan osaltaan siitä, että Päätalo syntyi ja eli sellaisessa muistamiskulttuurissa, jota ei enää oikeastaan ole.

Muisti kehittyi hyväksi, kun oli jotain muistamisen arvoista. Kirjoittaessaan nuoruutensa savotoista, sodasta ja Tampereen kokemuksista Päätalo kävi muistiaan läpi pohjia myöten ja kopioi sieltä pulpahtelevat kuvat paperille kuin automaattikirjoittaja.

Kieli, varsinkin murteinen kieli, oli kirjailijalle tärkeä työkalu. Lapsena Päätalo tallensi muistiinsa melkoisen kielellisen varannon, jota hän hyödynsi monin tavoin kirjailijana ja josta kasvoi osa hänen tavaramerkkiään:

”Päätalo oli kielen makustelija, kielellisen huumorin taitaja, jopa kielen uudistaja. Kielen ja siihen yhdistetyn huumorin avulla selkosten asujat, Päätalo mukaan lukien, kohtasivat ja voittivat elämässä eteen tulleet vaikeudet ja laukaisivat lukkiutuneet ja ylivoimaisilta tuntuvat tilanteet.” (s. 53)

Kalle Päätalon tapa kirjoittaa elämästään lähes kaikki mahdollinen on hyvin erikoinen, jopa ainutkertainen. Jo monta romaania kirjoitettuaan Päätalo totesi olevansa oman todellisuutensa vanki, jolle itsen ulkopuolella olevat aiheet tai henkilöt tuntuivat mahdottomilta.

Kuten tunnettua, Päätalo käytti romaanejaan myös kostotarkoitukseen. Nuori Päätalo kirjoitti kielteiseen sävyyn selkosten piikatytöstä, joka oli aikoinaan antanut pojalle pakit tai rukkaset. Muutkin kirjailijalle inhottavat ihmiset saattoivat päätyä romaanihenkilöiksi, jopa omilla nimillään, vaikka Päätalo yleensä käytti peitenimiä.

Koston kohteeksi joutui myös Päätalon ensimmäinen vaimo Helvi Ojala, joka päätyi Iijoki-sarjaan Laina Purosen nimellä. Laina esiintyy pahansuisena ja kiukkuisena akkana, joka nalkuttaa Kallelle jatkuvasti tämän harharetkistä, juopottelusta ja naisseikkailuista. Eihän siitä voi seurata mitään hyvää, ei tarussa eikä todellisuudessa.

Myöhäisheränneet kriitikot

Iijoki-sarjan alkaessa 1970-luvun alussa suomenkielisessä kirjallisuudessa kukoistivat sekä modernismi että poliittiset varaukset. Uudelta kirjallisuudelta odotettiin ideologioihin sitoutumista, vallan kyseenalaistamista ja yhteiskuntakriittisiä sanomia.

Koska Iijoki-sarja ei näitä tarjonnut, kriitikot alkoivat pääsääntöisesti moittia Päätalon tuotoksia. Sitä vastoin tavalliset lukijat kokivat hyväksi sen, että Päätalo ei ollut poliittinen kirjailija ja kirjoitti yhteiskunnasta kiihkottomasti.

Menestyttyään muita kirjailijoita paremmin kirjakaupassa Päätalolle kävi niin kuin monille muillekin painosten kuninkaille ja kuningattarille: kriitikot käänsivät selkänsä.

Ylösen mukaan kriitikoiden kielteinen asenne johtui myös Päätalon tajunnanvirtamaisesta kerrontatavasta. Moni kriitikko rinnasti Iijoki-sarjan Marcel Proustin maailmankuuluun Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaan (1913–1927).

Ironista on kuitenkin se, ettei Päätalo ollut koskaan lukenut Proustin modernistista sarjaa, eli yhteyttä ei ollut. Modernistinen kirjallisuus ei muutenkaan ollut Päätalolle läheinen, pikemminkin päinvastoin. Päätalon ”modernismi” oli näin omintakeista, itse kehiteltyä ja oivallettua.

Pitäytyminen tositapahtumien kuvaamiseen rajoitti tärkeällä tavalla Päätalon romaanien taiteellisuutta ja esteettisiä funktioita, mihin kriitikot kiinnittivät alituisesti huomiota. Tämän puutteen kirjailija myönsi auliisti itsekin. Päätalo sovelsi tuotannossaan itse kehittelemäänsä romaaniteoriaa, joka lähestyy nykypäivän tosi-TV-ohjelmia: tämä näyttää todelta tai dokumentilta olematta oikeasti sitä.

Päätalo oli miehinen kirjailija, joka kirjoitti miehen työstä, miehen seksistä ja miehen juomisesta.

Kolmas asia, mihin kriitikot kiinnittivät paljon kielteistä huomiota, olivat Iijoki-sarjan toistuvat seksikuvaukset. Osa kriitikoista paheksui niitä avoimesti, osa sivuutti kokonaan ja osa hyväksyi niiden brutaalit ja siveettömät piirteet seurauksina kirjailijan traumaattisista lapsuudenkokemuksista.

Sitä vastoin Eila Pennasen mukaan Päätalon ”maalaisrivot ja naturalistiset seksikuvaukset” tuntuivat todenmukaisilta ja rehellisiltä. Päätalohan oli miehinen kirjailija, joka kirjoitti miehen työstä, miehen seksistä ja miehen juomisesta. Tosin sentimentaalisesta näkökulmasta: mies kärsi ja kiusasi, ja häntäkin kiusattiin.

Kalle Päätalo kommentoi itse seksikuvauksiaan Matti Vehviläisen teoksessa Päätalo (1978, 171) seuraavasti:

”Seksuaalisuuden olen kuvannut sellaisena kuin olen sen kokenut. Ei sitä ole liioiteltu, mutta ei sievisteltykään. Ehkä seksuaalikuvaukset tulevat kirjoissani useimmin esille kuin normaalielämässä; ehkä siksi, että sitä normaalia, junnaavaa, jokapäiväistä elämää ei romaaneissa lueta.”

Vasta paljon myöhemmin, 1980-luvulla, Päätalon junnaava ja pikkutarkka kerrontatekniikka sai vähitellen myös eliittilukijoiden hyväksynnän.

Moitteen sijaan kriitikot alkoivat kiitellä kirjailijaa siitä, että tämä oli Iijoki-sarjalla helpottanut suuren muuton riepottamien lukijoiden sopeutumista uusille kotiseuduilleen.

Kaunokirjallista terapiaa ja sielunhoitoa

Ylönen korostaa toistuvasti Päätalon teosten terapeuttisia vaikutuksia. Iijoki-sarja tarjosi lukijoille vertaistukea kaikenlaisiin elämänongelmiin ja -kriiseihin ja toimi eräänlaisena ihmissuhdeoppaana ja elämäntaito-oppikirjana. Päätalosta tuli miehisen häpeän tulkki, jopa messiaaninen hahmo, joka lukijoittensa puolesta tunnusti ja kärsi:

”Sarjan menestys rakentuu sille, että se tuo esille inhimillisen elämän koko kirjon. Sen tapahtumat seurauksineen näyttävät yhä ajankohtaisilta: syrjintä, syrjäytyminen, kiusaaminen, eriarvoisuus, köyhyys ja siitä johtuvan häpeän aiheuttamat itsetunto-ongelmat, riittämätön toimeentulotuki ja työttömyysturva, olematon sosiaaliverkosto, pelko lasten huostaanotosta, lama-ajan seuraukset, sota-ajan haavoittumisen ja sairaalakierteen kokemukset, irrallisten seksisuhteiden ja sukupuolitautien aiheuttamat syyllisyys ja salailu, sodanjälkeiset työn- ja asunnonsaantivaikeudet, sopeutumisongelmat, henkisten paineiden kumuloituminen, mielenterveyden avohoidon ongelmat, mustasukkaisuus, avioliitto- ja erokriisit, avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen salailu…” (s. 254–255)

Useimmille lukijoille Iijoki-sarja oli Päätalon omaelämäkerta, jossa kirjailija esiintyi omana itsenään. Ylösen mukaan lukijat halusivat pääsääntöisesti lukea sarjaa tosielämän kertomuksena, ei niinkään fiktiona tai romaanisarjana.

Ylösen toinen tärkeä tutkimusaineisto olivat lukijakirjeet. Päätalolle tuhannet kirjeet merkitsivät jopa tärkeämpää palautetta kuin kirjallisuuskritiikit. Kirjailija useimmiten jopa vastasi kirjeisiinsä. Valitettavasti Päätalon vastauksia lukijoilleen on arkistoitu vain muutamia kappaleita.

Lukijat kertoivat kirjailijalle muun muassa sen, kuinka Iijoki-sarja onnistui hillitsemään heidän muuttohalujaan takaisin synnyinseuduille.

Lukijakirjeiden keskeinen yhdistävä tekijä on Ylösen mukaan tarve tuoda ilmi kiitollisuus ja ihailu kirjailijaa kohtaan sekä samalla kuvata omaa lukukokemusta ja sen vaikutuksia. Lukijat kertoivat myös avoimesti omasta elämästään. He yrittivät tehdä saman kuin ihailemansa kirjailijakin, avautua tuntemattomalle lukijalle.

Sävyiltään kirjeet oli kuitenkin kirjoitettu kuin vanhalle ystävälle tai tutulle rippipapille.

Tukkijätkät löysivät itsensä ja raskaan työnsä Päätalon romaaneista ja lähettivät paljon palautetta kirjailijalle. Ylönen on huomannut jätkien kirjeistä, että Päätalon romaanit toimivat monelle metsätyöläiselle itsetunnon ja mielenterveyden kohottajina: meidänkin työllämme on arvoa.

Ylönen on tehnyt tärkeän havainnon, että Päätaloa lukivat monet sellaiset lukijat, jotka yleensä lukivat kirjoja harvoin jos koskaan. Päätalon teokset muokkasivat selvästi suomalaisten lukutottumuksia: niiden äärellä monetkin oppivat puolihuolimattomasti järkäleiden lukijoiksi.

Lisäksi Päätalo madalsi teoksillaan varsinkin vanhemman sukupolven miesten kynnystä lukea muutakin kuin lehtiä ja tietokirjallisuutta. Lukijakirjeet kannustivat kirjailijaa kirjoittamaan, jos vain mahdollista, entiseen tapaansa ja yhä syvemmälle omiin pohjamutiinsa ja kerroksiinsa käyden.

Taivalkosken Kallioniemestä muodostui monelle lukijalle symbolinen koti ja paikka, jossa vierailtiin vuosittain toivioretkillä Päätalo-päivien yhteydessä. Ylönen ei itse koskaan vieraillut Päätalo-päivillä kirjailijan vielä eläessä, mitä hän harmittelee elämäkerran lopulla.

Ruumiin ja sielun syöverit

Ylönen kuvaa yllättävän paljon Kallen ruumiin toimintoja. Hän kertoo vuolaasti esimerkiksi nuoren Kallen ruokahalusta. Kotiselkosissa nuoren Kallen maine suursyömärinä oli laajalle levinnyt: hän söi kaiken mitä eteen kannettiin – ja mieluusti vielä lisääkin.

Aikuisena Päätalo siirsi kirjoihinsa kokemukset ruokailuista, näläntunteesta, nälän tyydyttämättä jättämisestä, ruoan hankinnasta ja makustelusta. Kuvaukset olivat pikkutarkkoja ja tunteisiin vetoavia.

Toinen Ylösen korostama ruumiillinen aspekti on Kallen seksuaalisuus, josta elämäkerturi kirjoittaa sivukaupalla. Siinä riittikin kuvaamista. Päätalon moneen suuntaan virinnyt seksielämä ajautui sivuraiteille tämän tästä, muun muassa 1950-luvulla miehen ajettua itsensä kolmen naisen loukkuun.

Päätalot joutuivat Taivalkosken kunnan eläteiksi, mikä syövytti nuoren Kallen mieleen häpeälastin koko loppuiäksi.

Päätalolla oli tuolloin yhtä aikaa vaimo, nuori rakastajatar ja seurustelusuhde tulevan toisen vaimonsa Leenan kanssa. ”Kalle lensi siitepöly pöllyten kukasta kukkaan kuin kimalainen”, Ylönen kuittaa.

Ruumiillisten aspektien kautta Ylönen uusintaa sitä kerrontaa, jota kirjailija itse harrasti vuosikymmeniä. Osaltaan tämä johtui lukijoistakin. Valtaosa Päätalon lukijoista halusi tirkistellä kirjailijan sukupuolielämään Iijoki-sarjan avointen ja paljastavien seksikuvien vuoksi.

Päätalo oli kuulemma pelännyt, että esimerkiksi syrjähypyistä kertominen olisi karkottanut naislukijat. Näin ei todellakaan käynyt.

Ruumiin ääreltä sielunelämään. Elämäkerturi lähtee psykologisoimaan Päätaloa kerran jos toisenkin, muun muassa etsimällä tämän huonon itsetunnon juuria.

Nuori Päätalo ei tullut kotiseudullaan hyväksytyksi ja kärsi ulkoisista piirteistään. – Kukapa nyt kunnanelätistä välittäisi, sorakielestä ja kierosilmästä, Päätalon koulutoveri oli todennut.

Ylönen painottaa hartaasti myös sitä, että Päätalot joutuivat Taivalkosken kunnan eläteiksi vuosiksi 1930-luvulla. Se syövytti nuoren Kallen mieleen häpeälastin koko loppuiäksi. Keskenkasvuiselle maalaispojalle kehittyi tavattoman voimakas halu näyttää kaikille, mihin pystyy. Kunpa vain pääsisi nopeasti töihin!

Suomalaisen työn sankari

Työ oli Päätalolle rakkautta tärkeämpää, kaiken mitta. On kaksi ammattikuntaa, joille Päätalo soi sympatiaa ylitse muiden ammattien: metsätyömiehet eli jätkät sekä rakennusmiehet.

Rakennusmestarina Päätalo ei epäröinyt tarttua tarpeen vaatiessa myös lapioon. Sama asenne ohjasi kirjoittamista.

Vesa Karosen mukaan kirjailija yritti työmäärillään kuitata velkojaan Taivalkosken kunnalle. Koska tällainen symbolinen velankuittaus ei ollut mahdollista, velka kaivoi kirjailijaa hautaan asti.

Tekstiä tehtiin kuin polttopuita useamman talven varalle, hirmuisia määriä, ympäri vuorokauden.

Lukijat kuitenkin huomioivat kirjailijan tinkimättömän työasenteen. Hänestä tuli Suomen sodanjälkeisen jälleenrakennuksen esikuva.

Kirjallinen oppi-isä Ville Repo Gummeruksesta laittoi Päätalon kirjoittamaan ensimmäisiä teoksiaan uudelleen ja uudelleen. Revon sanat olivat kirjailijanalulle jumalansanaa, jota hän kuunteli aistit herkistyneinä.

Päätalo teki kirjoitustöitä Revon ohjeiden mukaan hartiavoimin. Tekstiä tehtiin kuin polttopuita useamman talven varalle, hirmuisia määriä, ympäri vuorokauden.

Työhullu asenne oli veren perintöä. Sekä Kallen isä että tämän molemmat veljet Jussi ja Jalmari Päätalo olivat pitäjänkuuluja työhulluja. Iijoki-sarjassa kirjailija kuvaa työn tekemistä, työmaita ja työ vaiheita pikkutarkasti.

Työ tuotti kirjailijalle vertaamatonta mielihyvää ja tyydytystä. Kuten kriitikko Vesa Karonen on todennut, työstä tuli Päätalolle kunniakysymys ja viimeinen reviiri, jota ei saanut menettää, vaikka maailma ja avioliitto kaatuisivat ympäriltä.

Kalle ihaili tietysti myös kirjailijoita ja koki päämääräksi kehittyä joskus heidän tasolleen, tulla itsekin kirjailijaksi.

Tätä pyrkimystä ruokki ennen mukaan Mika Waltarin kirjoittajaopas Aiotko kirjailijaksi? (1935), jonka nuori poikanen hankki tuoreeltaan omilla rahoillaan. Päätalo löysi oppaasta ohjeita, joilla hän voisi oikeasti toteuttaa unelmansa kirjailijantyöstä.

Ketkä olivat Päätalon kirjallisia ohjaajia? Ville Revon ja Waltarin lisäksi Ylönen mainitsee Alex Matsonin, jolle oli kehittynyt tamperelaiskirjailijoiden keskuudessa lähes puolijumalan asema.

Matsonin hieno romaaniteoria meni kuitenkin kokonaan Päätalon ymmärryksen ylitse. Kun Päätalo ja Matson istuivat kerran Tampereella samaan bussiin vieretysten, Matson yritti antaa esikoiskirjailijalle isällisiä kirjoitusvinkkejä. Päätalo ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä mestarin puheista – ja loukkaantui syvästi ja pitkäksi aikaa.

Ylösen mukaan Päätalo liittyi Tampereella kahteen kirjoittajapiiriin, vasemmistolaiseen Viiriin sekä Pirkkalaiskirjailijoihin. Viirin toiminta loppui lähes alkuunsa keväällä 1945, kun kaikki kynäilijäkerhon jäsenet jäivät yksitellen kerhosta pois.

Kynnys osallistua ns. Mäkelän piirin kokouksiin oli hyvin korkea. Päätalo ei halunnut mennä kuuluisaan kirjailijapiiriin raakileena, vaikka tiesi piirin kypsyttävän jopa työmiehistä kirjailijoita, niin kuin oli käynyt Väinö Linnalle.

Päätalo ei kehdannut mennä piiriin tunnustamaan, että arvovaltaisin julkaisu, joka oli hyväksynyt julkaistavaksi hänen kirjoituksiaan, oli oululainen viikkolehti Sirpale. Lopulta hän jättäytyi kokonaan Mäkelän piirin ulkopuolelle.

Sitä vastoin Pirkkalaiskirjailijoiden jäseneksi Päätalo liittyi maaliskuussa 1959 ja Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi tasan kaksi vuotta myöhemmin, julkaistuaan toisen kirjansa Koillismaa (1960).

Sodan runtelemat jälleenrakentajat

Ylösen mukaan Päätalo antoi ilmeisesti asiaa suuremmin suunnittelematta kasvot Suomen sodanjälkeiselle jälleenrakentamiselle.

Päätalon Iijoki-sarja ja muut romaanit olivat yhdessä massiivinen kertomus sodankäyneestä miehestä, joka koettaa sijoittua siviilielämään, kokee asuntopulan, työttömyyden, tiukan hinta-, palkka- ja tavarasäännöstelyn, mustan pörssin kauppiaat sekä säännöstelykorttipelin.

Sota ja armeijaolot olivat Päätalolle tärkeitä kuvauskohteita. Kuvaukset lähtivät liikkeelle 1930-luvun varusmieskoulutuksesta, joka oli monien mittapuiden mukaan ala-arvoista.

Päätalo yhtyi täysin rinnoin Pentti Haanpään armeijakritiikkiin (Kenttä ja kasarmi, 1924), varsinkin siksi, että hänen paras lapsuudenystävänsä Kalle Loukusa oli tehnyt itsemurhan varusmiespalveluksensa aikana Mikkelissä ennen sotia.

Kalle lähti itse armeijaan vapaaehtoisena talvisodan sytyttyä. Jatkosodassa hän haavoittui syksyllä 1941 Kiestingissä pahasti selkään ja jalkaan. Siitä seurasi pysyvä invaliditeetti.

Kesällä 1942 Päätalo komennettiin talousaliupseeriksi Siiranmäen vankileirille. Suomalaisvankien ruokkijana nuori Päätalo oli neuvokas, rehellinen ja vankien tärkein tuki.

Kun talousaliupseeri lähti vihkilomalle Tampereelle toukokuussa 1944, vangit keräsivät hänelle häälahjaksi vähistä sokeriannoksistaan yli 6,5 kilogramman annoksen.

Päätalo kuvasi sotavuosia seitsemän romaanin verran vuosina 1977-1981. Hänen eetoksenaan oli tuoda esille petettyjen sukupolven tuntoja, samaan tapaan kuin vuotta nuorempi Väinö Linna teki 1950-luvulla.

Päätalon ja Linnan sukupolvi koki tulleensa johtajiensa tyhjien lupausten pettämiksi. He menettivät sodassa ruumiinsa ja sielunsa terveyden, kamppailivat läpi jälleenrakennuksen vuosikymmenet ja kasvattivat suuret ikäluokat aikuisiksi.

Sotaveteraanit hoitivat traumojaan vaihtelevilla tavoilla. Päätalon avuksi nousi kirjoittaminen, jolla hän sai sekavia ajatuksiaan selvemmiksi.

Päätalon ja Linnan sukupolvi koki tulleensa johtajiensa tyhjien lupausten pettämiksi.

Ylönen luokittelee varsinaiseksi sotakirjaksi ainoastaan romaanin Liekkejä laulumailla (1980), joka kertoo jatkosodan hyökkäysvaiheesta syksyllä 1941 ja Päätalon haavoittumisesta Kiestingissä.

Jukka Kemppinen on osuvasti todennut, että tavallaan kaikki Päätalon romaanit ovat sotakirjoja: joka teoksessa romaanihenkilöt taistelevat tuntemattomia uhkia ja kohtalonvoimia vastaan, oli sitten sodan tai rauhan aika.

Fiktiivinen Kalle rakentaa itselleen rintamamiestalon ja muille kerrostaloja, kouluja, teollisuuskiinteistöjä jne. Jälleenrakentaminen ei ole helppoa, kun kaikesta on pulaa: ammattimiehistä, kuljetuskalustosta, rakennustarvikkeista, jopa nauloista.

Päätalo dokumentoi Iijoki-sarjaan lähtemättömästi myös alkoholi- ja parisuhdeongelmat, joista sota-ajan ja pula-ajan runtelemat suomalaiset kärsivät yleisesti.

Päätalon runousoppi

Päätalon luottokustantaja Gummerus julkaisi uuden Päätalon lähes joka vuosi puolen vuosisadan ajan. Lopputulemaa ei voi kuin ihmetellä. Päätalon kirjoja on myyty yhteensä lähes neljä miljoonaa kappaletta. Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) rinnalla hän on Suomen myydyimpiä kirjailijoita.

Päätalon runousopilla tehdyissä romaaneissa korostettiin kirjallisen esitystavan traagisuutta ja koomisuutta, heitettiin säännöllisesti ilmaan huumoria ja tilannekomiikkaa, painotettiin kertojan itseironiaa ja käytettiin toistoa.

Avot! Menestys oli taattu vuosikymmeniksi!

Sota-aikaa kuvaavissa teoksissaan Päätalo alkoi myöhemmin kuuluisaksi tulleen tapansa käyttää todellisista henkilöistä peitenimiä. Ylösen mukaan tämä oli selvä virhe, jota kirjailija itsekin harmitteli myöhemmin moneen kertaan.

Keksittyjä nimiä kertyi sadoittain, ja niitä varten oli pakko tehdä sivukaupalla listoja ja muistiinpanoja. Virheitä tapahtui silti väkisin. Osa jopa julkisuuden henkilöistä oli omilla nimillään, osa keksityillä.

Poikkeuksena olivat Taivalkosken asukkaat, jotka kaikki pääsivät Päätalon romaaneihin omilla nimillään.

Päätalon varsinainen läpimurtoteos oli kolmas romaani Selkosen kansaa (1962), joka myi nopeasti kaksi painosta ja nousi kirjasyksyn sensaatioksi.

Päätalo on huomauttanut, ettei hänestä olisi koskaan tullut kirjailijaa ilman rakennusmestarin tutkintoaan. Mestariopinnot vuosina 1947-1949 olivat kirjailijalle hyvin vaikeita moninaisten oppimisvaikeuksien vuoksi. Erityisesti urakkatimpurin matikkapää oli erityisen heikko.

Päästyään tekulta pois Päätalo alkoi tehdä rakennuksia ja remontteja pitkin Tampereen seutua. Hän kirjasi kaiken työmaalla tapahtuvan arkistoihinsa. Päätalo palkkasi järjestään entisiä sotakavereitaan työmailleen, vaikka nämä eivät olisi edes olleet rakennusalan ammattilaisia.

Millintarkoista muistiinpanoista oli arvaamatonta hyötyä myös kaunokirjailijalle, kun Päätalo alkoi jäljentää rakennustyömaitaan romaaneihinsa. Likinäköiset silmät noukkivat alaisten ja mestarikavereiden poikkeavat piirteet, jotka myöhemmin paisuivat Iijoki-sarjan sivuille.

Kun Päätalo vielä teki epäonnisen paluumuuton Taivalkoskelle ja palasi muutaman vuoden kuluttua takaisin Tampereelle, ainekset koko kansaa koskevasta yhteiskuntakertomuksesta alkoivat olla kasassa.

Taivalkoskella Päätalo oli oppinut pysymään kaukana poliittisista ideologioista ja liikkeistä. Ismejä vieroksuvana kirjailijana Päätalo oli Ylösen mukaan jopa edelläkävijä, koska Suomen kirjalliset olot vapautuivat poliittisista painolasteista kunnolla vasta 1980-luvulla.

Päätalon menestystä siivittivät kirjakerhot ja muut massalevikin välityskanavat. Vuonna 1971 kirjojen myynti Suomessa vapautui so. kustantajat eivät enää voineet määrätä kirjojen todellista myyntihintaa kuluttajalle. Kun kirjoja alettiin myydä tavarataloissa, automarketeissa ja kioskeissa, kirjaostokset helpottuivat ja monesti halpenivatkin.

Rehellisyys on Ylösen mukaan yksi Iijoki-sarjan arvomaailman peruskivistä ja vetosi lukijoihin vastustamattomasti.

Ylönen selittää Päätalon hirmuisia myyntilukuja myös kirjailijan omaperäisellä huumorilla ja tavalla sisällyttää huumoria jos jonkinlaisiin kuvaukseen ja tapahtumien käänteisiin.

Päätalon sisällä asui todellinen humoristi, vaikka hänen ulkoinen esiintymisensä ei yleensä antanut tästä viitteitä. Julkisissa puheissaan hän oli kankea jännittäjä, lakoninen sanankäyttäjä.

Huumori oli Päätalolle alkukantaista elinvoimaa, jota piti viljellä ja varjella. Päätalon kerronnalle tyypilliset toistot toimivat monesti huumorin luojina.

Kirjailija oli parhaimmillaan äärimmäisyyksien, ääriluonteiden ja -tilanteiden kuvaajana. Tämä on Ylösen mukaan suoraan verrannollista Päätalon omaan ristiriitaiseen luonteeseen.

Päätalon kaikki alut näyttivät menneen vaikeimman kautta: asuinpaikkakunnat, asunnot, ammatti, avioliitto ja kirjailijan kutsumus. Nuori Päätalo halusi yhtäältä kurottautua kohti muutosta ja uusia tuulia ja toisaalta pitää kynsin ja hampain kiinni aiemmasta ja totutusta.

Rehellisyys on Ylösen mukaan yksi Iijoki-sarjan arvomaailman peruskivistä ja vetosi lukijoihin vastustamattomasti. Huikea tuhkimotarina löi poskelle traagisia asetelmia.

Vapaana kirjailijana

Päätalo jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi syksyllä 1963. Yhtäältä tämä oli olosuhteiden summa: mies oli juuri saanut häpeälliset potkut rakennusmestarin työstään.

Ylösen mukaan potkut tulivat ilman painavaa syytä kateellisen alaisen vuoksi. Työpaikkansa menettänyt Päätalo antautui kokonaan kirjoitustöihin ja jatkoi niitä täyspäiväisesti kuolemaansa asti, 35 vuotta.

Jäätyään vapaaksi kirjailijaksi Päätalo kirjoitti ensimmäiseksi romaanin Ennen ruskaa (1964). Omakohtainen romaani oli Päätalon tuotannon huonoin.

Kriitikot ampuivat teoksen yhteislaukauksella, eikä romaani myynyt Päätalon aikaisempien teosten tapaan. – Potkujen tuoma henkinen pahoinvointi tappoi luomisvoiman, kirjailija on itse selittänyt jälkikäteen.

Viisiosainen Koillismaa-sarja (1960-1969) oli Päätalon ensimmäinen romaanisarja. Kuuluisampaan Iijoki-sarjaan verrattuna Koillismaa-sarjan maailmankuva on romantisoidumpi ja kaunistellumpi.

Koillismaa-sarja oli Päätalolle yritys hahmottaa alter egonsa Kauko Sammalsuon kautta mahdollisuutta, että olisikin jäänyt pysyvästi asumaan kotikulmillensa Taivalkoskelle. Ylösen mukaan kirjailijan elinvoima ja mielikuvitus olivat suurimpia juuri Koillismaa-sarjan teoksia kirjoitettaessa.

Kirjailijalle Koillismaa-sarja oli osoitus puutteellisesta ammattitaidosta ja kokemattomuudesta. – Minusta on parempaan, Päätalo ajatteli – ja alkoi kirjoittaa Iijoki-sarjaa.

Koillismaa-sarjan lukijat tarttuivat innokkaasti myös kirjailijan uuden sarjan romaaneihin. Päätalo kirjoitti Iijoki-sarjaa vuodet 1971-1995 ja 1998.

Lopputulema oli 26-osainen romaanisarja, jossa oli 16 993 sivua. Iijoki-sarja on maailmankirjallisuuden laajimpia teoksia. Henkilöitä on lähes 1800.

Lukujen varjoon jää seikka, että Päätalo kirjoitti muutakin kuin omakohtaisia romaaneja: kertomuksia, novelleja – ja 14 näytelmää. Vieraille kielille Päätaloa on käännetty vähän.

Ylönen kiinnittää huomiota siihen, ettei Päätalo lähtökohdistaan huolimatta koskaan saanut varsinaisesti työläiskirjailijan titteliä. Aloitellessaan kirjailijanuraansa 1950-luvulla hän kuitenkin koki olevansa henkeen ja vereen työläinen, jolla olisi annettavaa juuri vertaisilleen.

Tampereen työläispiirien johtajat ja edeskäyvät näkivät asian toisin. Heille Päätalo oli agraari maatyöläinen ja tukkijätkä, ei niinkään urbaanin ympäristön tehdastyöläinen tai sekatyömies.

Yksi seikka oli ylitse muiden: vaimo ei saisi häiritä kirjoittamista millään tavoin.

Se, ettei Päätalon otsaan lyöty työläiskirjailijan titteliä, oli hänelle myöhemmin iso asia taloudellisesti. Hänen myyntilukunsa koko kansan kirjailijana olivat suuremmat, aivan kuten Väinö Linnallakin.

Linna oli Päätalolle tärkeä kirjailija ja esikuva, niin kuin muillekin tamperelaiskirjailijoille. Päätalo sai uskoa omaan ilmaisukykyynsä Linnan tavasta käyttää ronskia puhekieltä ja murretta Tuntemattomassa sotilaassa. Ei muuta kuin koeteltu keino käyttöön itsellekin!

Perhe on paras

Kun Päätalo valitsi aikoinaan toista vaimoaan, yksi seikka oli ylitse muiden: vaimo ei saisi häiritä kirjoittamista millään tavoin.

Eikä Leena-vaimo häirinnytkään, vaan antoi kirjailijan kirjoittaa rauhassa. Rakkausavioliitto se ei ollut mutta toimi. Päätalo vapautui kirjoittamaan, kun vaimo hoiti kaiken muun.

Leena Päätalo on Ylösen teoksessa salaisuuksien valtiatar, josta elämäkerturi ei oikein saa otetta. Millainen vaimo ja ihminen Leena loppujen lopuksi olikaan?

Arto Seppälän mukaan Leena Päätalo oli räväkkä maalaisnainen, joka oli kova puhumaan, nauravainen ja suorasanainen. Hän oli Pirkkalaiskirjailijoiden vakiintunut jäsen ja pitkäaikainen rahastonhoitaja.

Leena oli miehensä rinnalla aina mukana Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksissa (aivan samoin kuin Kerttu Linna miehensä Väinön kanssa). Kalle Päätalon kuoltua Leena muutti pian pois Kirvestieltä Tampereen keskustaan Hämeenpuistoon eikä elänyt enää pitkään.

Sitä vastoin Päätalon ensimmäinen avioliitto Helvi Ojalan (1918-2003) kanssa oli painajainen alusta loppuun. Ensimmäisen aviovuotensa aikana Päätalo ajautui niin synkkiin ajatuksiin, että yritti itsemurhaa lääkkeillä. Hän heräsi tokkurassa Hatanpään mielisairaalassa.

Hiukset ajettiin pois ja miestä peloteltiin kuukausien sähkösokkihoidoilla. Lopulta Päätalo päästettiin takaisin kotiin vaimonsa hoteisiin koeajalle. Silloin Kalle päätti, ettei häntä enää passiteta takaisin Hatanpäähän, vaikka kuinka hermoja pitelisi – eikä passitettukaan.

Ylönen painottaa moneen kertaan Päätalon sairaalloisia mustasukkaisuuskohtauksia. Rajua ja mielipuolista vainoharhaisuuttaan Päätalo kuvasi sellaisenaan Koillismaa-sarjan Kauko Sammalsuon hahmossa.

Taipumus mustasukkaisuuteen oli verenperintöä isä-Hermannilta, joka pilasi oman avioliittonsa harhakuvitelmillaan Riitun piilorakastajista.

Pahaksi onneksi nuori Kalle törmäsi ennen avioitumistaan muutamaan sievään tyttöön, jotka tuottivat Koillismaan salskealle sankarille suuria pettymyksiä. Harhaiset varaukset siirtyivät suoraan Kallen ja Helvin kotiin ja aiheuttivat heti sotatilan.

Kirjallisena muusana kukaan Päätalon naisista ei noussut Riitu-äidin yläpuolelle.

Vuonna 1953 Kalle saattoi raskaaksi 17-vuotiaan tytön Vesilahdella. Helvin mitta läikkyi yli, ja avioliitto särkyi lopullisesti.

Päätalon avioliittoja on syytä tarkastella Ylösen tavoin hänen vanhempiensa kautta, joiden riitaisesta avioelämästä Päätalo kirjoitti monta hersyvää kuvausta.

Riitu ja Hermanni Päätalo osoittivat Ylösen mukaan välittämistä toisilleen alituisella sanaharkalla, joka joskus yltyi kunnon taisteluksi. Kun Hermanni sai terveen paperit mielisairaalasta keväällä 1936 riidat pehmenivät ja rajut riidat loppuivat kokonaan.

Näiltä osin Iijoki-sarjan kuvaukset Riitun ja Hermannin rankasta avioelämästä olivat monelle lukijalle kuin olisi parisuhdeopasta lukenut: omat avio-ongelmat kutistuivat kokoisikseen.

Riitu ohjeisti alaikäistä poikaansa naisasioissa:

”Kun kasvat isoksi, ja kutenni akotut jonkun naisentuutteron kansa, niin muista näyttää sille hellyyttä muulloinni eikä yksin sen yhen toimituksen aikana. [–] Elä pijä issääsi esimerkkinä.” (Kalle Päätalo: Kunnan jauhot 1973, s. 487)

Hukkaan menivät äidin neuvot tässä kohdin: Kallesta tuli naisten kanssa aivan samanlainen kuin isästään.

Kirjallisena muusana kukaan Päätalon naisista ei noussut Riitu-äidin yläpuolelle. Hermanni-isän vastustus ja vähättely poikansa kirjallisia harrastuksia kohtaan kilpistyivät äidin tukeen.

Päätalo myönsikin vapautuneensa kirjailijana oikeastaan vasta isän kuoltua vuonna 1964. Äidiltä oli perua muun muassa alituinen rehellisyyden tavoittelu ja epäonnistumisten ripittäminen. Päätalon kohdalla rippi kasvoi massiiviksi romaanisarjoiksi.

Päätalo ja tulevat sukupolvet

Kalle Päätalo romaanihenkilönä on Ylösen mukaan kuvitteellisen ja todellisen risteymä. Iijoki-sarjan Kalle on äärimmäisyyksien mies, jossa voi nähdä useamman kuuluisan kirjallisen hahmon piirteitä yhtä aikaa.

Hänessä yhdistyvät Odysseus, Don Quijote, Don Juan, Nummisuutareiden Esko, Jukolan Jussi ja Eero, Sven Dufva ja Topeliuksen Maamme-kirjan Matti.

Yhteiskuntatieteilijä J. P. Roos on ennustanut, että Iijoki-sarja elää suomalaisten tajunnassa tasan siihen asti, kunnes päätalolainen elämäntarina on hävinnyt suomalaisten kokemusmuistista. Tämä vienee noin kahden sukupolven ajan.

Hyvin jäsennetyn ja selväkielisen elämäkerran lopussa Ylönen ruotiikin ansiokkaasti Päätalon merkitystä uusien sukupolvien kannalta. Ylönen ei Roosin argumenttia kumoa, ainoastaan harmittelee sitä.

Päätalon unelma täydellisestä romaanista ei Ylösen mukaan onnistunut, ei lähellekään.

Elämäkerturi kuitenkin ihmettelee aiheellisesti sitä, kuinka vähän Päätaloa on tutkittu yliopistotasolla. Ennen Ylöstä ei kukaan ollut väitellyt Päätalon tuotannosta. Kirjallisuuden yleisesityksissäkin, kuten kirjallisuushistorioissa, Päätalo usein sivuutetaan lauseella tai korkeintaan kappaleella.

Kirjailijan ”unohtamisprosessia” hidastavat Päätaloon liittyneet kirjallisuushankkeet, oma nimikkoinstituutti ja -arkisto, jota Ylönenkin on käyttänyt ahkerasti omissa projekteissaan.

Kunnon fiktion kirjoittajaksi?

Ylöselle oli hankalaa se, että omakohtaisten romaanien sarja päättyi vuoteen 1963. Entä kirjailijan elämäntapahtumat sen jälkeen?

Päätalo jätti romaaneissaan kuvaamatta pitkän avioliittonsa Leenan kanssa, lastensa varttumisen ja poismuuton ja pitkällisen kirjailijantyön mukanaan tuoman arjen ja ilonhetket.

Päätalo kirjoitti kirjoituskoneella 1980-luvun lopulle saakka, mistä rääkistä johtuen sormet vaurioituivat ja alkoivat oireilla. Kirjailija opetteli kirjoittamaan tietokoneella ja sai työvuosia lisää.

Saatuaan Iijoki-sarjan valmiiksi 1995 Päätalo päätti koettaa edes kerran elämässään täysin fiktiivisen romaanin kirjoittamista. Hän oli suunnitellut projektia jo pitkään.

Sairaudet ja lähestyvän kuoleman pelko piinasivat rasittunutta kirjailijaa päivittäin. Päätalon runosuoni sykki 756 sivun verran. Romaanikertoja pohdiskelee, mitä olisi seurannut, jos Päätalo olisikin käyttänyt työelämänsä rakentamiseen eikä kirjailijan työhön.

Kustantaja lyhensi lopullisen sivumäärän kuuteensataan. Kahden nimimuutoksen jälkeen teos julkaistiin nimellä Sateenkaari pakenee (1996).

Päätalon unelma täydellisestä romaanista ei Ylösen mukaan onnistunut Sateenkaari pakenee -romaanissa, ei lähellekään. Kirjailija oli aika luovuttaa. Siitä seurasi emansipoituminen itselle annetusta mahdottomasta tehtävästä – ja velanmaksusta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto