Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Taiteen pimeää puolta ei kiinnosta raha

Markku Soikkeli, 7.8.2018
Sanna Nyqvist , Outi Oja: Kirjalliset väärennökset: Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia 381 s., Gaudeamus 2018

Lievimmässä muodossa sanataiteellinen varkaus on pelkkä sitaatti, röyhkeimmillään kokonaisen teoksen väärentäminen omiin nimiin. Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan muhkea tietoteos Kirjalliset väärennökset käsittelee näiden ääripäiden väliin jäävää luovaa lainaamista.

Mediajulkisuuden perusteella taideväärennökset voivat tuntua marginaalisilta ja hupsuilta, mutta Nyqvist ja Oja osoittavat niiden olevan taidetta koskevien oletusten keskipisteessä. Miksi juuri taideteos antaa joillekin skandaalimaisille aiheille enemmän uskottavuutta kuin dokumentti? Ovatko julkaistut teokset varmasti parasta, mitä arvostetun kirjailijan pöytälaatikosta on jäänyt perinnöksi? Näihin kysymyksiin Nyqvist & Oja pureutuvat viileän taustoittavasti kuin Holmes & Watson ikään.

Lukijan on vaikea tuntea moraalista paheksuntaa edes ilmeisimmistä rikoksista.

Kirjalliset väärennökset on jaettu aiheosioihin suomalaisen maallikkolukijan kannalta. Ensin kerrotaan sanataiteen erityisyydestä väärennösten kohteena, sitten kuuluisista väärennöstapauksista eurooppalaisessa kirjallisuudessa, ja lopuksi vastaavista tapauksista kotimaisella kentällä. Valekirjailijoiden persoonat ja heidän väärennösmetodinsa ovat niin värikkäitä tapauskertomuksia, että lukijan on vaikea tuntea moraalista paheksuntaa edes ilmeisimmistä rikoksista.

Taiteenalasta riippumatta väärennökset paljastavat taiteen arvojärjestelmän. Toisinaan väärennökset on tehtykin taidetrendejä kannattelevien auktoriteettien kumoamiseksi. Tällainen yksittäistapaus on teoksen avaava esimerkki Camera Obscura (1946), jonka ruotsalaiset opiskelijat laativat nimimerkin alla saattaakseen naurunalaiseksi modernistisen aikalaisrunouden. Ruotsalaisten ”harhautuksella” ei ole ollut merkitystä suomalaiselle lukijakunnalle, mutta Nyqvist ja Oja nostavat sen esimerkiksi siitä, että kirjallisen väärennöksen motiivi ei ole niinkään raha kuin kiusaus haastaa asiantuntijalukijoiden auktoriteetti.

Klassikkoaseman saaneina väärennöstapauksina Nyqvist ja Oja esittelevät James Macphersonin Ossianin laulut (1760–65), Oscar Wilden esteettisen anarkismin yllyttämät väärennökset, sekä ruotsalaisen Fabian Kastnerin kollaasiromaanin. Paljon muitakin esimerkkejä (suomalaisittain edustavimpana Mauri ja Tuula Sariolan tapaukset) mainitaan kirjan matkalla, mutta valintoja ja niiden yleistettävyyttä ei tarkemmin selitetä. Tämä taitaakin olla kirjan ainoa puute. Lisää alalukuja olisi voinut tietysti toivoa käännöstyöstä kirjallisen ”väärentämisen” muotona ja vertailuja muiden taiteiden rajankäyntiin teosten aitoudesta. Alan Sokalin laatiman huijauksen (1996) postmodernistisen jargonin haastamiseksi olisi voinut laittaa edes alaviitteeksi.

Mutta tällaisenaankin Kirjalliset väärennökset on tavattoman rikas yhteenveto kirjailijatekijyyteen kohdistuvista odotuksista ja niiden muutoksesta.

Klassikkohuijauksista postmoderniin leikittelyyn

Postmoderniksi kutsutulla aikakaudella taiteellinen leikittely tekstien alkuperällä on tehnyt kirjallisesta väärennöksestä itseisarvon. Mutta vain periaatteessa.

Julkisuuskynnyksen ylittäneet tapaukset, joissa postmodernismin nimissä on puolustettu plagiaatilta vaikuttavaa tekstilainaa, ovat kääntyneet taidealaa vastaan. Tapauksista käydyt keskustelut tapahtuvat median portinvartijoiden eikä taidealan ehdoilla. Anja Kaurasen romaani Pelon maantiede (1995) ja Panu Rajalan romaani Intoilija (2015) ovat kotimaisia esimerkkejä mediakeskusteluista, jotka ovat täysin irrallaan kaikista aiemmista taiteen uskottavuutta koskeneista keskusteluista.

Teos voi olla plagiaatti ja moraalisesti kyseenalainen, vaikka se ei loukkaisikaan tekijänoikeuksia.

Nyqvist ja Oja toteavat hienosti (s. 50-51), että taideväärennöksien synnyttämät mediamyrskyt ovat oikeastaan käsitteellistämiseen pyrkiviä puheenvuoroja. Rajalan teos oli nostettu Finlandia-ehdokkaaksi, koska palkintoraati piti sitä rikkaan intertekstuaalisena. Syytökset siitä, että Rajala kopioi I. K. Inhaa käsittelevään elämäkertaromaaniin pitkiä osuuksia Inhan omaa tekstiä, koskivat puolestaan Inhan arvovallalla ratsastamista. Kustantaja WSOY vastasi syytöksiin muistuttamalla, että Inhan teosten tekijänoikeudet olivat rauenneet. Puheenvuorot käsitteellistivät Rajalan lainausmetodin kukin omiin tarpeisiinsa.

Sen sijaan puheenvuorot siitä, miten lainaustapa taiteellisena valintana sopii teoksen kompositioon, ohitetaan nopeasti, toteavat Nyqvist ja Oja. Teos voi olla plagiaatti ja moraalisesti kyseenalainen, vaikka se ei loukkaisikaan tekijänoikeuksia. Toisaalta teos voi käyttää sitaatteja korostaakseen lainattujen elementtien parodisuutta.

Esimerkiksi Kaurasen Pelon maantieteen kohdalla tämä taiteellinen lainaustapa ohitettiin keskustelussa eikä se vaikuttanut kiinnostavan ajankohdan (mies)kriitikoita. Kaurasen käyttämä kollaasitekniikka ei ollut kuitenkaan mitään uutta edes romaanin puolella. Samanlaista tekniikkaa sovelsi vuosikymmen aiemmin Matti Pulkkisen romaani Romaanihenkilön kuolema (1985). Vastaavaa tuohtumusta ei siitä kuitenkaan syntynyt. Pulkkisen teosta juhlittiin pikemminkin suomalaisen postmodernismin syntymänä.

Nyqvist ja Oja analysoivat Kastnerin tapausta kuin rikosmysteeriä.

Ruotsissa tätä kollaasitekniikan itseisarvoa on koeteltu raskaammin kuin Suomessa. Nyqvistin ja Ojan kiinnostavin esimerkkitapaus onkin Fabian Kastnerin romaani Oneirine (2006), jota arvovaltainen kriitikko vaati tuhottavaksi yksittäisestä luvusta löytyneen plagioinnin vuoksi. Keskustelu kääntyi tyypillisesti paljastajaa vastaan ja professorikriitikko tuomittiin vanhakantaiseksi. Tämän jälkeen Kastner yllätti koko ruotsalaisen lukijakunnan. Hän paljasti itse, että ei ainoastaan yksittäinen luku vaan koko romaani oli koostettu lainoina aiemmasta kirjallisuudesta.

Nyqvist ja Oja analysoivat Kastnerin tapausta kuin rikosmysteeriä ikään ottaen avuksi tietokoneen suorittaman tyylianalyysin. Näin heillä on harvinaisen hyvät perustelut kommentoida teoksen epäonnistumista juuri siinä, millaisena sitä puolustettiin postmodernin estetiikan edustajana: kirja ”kätkee kuitenkin alleen oletettua paljon konservatiivisemman ja kapeamman kirjallisuuskäsityksen.” (s. 210)

Varastaa saa kuolleilta ulkomaalaisilta

Tutkijoina Nyqvist ja Oja asettuvat postmodernismin eetosta koskevan keskustelun ulkopuolelle. Tieteen näkökulmasta on mahdotonta tehdä rajanvetoa sille, millainen taideväärennös olisi edes esteettisiltä periaatteiltaan oikeutettu.

Kirjallisuuden(kin) alalla ovat vallinneet omat viidakonlakinsa. Ne vain tavataan unohtaa moraalikeskustelun kiehahtaessa. Varastaa on saanut, kunhan taiteellisen anastuksen kohteena on vieraan kielialueen teos, mieluusti edesmenneeltä tekijältä. Tämä ei ole avoimesti suositeltavaa eikä alan vakiintunut käytäntö, mutta taiteenalan ei ole katsottu kärsivän, kunhan vahinkoa ei synny kansallisesti rajatuille kirjamarkkinoille!

Taiteen pimeällä puolella on enemmän tietoa, taitoa ja kontakteja kuin ammattilaisilla.

Helpoin väärennösten ja vinoilun kohde kirjallisille varkauksille näyttää löytyvän – kuvataiteen tavoin – teoksista ja tekijöistä, joita ympäröi uutiskelpoinen taustatarina. Hämärähköt taustarinat luovat uskoa, että klassikkojen kaanon ei ole vielä täynnä. Samalla ne haastavat arvostuksen taiteilijaneroja kohtaan. Plagiointia koskevien mediamyrskyjen mentyä voimme tuntea vahingoniloa siitä, että väärennökset pitävät portinvartijat valppaina.

Kirjalliset väärennökset saa uskomaan, että taiteen pimeällä puolella on oltava itse asiassa enemmän tietoa, taitoa ja kontakteja kuin apurahapajatson varassa toimivilla ammattilaisilla. Sikäli kustantajien kannattaisi värvätä ennemmin väärentäjiä kuin luovuuteensa luottavia runoilijaluonteita.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto