Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hedelmätorneja ja turhan tiedon minareetteja

Jani Saxell, 5.11.2018
Tuija Välipakka: Uutisia! 110 s., Siltala 2018

Tuija Välipakan (s. 1967) Uutisia! pistää häikäilemättömästi ja usein häpeämättömän hauskalla tavalla uusiksi käsityksiä siitä, mitä runokokoelma voi olla.

Tunnen itseni kokoelman äärellä Tenavien Ressu-koiraksi päivittelemässä kritiikin kirjoittamisen mahdottomuutta. Se johtuu jo epäsuhdasta keinovalikoimassa. Esimerkiksi interaktiivinen ”Seitsemän tornia” -sikermä koostuu kirjailijan grillitikkujen, hammastikkujen ja siiman avulla kasaamista, painovoiman lakeja uhmaavista hedelmätorneista.

Hälyäänten vyöryä ei pääse pakoon oikein minnekään.

Värivalokuvat hehkuvat chilin, tomaatin ja paprikan punaa, viinirypäleen, suolakurkun ja kaalin vihreää ja banaanin tai sitruunan keltaista. Kuvien kommenttiraitana kulkevat proosarunomuotoinen Facebook-työpäiväkirja ja sen saamat autenttiset tykkäämis- ja ihmettelyreaktiot. Koko komeus on ollut näytillä Välipakan Facebook-profiilissa alkuvuodesta 2017.

Samankaltainen visuaalisuus, räväkkyys ja taiteidenvärisen askartelukirjan henki jatkuu muuallakin kokoelmassa: säkeitä yliviivataan, ladotaan päällekkäin hengästyttäviksi tiheiköiksi tai sitten räiskitään ja ripotellaan pitkin aukeamaa.

Huomion kiinnittäminen pintaan ja kohinaan on sinänsä hyvin perusteltua, kirjassa, joka yhdellä tasolla peilaa nykymaailmaa ja nopeasti liikkuvien ärsykkeiden mediatodellisuutta. Etenkin sitä tunnetta, ettei turhan tiedon, soitto- ja hälyäänten vyöryä pääse pakoon oikein minnekään.
”kai tiesit, että kymmenen herätystä ja lempikappaleesi melodia/ on vihaamiesi äänien listan top ykkönen// herääminen: kaaos/ syntyy tilanpuutteesta,/ ajatustilan” (s. 52)

Taivaassa tehdyt tulitikut

Välipakka parodioi herkullisesti erilaisia juttutyyppejä.

Täydenkuun muotoon ladottu, aukeaman kokoinen runo ”Kuun pimeä puoli” on samalla kurkistus internetin pimeälle puolelle, valeuutisten ja salaliittoteorioiden maailmaan. Onko ihminen edes käynyt Kuussa? Jos on, kumpi sen tekikään: Elvis Presley vai Neil Armstrong? Missä siellä on Laikan koirankoppi? Entä Iron Sky -tyylisten avaruusnatsien tukikohta?

”Henkilökuva” -proosaruno puolestaan ammentaa perhe-, koti- ja sisustuslehtien yltiösöpön ylempikeskiluokkaisista idylleistä. ”(…) En oikeastaan ehdi tehdä mitään muuta kuin huolehtia perheestäni. Iltaisin, kun he makaavat sohvalla kuin ylensyöneet pulut, laitan kaikille tekstiviestejä ja pyydän anteeksi, että olen passannut heidät pilalle. He lähettävät minulle ruudulla pompottavia <3 <3 <3:iä ja vannovat että olen Kaikista Paras. Pesen patoja.// Kastelen kukkasiani. Kirjoittelen ruokalistoja ja kauppalappuja seuraavalle viikolle. Mieheni on sammunut television eteen, se on hänen rakkautensa, joka valaisee koko huoneen” (s. 86)

Yhtä lailla ilkamoidaan klikkauksia keräämään luoduilla ”Luetuimmat nyt!” -listauksilla, Google Translate -ominaisuuden runtelemilla säkeillä, emojihtavalla nuorisokielellä ja rakkaudentunnustusten siirappikeskittymillä. ”(…) me olemme toisillemme/ taivaassa valmistettu tulitikku” ja ”SYDÄN ROIKKUU RINNASSA/ KUIN LEPAKKO AUTIOTALOSSA” (s. 24).

Edistysusko on johtanut median kaikkiallistumiseen, kyynistymiseen ja tyhjänpäiväistymiseen.

Välipakan kokoelmaa on herkullista verrata proosan puolella Markus Leikolan (s. 1960) massiiviseen 1900-luvun varjohistoriaan Uuden maailman katu (WSOY 2016).

Leikola kertoo menneen vuosisadan tarinan pitkälti massaviestinnän ja teknologian kehityksen kautta. On Titanicin sähkeitä, mainos- ja PR-miehiä, radio- ja elokuvajättien syntyä, toisen maailmansodan koodinpurkajia ja suurvaltojen kilpajuoksua Kuuhun. Vimmattuja keksijäneroja ajaa 1900-luvun Suuri Päämäärä eli halu päästä nopeammin, voimakkaammin ja pidemmälle.

Välipakan kokoelma on kuin 2010-lukulaisen ironinen vastaus siihen, mihin kaikki tämä edistysusko on johtanut: median kaikkiallistumiseen, kyynistymiseen ja samalla tyhjänpäiväistymiseen.

Menestys ja menetys

Leikolan romaanin ja Välipakan kokoelman välillä on sekin yhteys, että myös Uutisia! pohtii suuria kysymyksiä, avaa maailmanhistoriallisia ja ihmiskuntakriittisiä näkökulmia.

Jo kokoelman alun ironinen luomiskertomus luotaa ihmisen osaa ja osattomuutta, ainutkertaisuutta ja samalla tyhmyyttä.

Ja kuten vähän myöhemmin, runossa ”Sielunuutisia” todetaan, vuosisatojen mittaan on koettu vallankumouksia maailmankuvien ja -katsomusten tasolla. Antiikin ruumiinnesteopista on menty modernin lääketieteen ja psykologian näkymiin.

Silti ihminen on pohjimmiltaan sama, traaginen ja vähän koominenkin olento.
”Aikojen kuluessa sielu on seilannut/ sydämestä aivoihin/ mutta ei ole muuttunut miksikään/ sielu: suikale ihmistä/ pyörimässä ruumiin tivolissa/ järki, into ja himo otsassaan// kolme sielua jokaisessa ruumiissa, kolme!/ kaaos ei ole uusi keksintö/ mitä suurempi sielu sitä pienempi mitta/ eikä menestyksestä ole koskaan kuin yhden kirjaimen matka/ menetykseen// yhä ihmiset tutkivat eritteitään/ innoissaan kuin postia sisäelimiltä/ vaikka maksa ei lähetä joulukorttia/ vaan perintäyhtiön julman vaateen” (s. 22)

Kokoelmassa mittaillaan ahkerasti maailmankaikkeutta, samoin tätä meidän ihmismaailmaamme ja sen arkisia lainalaisuuksia. Välipakalle ominaisen absurdismin, toden ja fiktion rajojen häivyttämisen ja kotikutoisen fantasian hengessä mittatikuksi käy vaikkapa runoilija Kari Aronpuro (s. 1940). Hänen avullaan tutkaillaan kotikaupunki Tampereen fyysisiä ulottuvuuksia.

Aronpuron ruumiilla mitattuna Hämeenkatu on 540,5 KA:ta pitkä. Näsinneulan torni puolestaan vastaa 91 Aronpuroa seisomassa päälletysten.

Löytöretkiä arkeen

Välipakan tavalla tarkasteltuna suurin pakanamaa ja valkoinen läikkä jokaisella kartalla on suomalainen arki. Sen kaikki pienet ihmeet, mutta myös banaalius ja Spleen de Tampere.

Sikermässä ”Runoilijan keittiössä 1-4” lähdetään konkreettisesta esinemaailmasta, veitsestä, pannunalusesta, pitsiverhosta ja kattilasta. Ja päädytään hurjan assosiaatiovyöryn kautta useimmiten jonnekin ihan muualle.

Näsinneulan torni vastaa 91 Kari Aronpuroa seisomassa päälletysten.

Mieleen tulevat niin Satu Mannisen (s. 1978) Pikseliaurinko-kokoelman (Gummerus 2012) peppipitkätossumainen matkailumainosten ja kiiltopaperilehtien lumetodellisuuksien rikki perimisen riemu kuin Marianne Kurton (s. 1980) View-Masterin (WSOY 2012) kapina keskiluokkaisia tavarataivaita ja länsimaisen ihmisen kaiken määrittävää katsetta vastaan.

Samankaltaista jokapäiväisestä elämästä ammentavan aikuisten sadun ja musikaalin henkeä löytää vaikkapa Kristiina Wallinin (s. 1971) varhaiskokoelmista tai proosan puolella Tuuve Aron (s. 1973) novelleista.

Lehmän ja mehiläisen kirjaimet

Sanojen ja käsitteiden sopimuksenvaraisuus on Välipakan ydinainesta. Runouden kuuluukin kyseenalaistaa ja naurunalaistaa kielen ja ajatuksen luutumia.
”sillä kaikki LEHMÄn kirjaimet// on MEHiLÄisellä mukanaan” (s. 21)

Paikoin liika on liikaa, sanaleikit uuvuttavat ja typografiset kokeilut tekevät muutamasta runosta yksinkertaisesti mahdottomia lukea.

Välipakka ei ole tietenkään yksin tässä. Tuntuu, kuin nykyrunoutemme kielitietoinen osa olisi keksimässä jo kolmannen kerran samaa pyörää.

Aaro Hellaakoski (1893–1952) oli 1920-luvulla typografisten kokeilujen pioneeri. Kari Aronpuro ja Väinö Kirstinä (1936–2007) toivat 1960-luvun varhaista progea, psykedeliaa ja anarkismia aikansa liiankin muotopuhtaaseen lyriikkaan.

2000-luvun ensimmäisellä kymmenluvulla kokeilut, koneilut sun muut puolestaan ovat ehtineet paikoin jo jähmettyä uudeksi normiksi.

Timo Hännikäinen (s. 1979) jättää esseekokoelmassaan Taantumuksellisen uskontunnustus (Savukeidas 2007) jäähyväisiä kielen hybrikseen, itsetarkoitukselliseen kokeellisuuteen, ”autistiseen mölinään” ja ”kaoottiseen pinnallisuuteen” juuttuneelle postmodernille runolle.

Nämäkin ajatukset tulevat mieleen Uutisten! äärellä.

Puiden kaikki valo

Silti kokeellisuuskin on vain yksi taso Välipakan oikeastaan hämmentävän runsaassa ja moni-ilmeisessä kokoelmassa.

Kaiken ilottelun ja irrottelun välistä pilkistelee jatkuvasti melankolia, surun ja yksinäisyyden kuvasto. Uutisia! on samalla tutkielma keski-iän mukanaan tuomasta luopumisten sarjasta, ”rangan rutinoista” ja hyvästijätöistä.

Välipakan kirja sisältää myös tämän hetken kauneimmat luontorunot.

”Käännösrunoutta” jättää hyvästejä perheen koiralle, sen verran koskettavasti, että se tuntuu lukijassa syvällä asti.
”kotona koira tuijottaa palloa jossa tietää pompun elävän/ se on sairas eikä jaksa juosta se laskee tassun/ pallon päälle ja tuntee yhä sykkeen/ valitsen pahvista uurnaa vaikka koira vielä elää/ sillä järjestelmällisyys ei lähde luopumisesta/ vaan sen oivaltamisesta mitä tahtoo säilyttää// vielä illalla myöhään koiran turkissa lämpö/ siitä saisi kerällisen villalankaa, sukat/ jotka jalassa voisi kävellä uudelleen/ kaikki yhteiset reitit metsän halki/ eikä enää takaisin” (s. 70)

Tähänkin, vähäeleisempään ja meditatiivisempaan puoleen Välipakan kokoelmassa johdattelee cameo-roolin vetävä tamperelaiskollega.
”illalla Kirsi Kunnas soittaa ja kertoo että naiselle puhkeaa kasvot/ kun se täyttää neljäkymmentä vuotta/ ja kun se on puoli vuosisataa, siitä näkee, kuka se todella on// unessa vaihdan paikkaa koiran kanssa, ulvon lähestyvää matkaa/ minulle vastaa yön plasmataivas, tähtien verihiutaleet/ ja puut, puut, puiden kaikki valo” (s. 49)

Ehkä tässä onkin kokoelman salattu ydin. Pintaa palvovaa nykyaikaa ja hektistä huomiotaloutta satirisoiva kirja sisältää myös tämän hetken kauneimmat luontorunot.

”Mistä me tulemme? Keitä me olemme? Minne me menemme?”

Välipakka kirjoittaa puista ja metsistä, siitä, että olemme kaikki merestä tulleet ja syntyessämme 70-85-prosenttisesti vettä.

Luontokuvaston kautta hahmotetaan ihmisen erillisyyttä, hetkellisyyttä ja sietämätöntä eksistentialistista haurautta, mutta samaan aikaan yhteenkuuluvuutta ja lajimuistia.
”olemme missä tahansa maapallolla/ jokainen ihminen on kaikki ihmiset// asumme meressä, koko planeetta on meri/ ja sen pienen pienet luodot jalkamme alla// jokainen sana on kaikki sanat, mikä tahansa/ voi virrata nyt:// sormenjälkien lisäksi/ täysin yksilöllisiä ovat kielenjäljet.” (s. 14)

Tässä melankolisessa eksistentialismissaan, häilyvän nykymaailman ja jonkin ikiaikaisen rajankäynnissä Uutisia! asettuu yllättävänkin hyvin Välipakan aiempien kokoelmien jatkoksi. Siitä huolimatta, että runoilijan jokainen teos ammentaa jostain tietystä teemasta ja maailmasta.

Uutisia! asettuu yllättävänkin hyvin Välipakan aiempien kokoelmien jatkoksi.

Esikoinen Lasimorsian (Gummerus 2003) säväyttää Aino Kallaksen arkaaisuudesta ja Raamatun sananlaskuista ammentavalla profeetanvimmallaan, naiseuden, seksuaalisuuden ja lopulta äitiyden nälkäisillä kuvilla.

Klovnin pelko (Gummerus 2010) taas pistää jatkuvuuden ja sukupolvien välisen ketjun katkolle. Unenomainen ja groteski kokoelma marssittaa näyttämölle sirkuksen eläintenkesyttäjät, tulennielijät, nuorallatanssijat ja voimanaiset. Samoin sarjamurhaajat ja eläinten kasvattamat lapset.

Välipakan edellinen teos, Nihil Interit -palkittu Take away (Paasilinna 2014) lähestyy kuolemaa yhtä hyvin herkin ja meditatiivisin kuin ronskein ja raadollisin säkein.

Myös prosaistina tunnetun Välipakan neljästä runokokoelmasta hahmottuu suuri kertomus, yhdenlainen vastaus kuvataiteilija Paul Gauguinin kysymyksen. ”Mistä me tulemme? Keitä me olemme? Minne me menemme?”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto