Radio Tuupovaara

Kirjan idea on hyvä: Kirjailija Teppo Kulmala majoittuu kahdeksi keskitalven kuukaudeksi taiteilijaresidenssiin Tuupovaaraan. Hän on Taidetalon ensimmäinen kirjailija-asukas, Taidetalo taasen satavuotias rakennus. Kirjailija kotiutuu taloon kuulostellen, kummastellen – ja tietenkin hieman tulevaa yhteiseloa jännittäen.

Kirja on myös kertomus kuntoutumisesta, kronikka tietystä osuudesta, hyvästä mielestä ja tasaantumisesta. Kirjailija on nimittäin osallistunut viiden kollegansa kanssa Suomen Kirjailijaliiton ja Kelan yhteisesti järjestämille Tyk-jaksoille Mikkelin Anttolaan vuosien 2010–2012 aikana. Tyk on yhtä kuin työkykyä ylläpitävä ja parantava valmennus.

Kulmala myöntää suoraan kuntoutuksen osuneen hänelle parhaaseen aikaan. Se oli astinkivi tulevaan, hän sai muista kuntoutukseen osallistuneista hyviä ystäviä; yhdessä he päättivät perustaa Kuntokomppanian, ja sille komppanialle tämä kirja on omistettu.

Kaiken kaikkiaan Radio Tuupovaara on siten myös kertomus ensimmäisistä omista askelista, niiden kuulostelua, ajan, paikan ja tilanteen haltuunottoa, ja tälle välineeksi, näkökulmaksi Teppo Kulmala luo radionsa.

Ja sen me luemme nyt sitten.

Lähellä Tohmajärveä, likempänä Ilomantsia

Paikasta vielä: Tuupovaara sijaitsee Pohjois-Karjalassa, Venäjän rajan pinnassa. Kuten kirjailija sen itse asemoi: lähellä Tohmajärveä, likempänä Ilomantsia, Venäjälle 29 kilometriä. Jo kirjan ensisivuilla Kulmala sanoo kosketuskohdikseen tuupovaaralaiseen sosiaaliseen elämään kuuluneen palo- ja pelastuslaitoksen sijaitsemisen samassa pihapiirissä, käynnit kirjastolla ja kaupassa ja etenkin kylien yhteisen tapahtuman Ullakko-nimisellä kulttuuritalolla, entisen kansakoulun vinttitiloissa.

”Olihan hätkähdyttävä tavata muutoin niin autiolta tuntuneen kylävaikutelman keskellä äkkiä huomattava joukko ihmisiä. Heitä oli kutsunut paikalle hyvä musiikki ja hyvä teatteri. Sainpa siinä yhteydessä itsekin tilaisuuden pakista yleisölle residenssikuulumisiani.”

Vielä kerran, niin kuin kirjailija sen itse sanoo, Radio Tuupovaara on hiljaisuuden päiväkirja ja raporttia kirjailijan työstä ja talviyksinäisyydestä. Oman kaikunsa tälle talviyksinäisyydelle tuovat parahiksi sattuneet kireät pakkaset, reipas kolmisenkymmentä astetta mittarissa harva se päivä. Pohjoiskarjalaiset vaarat humisevat tammikuuta, helmikuuta. Kirjailija intoutuu hiihtämään kun semmoinen inspis iskee kohdalle.

Ladulla hän tapaa kanssahiihtäjiä. Joku hiihtää samaan suuntaan, toinen vastaan. Rupatellaan. Tulee hyvin selväksi, nämä ihmiset täällä pitäytyvät paljon omiin oloihinsa. Savolainen Kulmala tutustuu pohjoiskarjalaiseen elämänpiiriin. Ja asuttaa Taidetaloa, vuonna 1900 valmistunutta, alkujaan ruuti- ja sekatavarakaupaksi valmistunutta rakennusta.

Radiolähetyksensä, postinsa ystävilleen, Kuntokomppanian jäsenille eri puolille Suomea hän lähettää aikapostausten mukaan yleensä öisin, silloinkin jo aamupuolta kukkuessa. Talo narskahtelee, elämä kantaa. Joka tiistai kirjailija piipahtaa pariksi päiväksi kotiinsa Iisalmeen ja osallistuu siellä pitkään psykodynaamiseen terapiaan.

Yhteistä pintaa

Tunnustin alkuun kirjan idean olevan hyvä. Jään vain kirjan edetessä hiukan näräämään sen lopputoteutusta. Ensinnäkin idea radiosta, äänestä raukoilta rajoilta, paukkupakkasista ja ihmisestä joka tarkkailee, havainnoi. Kyllä, tapahtuuhan se, mutta mielestäni tämän olisi voinut nostaa vielä seuraavaan potenssiin.

Sanalla sanoen, päästää kirjoittaja, hahmo, ”kirjailija”, enemmän irti. Kenties loitontaa itseä, antaa kirjallisen minän hallita. Tarkoitan kirjallisella minällä hahmoa, joka yhtä aikaa puhuu pehmoisia mutta on mahdottoman vilpitön. Ja joka myös katselee tyyppiä näppäimistön ääressä näkökulman, perspektiivin takaa ja riemuitsee tästä suunnattomasti.

Koska ihmiset, kokijat, lukijat, kirjoittajat, nekin jotka eivät tähän kirjaan kajoa kuuna päivänä, ovat näkökulmia, havainnointeja, yhteistä pintaa täynnä. En sano, etteikö Kulmala tavoittaisi tätä nytkin, mutta olisin suonut tekstiä enemmän auki. Ei ole pointtia että Pekka kirjoittaa Pekasta, vaan pitää kirjoittaa ”Pekasta”; ulottuvuus on silloin toinen.

En tiedä mikä on ollut kirjan kustannustoimittajan, ulkopuolisen silmän osuus. Tuntuu, että tekstiä olisi pitänyt työstää vielä jonkin verran. Saada lauseisiin rytmiä, pätkiä kappaleita ja oikoa joitakin lausesyheröitä.

Tietyiltä kohdin nimittäin lukija tuntee lukevansa sähköpostia, pitkähköä postausta yön tunneilta, ja semmoinen ei ihan suoraan kyllä kirjallisuutta ole. Mukaan livahtaa sanojen pyöritystä, sinänsä kirjoittamisen ajankohtana rattoisaa kielikuvaa, mutta joka myöhemmin ansaitsisi parturointia, ryhtiä ja napakampaa askelta.

Sillä on kustannustalo sitten pieni tai iso, kustannustoimittaja, ”se joka ohittaa puusilmän”, on yhä vain ja oleva aina tärkeä voimavara. Niin kirjailijalle kun kirjaa työstetään, samoin kuin lukijalle kun kirja on kaupassa.

Ja puusilmiähän me olemme kaikki, kunnes kaveri jelppaa.

Raitiskuumien nesteiden kanssa

Loppukaneetiksi kerrataan: kirjan idea on hyvä, ajatus ja lähtökohta mitä parhaimmat. Tarvitsemme kuntoutusta kaikki aika ajoin. Tarvitsemme taiteilijaresidenssejä, sijaitsevat ne sitten Tuupovaarassa tai Ateenassa.

Tarvitsemme myös jokainen oman henkilökohtaisen radio Tuupovaaran, yhteyskanavan kun on yksin ja aika hiljentyä. Ja kun sisin silti pulppuaa.

”Oven ulkopuolella tupruttelua vartovat maissipiippuni ovat jäätyneet kirjaimellisesti. Keitän vuoroin kahvia, vuoroin illemmalla myös teetä ja järsin raitiskuumien nesteiden kanssa rinkeleitä, pähkinöitä, mutta pitäen loitolla paitsi nälätöntä nälkää myös työhön keskittymisen ihanteen.”