Mandariinit (Les Mandarins, 1954)

Simone de Beauvoir (1908–1986) on sodanjälkeisen Ranskan vaikutusvaltaisimpia naisia. Hän oli myös aikansa tärkeimpiä ajattelijoita Jean-Paul Sartren ja Albert Camus’n ohella. Muun muassa naisten asemaa, vanhenemista ja kuolemaa käsittelevien teostensa lisäksi Beauvoir kirjoitti ihmissuhderomaaneja sekä elämästään moniosaisen muistelmasarjan, joka on suomennettu. Toisen maailmansodan jälkeisen ajan sivistyneistön elämää ja arvomaailmaa kuvaava Mandariinit palkittiin ilmestyessään vuonna 1954 Goncourt-palkinnolla. Romaani kuuluukin Beauvoirin parhaimpiin. Se on itsenäinen kaunokirjallinen teos, ei sellainen liian hyvin konstruoitu filosofinen teesiromaani, jollaisia Beauvoirin 1940-luvun teokset tahtoivat olla.

Suomeksi Mandariinit ilmestyi ensimmäisen kerran Kirjayhtymän kustantamana ja Mirja Bolgárin suomennoksena vuonna 1982. Simone de Beauvoirin syntymän satavuotisjuhlavuonna ollaan kolmannessa painoksessa. Tammen julkaisemassa uudessa kaksiosaisessa painoksessa on hienot, sodan jälkeisen Pariisin henkeen sopivat kansipaperit. Painovirheet ovat valitettavasti ennallaan.

Romaanin puhetta ajasta

Mandariinien kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallinen merkitys on sodanjälkeisen Ranskan kuvauksessa. Kyse ei kuitenkaan ole historiallisesta muistelmateoksesta eikä oikeastaan avainromaanistakaan, vaan romaanista. Romaani mahdollistaa sodanjälkeisten elettyjen ja koettujen tuntojen kuvittamisen paljon perusteellisemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin minämuotoon sidottu historiateos. Se tarjoaa myös mahdollisuuden käyttää dialogia ja vaihdella vapaasti näkökulmaa. Simone de Beauvoirin erityisyyslaatu romaanikirjailijana on saman tapahtuman katsomisessa ja pohtimisessa yksityiskohtaisesti ja lukemattomilta eri kannoilta, eri elämänkokemuksen omaavien henkilöhahmojen näkökulmasta: naisen, miehen, filosofin, kommunistin ja vasemmistolaisen poliitikon, kirjailijan ja journalistin kannalta.

Yksikään henkilöhahmo romaanissa kuitenkaan ei edusta vain yhtä ryhmää, vaan jokainen on aina myös oma yksilönsä, mikä iän ja sukupuolen lisäksi tuo kunkin hahmon ajatteluun ja toimintatapoihin vielä oman ainutlaatuisen mausteensa ja tarjoaa myös tulkinnalle haastetta. Moniäänisyyteen ja näkökulmatekniikkaan perustuu myös Mandariinien teho ja sen suosio, vaikkakin on sanottava, että varsinaisiin modernisteihin verrattuna Beauvoir käyttää tekniikkaa hyvin maltillisesti, joskus melkein konservatiivisesti. Joka tapauksessa vaikutus on toinen kuin jos teos olisi kirjoitettu pelkästään minämuodossa.

Romaanin alussa sota on ohi, eletään ensimmäistä rauhan ajan joulua. Kuvataan mandariineja, etuoikeutettujen luokkaa. Ensin juhlitaan; syödään ja juodaan, tanssitaan, pidetään hauskaa. Nopeasti tunnelmat vaihtuvat, ja henkilöhahmojen ajatuksiin ja puheisiin alkavat nousta kuolleet: rintamalle jääneet ja keskitysleireille menehtyneet läheiset ja vieraat. Sanomalehdet välittävät viestiä, että monilla rintamilla taistelut jatkuvat. Mandariineissa keskitysleirien koko kuva ja Hiroshiman tapahtumat paljastuvat vasta ensimmäisen osan loppupuolella – aikaa kuvaavasti sivistyneistöön kuuluvat päähenkilöt istuvat kahvilassa savukkeet suupielessä ja gin fizz -lasilliset puolillaan ja huomaavat kauhean uutisen sanomalehdestä. Mitä nyt? Mitä tämän jälkeen voi enää ajatella ja kirjoittaa? Mitä voi enää sanoa? Mikä on Euroopan tai Ranskan tulevaisuus? Onko Ranskan parempi liittoutua Yhdysvaltojen vai Neuvostoliiton kanssa?

Mitä tapahtuu ranskan kielelle? Entä Ranskan kirjallisuudelle? Jo romaanin alussa eräs romaanihahmo ennakoi Ranskan aseman heikkenemistä tulevaisuudessa: ”Millainen merkitys on ranskalaisten kirjailijoiden sanomalla sinä päivänä kun maailman valta kuuluu Neuvostoliitolle tai USA:lle. Kukaan ei ymmärrä heitä enää, heidän kieltään ei edes puhuta” (Mandariinit 1, s. 52). Tätä kirjoittaessani vuonna 2008 romaanissa esitetty kysymys ei näytä ollenkaan absurdilta.

Tällaisia kysymyksiä – joita toki monet muutkin ajattelijat ympäri maailmaa ovat esittäneet ja monet jo ennen Simone de Beauvoiria – pohtivat Mandariineissa ja romaanin tarjoamassa pitkän proosan kehyksessä ikään kuin tuoreeltaan ja konkreettisesti, tapahtuma tapahtumalta, romaanin päähenkilökolmikkoon kuuluvat psykiatri Anne Dubreuilh, hänen miehensä, filosofi ja kirjailija Robert Dubreuilh sekä heidän yhteinen ystävänsä Henri Perron, kirjailija ja vasemmistolaisen L’Espoir-lehden päätoimittaja.

Muita tärkeitä henkilöhahmoja ovat Henri Perronin vaimo, Paula, joka on luopunut entisestä laulajan urastaan miehensä ja rakkauden tähden. Paulan tarina on yhden naistyypin – miehelleen uhrautuneen naisen – tarina. Tekijä ei säästele sanojaan tämän naisen kohtaloa kuvatessaan. Kuitenkin myös Paulaa kertoja kuvaa myötätuntoisesti ja yrittäen ymmärtää tämän ratkaisuja ja niiden pohjaa. Annen ja Paulan lisäksi romaanissa kuvataan myös Annen ja Robertin aikuista tytärtä Nadinea ja hänen sukupolvensa valintoja.

Mandariinien toinen osa tavallaan oma lukunsa, vaikka ei se silti irrallinen ja itsenäinen teos ole. Toinen osa keskittyy Anna Dubreuilh’n rakkaussuhteeseen chicagolaisen kirjailijan kanssa ja kuvaa tämän suhteen kautta 1950-luvun Yhdysvaltoja, samoin kuin yleisemminkin rakkauden ja vapauden, sitoutumisen ja itsenäisyyden välistä suhdetta ja ristiriitaa. Kuvauksen keskiössä ovat rakastavaiset ja heidän ruumiillinen ja aistillinen rakkautensa sekä heidän tekemänsä matkat Pohjois-Amerikan mantereella.

Kuvaus muistuttaa Simone de Beauvoirin kokemaa rakkaussuhdetta chicagolaisen kirjailijan Nelson Algrenin kanssa. Näin ajatteli aikoinaan myös Nelson Algren, joka rikkoi välinsä kokonaan Simone de Beauvoiriin Mandariinien ja myöhemmin ilmestyneen muistelmasarjan vastaavien kuvausten takia. Välirikko kesti aina Algreniin kuolemaan asti vuonna 1981. Rakkausparin kirjeenvaihdosta on julkaistu toistaiseksi vain de Beauvoirin kirjeet. Simone de Beauvoir kirjoitti Algrenille englanniksi, mutta nykyisin kirjeet ovat luettavissa myös ranskaksi Sylvie Le Bon de Beauvoirin kääntämänä laitoksena Un amour transatlantique 1947–1964 (1997, ”Atlantin ylittävä rakkaus”).

Mitä on tehtävä?

Romaani on aina enemmän kuin osiensa summa. Eettisten peruskysymyksiensä puolesta – mitä on tehtävä? mitä kannattaa tehdä? miten toimia? – Mandariinit kantaa hyvin omaan aikaamme ja puhuttelee eurooppalaista nykyihmistä, joka helposti jättää toimimatta, kun oma toiminta ei kuitenkaan tunnu muuttavan mitään: ”Koskaan ei tekisi mitään jos kuvittelisi vain sen olevan mahdollista joka on jo olemassa” (M 2, 287).

Romaanin perusasetelma – sodanjälkeisen raunioituneen Ranskan perusteellinen kuvaus ja analyysi –
on kuitenkin itsessään hieno osoitus siitä, miten asioiden merkitys aina muuttuu, vaikka tapahtumat itsessään eivät muutukaan, ja miten merkitysten muuttumisten myötä myös maailma muuttuu ja me ihmiset sen mukana. Romaanin henkilöhahmot osallistuvat uusien merkitysten rakentamiseen kukin omalla tavallaan, mutta kaikki ovat innokkaita pohdiskelijoita ja keskustelijoita. Painavimmat kysymykset tuntuvat hyvin omakohtaisilta: ”Tuo pyrkimys auttaa ihmisiä ajattelemaan paremmin, elämään paremmin, oliko se todella lähellä hänen sydäntään vai pelkkää humanitaarista haaveilua?” (M 2, 204).

Vaikka romaanihenkilöt suhtautuvat romaanin nykyhetkeen ja tulevaisuuteen kukin omalla tavallaan, voi kuitenkin – ainakin näin jälkikäteen ja postmodernistisen kirjallisuuden ironis-kyynisten kielipelien koulimana – sanoa, että Mandariinien tulevaisuuskäsitys on optimistinen. Se liittyy romaanin eksistentialistiseen pohjaan, Simone de Beauvoirin uskoon ja luottamukseen sen suhteen, että yksilöihmisellä on aina ja kaiken jälkeen kuitenkin myös vapaus ja velvollisuus tehdä ja toimia. Hän itse toimi tämän periaatteen mukaan ja valitsi toimintansa päämuodoksi elämisen ja siitä puhumisen ja kirjoittamisen. Mandariinit päättyy kuvaavasti kolmen naissukupolven yhteyteen: Anneen, Nadineen ja Nadinen tyttäreen Mariaan. Tällainen loppuratkaisu ei ole yhdentekevä, kaukana siitä: Simone de Beauvoir halusi päättää romaaninsa tulevaisuuden ja toivon momenttiin.

Mandariinien myyntiä ja suosiota siivitti aikoinaan varmaan sekin, että katolinen kirkko oli tuominnut sen, samoin kuin vuonna 1949 ilmestyneen Toisen sukupuolenkin (Le deuxième sexe). Julkinen tuomio vahvisti entisestäänkin kuvaa Beauvoirista Sartren – jonka teoksia Vatikaani oli myös julistanut pannaan ja jonka teokset sittemmin kiellettiin myös Neuvostoliitossa – taisteluparina ja kumppanina. Kahdestaan Beauvoir ja Sartre toimivat valtakeskittymien kyseenalaistajina ja antoivat erilaisille poliittisille vastarintaliikkeille äänensä. He maksoivat kuuluisuudestaan 1960-luvulla Algerian sodan puhjettua suhteellisen kovan hinnan, kun he joutuivat muuttamaan kodeistaan ja piilottelemaan pommiuhkausten takia.