Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kolumnisteista syväluotaavin on koonnut kirjoituksensa yksiin kansiin. Tuloksena on riivatun hauskaa polemiikkia ja maailmaa avartavaa luettavaa. Teksti on niin terävää, että lukija joutuu väkisinkin miettimään omia lähtökohtiaan, olipa hän kirjoittajan aatoksista mitä mieltä tahansa.

Nevanlinna ottaa pohdintojensa aiheet kaikkein itsestäänselvimmäksi mielletystä asiasta: arjesta. Hän ei pelkää ristiriitaisia lopputuloksia, vaan on päinvastoin sitä mieltä, että asiat ovat usein ristiriitaisia. Pyrkimys yksiselitteisiin malleihin on meidän ongelmamme: meidän on helppo rajata maailmasta pois vaikka miten paljon, jotta elämä pysyisi hallittavana ja ymmärrettävänä. Sen sijaan moniselitteisen maailman kohtaaminen on vaikeaa. Nevanlinna käsittelee tätä problematiikkaa mm. väkivallan, uskonnon ja nuorison moraalin yhteydessä.

Ihmisen on paha olla ristiriitaisessa maailmassa, varsinkin kun hän joutuu tekemään päätöksiä, jotka koskettavat myös muita ja jotka hän voi joutua perustelemaan. Tähän liittyy toinen Nevanlinnan teema: taipumus rakentaa maailma sellaiseksi, että vastuu voidaan välttää. Nevanlinnan mukaan esim. medikalisoituminen on nimenomaan vastuunkiertoa, koska aiemmin moraalin alueelle kuuluneet outoudet mielletäänkin nykyään sairaudeksi. Ja koska ne ovat sairautta, niistä voi parantua. Ongelma on siinä, että jos oikea tapa elää määritellään kovin ahtaasti, (näennäis)lääketieteellisen vallankäytön mahdollisuus kasvaa suureksi.

Nevanlinnan mukaan oikean elämisen tapa on jo nykyään määritelty erittäin ahtaasti, ja tästä seuraa maailmassa niin vallitseva tunne: syyllisyys. Nevanlinna kiinnittää huomionsa erityisesti terveydestä käytyyn keskusteluun, jossa on hänen mielestään kyse vallankäytöstä: ”Terveyttä propagoidaan, jotta ihmiset tuntisivat itsensä huonommiksi ja heidät saataisiin siten ponnistelemaan kohti normaaliutta. Sen mitan taas antaa tilastollinen ruumis, eikä tietenkään ihmisen ’oma tunne’, johon ideologisesti vedotaan.”

Syyllistämiskulttuuriin liittyy jälleen yksi niistä ristiriidoista, joihin Nevanlinnan kirjoitukset paljolti perustuvat. Kuten hän itsekin huomauttaa, nyky-yhteiskunta mainostaa olevansa avomielisempi ja moniarvoisempi kuin mikään aikaisempi. Näin ei tietenkään ole. Tämä on vain yksi lukuisista esimerkeistä, jotka osoittavat, että yhteisö kykenee toimimaan täsmälleen päinvastoin kuin ilmoittaa toimivansa.

Toisen esimerkin voisi poimia lännen harjoittamasta maailmanpoliisin roolista. Nevanlinnan sanoin: ”mitä äänekkäämmin eurooppalaisessa traditiossa (mukaan lukien Yhdysvallat) on vedottu sivistyksen tuomiseen tai sen pelastamiseen jonkin intervention perusteena, sitä barbaarisemmasta operaatiosta on ollut kyse.”

Nevanlinnan teos on erittäin mielenkiintoista luettavaa. Se ei pyri antamaan vastauksia (kuinka se lähtökohdat huomioon ottaen voisikaan?), vaan avaamaan maailmaa, muuttamaan sen taas moniulotteiseksi. Muotopuolella on joitakin ongelmia, jotka ovat perua lähinnä kirjan rakentamistavasta: on perin juurin vaikeaa muuttaa joukko kolumneja kirjaksi, josta saumakohdat eivät paistaisi läpi. Tämä on kuitenkin pientä.

Aivan erityistä lisäarvoa kirjalle antaa sen huumori. ”Syvällisiä ajatuksia” sisältävien teosten yleisenä ongelmana on se, että niissä vallitsee näkemys, jonka mukaan tosikkomaisuus ja syvällisyys kulkevat käsi kädessä. Nevanlinnan kirjoitusten tarjoamat naurut eivät vähennä itse ajatusten merkittävyyttä lainkaan, päinvastoin. Nevanlinna osoittaa suhtautuvansa aiheisiinsa niin vakavasti, että kykenee laskemaan niistä leikkiä, ja se on hienoa se.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa