Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kun koko maailma ailahtelee

Maiju-Sofia Pitkänen, 3.12.2018
Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin 61 s., WSOY 2018

Tuukka Pietarisen (s.1996) esikoisrunoteos yhdistelee lyhytproosamaista tekstiä aforistisen tiiviiseen runoilmaisuun. Hänen takanaan ovat suuri kustantamo, WSOY, sekä sijoittuminen J. H. Erkon kilpailussa. Pietarinen on kirjoittajana minimalisti, tiiviys on määrittävä piirre pidemmissäkin teksteissä. Tarkat havainnot, paradoksaalisuus ja surrealismi yhdistyvät teoksen maailmassa.

”Hän näki maisemassa ihmisen, muttei ymmärtänyt
että se oli hän itse
Ihminen katosi ja maisema jäi, mutta hän ei
ymmärtänyt vielä silloinkaan”

Teoksen pienoiskosmos alkaa puhujaposition hahmottumisesta vieraaseen yksilöön, joka on joutunut kehonsa vangiksi. Yksilöityminen herättää hämmennystä, eikä omaa itseä tunnisteta tai voida erottaa ympäröivästä maailmasta sävyineen. Näin ihminen jää humisemaan tyhjyyttä, kasvottomuutta ja yksinäisyyttä jonnekin tuntemattomaan ajan poimuun, maailmansynnyn ja maailmanlopun välille. Kaikki tuntuu alati etenevän kohti määrittämätöntä, vääjäämätöntä loppuaan. Lopun alun tunnelmasta kärsii niin planeetta ilmastoineen ja saasteineen kuin myös kaupunki rakennelmineen, jotka on helppo purkaa raunioiksi.

Täydessä maisemassa tyhjä ihminen

Kaupunki näyttäytyy paikkana, joka eksyttää teillään kulkijan. Talot kasvavat tielle joka paikassa ja ihminen kokee joutuneensa väärään paikkaan: ”Hän oli tiellä, sen hän oli huomannut”. Syntyy syvä tunne vieraudesta, joka kuluttaa eksynyttä yksilöä: ”Hänet oli poltettu loppuun ja asukkaat alkoivat asua…”.

Kaikki tuntuu alati etenevän kohti määrittämätöntä, vääjäämätöntä loppuaan.

Pietarinen kommentoi ironisesti kaupunkiasumisen keinotekoista puolta. Proosarunossa, joka teemaa käsittelee, ihmiset nähdään ainoastaan asukkaina – massatuotantona valmistuvat kodit taas vain asuntoina, paikkoina sijoittaa suuret massat turvaan harhailemasta ympäriinsä.

”Hän seisoi keskellä rakennustyömaata ja huomasi, että tässä
rakennetaan sitä kaupunkia, josta hän on kotoisin. Hän yritti
puhua työmiehille, mutta he katsoivat häneen oudosti ja totesivat
ykskantaan ”lankku” tai ”vasara” tai ”naula”, ja samaa
toistelivat kaikki nuorimmasta apulaisesta rakennusmestariin.”

Keinotekoisuudesta luopuminen voi olla kuitenkin kohtalokasta: kun runossa siirrytään metsän puolelle, kahleet tippuvat kolisten eikä mikään palaa sen jälkeen enää ennalleen. Koira ei löydä takaisin omistajansa luo, koska unohtaa nimensä, jolla häntä huudellaan. Mies hukkuu metsään etsiessään koiraansa. Mieskin ilmeisesti unohtaa nimensä, koska nainen ei saa huudettua tätä takaisin.

Seuraavana päivänä nainen on valmis luopumaan vanhasta identiteetistä vapaaehtoisesti, kun metsän laidalla ”[e]i-mikään huutaa hänen uutta nimeään.” Kaupungin ulkopuolella ihminen tuntuu kaikkineen putoavan reunojensa yli. Tyhjyyden ja itsensä kadottamisen tunteet eivät jää kaupunkiin vaan seuraavat ihmistä sen ulkopuolellekin: kaivattuihin, vehreämpiin maisemiin. Asemoituminen maailmaan näyttäytyy vaikeana, ellei mahdottomana.

Nyrjähtänyt tosi ja uni

Yksilön paikka on vaikea niin kehossa kuin yhteiskunnassa, eikä ympäristöön vaikuttamisen mahdollisuudet tunnu olevan järin suuret. Runoilijan kuuluisa ulkopuolisuus välittyy teoksen tunnelmassa: lukijalle syntyy tunne vieraudesta, mihinkään kuulumattomuudesta. Maailma muuttuu absurdiksi paikaksi oman olemassaolon kautta. Vaikeus löytää asemaansa koskee niin toisten ihmisten joukkoon sulautumisyrityksiä kuin suurempaakin mittakaavaa: ”Suuressa palapelissä he yrittävät asettua oikein suhteessa / varjoihinsa jotka yrittävät asettua oikein suhteessa aurinkoon”. 

”Melkein ainetta ja melkein aineeton
Perhosen siivissä silmät, melkein katse”

Yksin ja toisin sysää logiikat usein uusille raiteille: niin rakennustyömaalla kuin myös unimaailmassa. Runot ohjaavat näkemään uuden mahdollisen ajatusväylän siellä, minne arkinen rationaalinen äly ei yllä. Kuten perhosella on kyky kenties myös nähdä eikä vain lentää siivillään, myös unista on tarjolla uutta. Kun moni meistä ei koskaan muista uniaan, nyt kirjailija ehdottaa toista: ”Niin kuin unia ehkä lainkaan ei nähdä / Niin kuin unet ehkä ainoastaan muistetaan”. Uneni ovatkin vain valemuistoja jostain, jota en ole saanut kokea: mikä nyrjäyttävä ajatus! Ja samalla tosi, muistot kun ovat toisaalta aivan yhtä todellisia kuin unet, vain heijasteita.

Asemoituminen maailmaan näyttäytyy vaikeana, ellei mahdottomana.

Myöhemmin teema jatkuu ja laajenee: ”Niin kuin kohinan usein huomaa / vasta kun se on lakannut // Niin kuin unia ehkä lainkaan ei muisteta / Niin kuin unet ehkä ainoastaan kerrotaan”. Kertomisen takaa ei tässä runossa löydy enää edes valemuistoa. Totuudellisuuden kieltämisen kautta unet näyttäytyvät lopulta vain irrallisina palasina, ailahduksina, joissa ei ole häivääkään omaelämäkerrallista ainesta.

Pietarinen huomaa sen, mikä usealta jää huomaamatta ihmisyydessä vaikeiluineen: toistuvan, kipeän, unenomaisen. Kirjan tiivis muoto ei tarkoita, etteikö se olisi teemoiltaan ja tyyleiltään hyvinkin laaja. Kauniit ja keveän näköiset – vaikka sisällöltään painavat, köynnöksinä kasvavat – havainnot muodostavat kokonaisuudeltaan ja filosofialtaan hyvin viimeistellyn teoksellisen ajattelua.

Erkanemisen ja lähenemisen ristiveto

Parisuhteen konsepti näyttäytyy sekoituksena yksinäisyyttä ja yhteyttä toiseen, tärkeään ihmiseen. Eräässä proosarunoista teoksen ”hän” kävelee sisälle naapurin asuntoon sattumalta, ja alkaa elää tämän elämää. Heti ensimmäisenä iltana hän ”rakastelee rutinoituneesti” naapurinsa kumppanin kanssa, ja molemmat nukahtavat peläten ”että enää tottumus sitoo heidät yhteen”. Parisuhteen keinotekoisuus näyttäytyy tässä – ja näytteleekö kumppaninvalinnassa suurempaa roolia kohtalo, vai sittenkin sattuma? Kenen ovesta kukakin sattuu kävelemään sisään?

Toiseus näyttäytyy Pietarisen runoissa yksilön kohtalona.

Rakkauden valoisa puoli näkyy kuitenkin. Suureen onneen liittyy suuri pelko, varjon vastapari on valo: ”En voi olla varma, oletko yhä olemassa, vai onko valo sinuun / niin rakastunut, että ei lähde luotasi, valehtelee niin kuin / rakastunut valehtelee”. Toisesta etääntyminen vertautuu maailmasta pois joutumiseen, yksilön henkilökohtaiseen maailmanloppuun eli kuolemaan: ”Joka ilta he menivät vuoteeseen peläten / että aamulla koskettaminen on käynyt mahdottomaksi”.

Kaiken raskauden ja outouden rinnalla on kaiken keveys, ja sen jonkin pienen riittävyys: ”Yksikin gramma tekee todeksi / Gramman puolikas, kolmannes ja neljännes”. Ihmisen pienuus ja kaiken sattumanvaraisuus osaa olla myös kaunista.

”Hän lähtee merelle
kulkee suolaisessa tuulessa
ei väitä mitään omakseen
mittailee aaltoja katseellaan
ajattelee että veneen
tosiaan olisi oltava niin pieni ja heikko
niin pieni ja heikko
että se voisi upota jokaisesta”

Toiseus näyttäytyy Pietarisen runoissa yksilön kohtalona, ja toisen ihmisen todellinen kohtaaminen on hankalin laji. Koko teosta ei leimaa leikkisyys ja absurdi, mutta tyhjyyden kokemukset eri ilmenemismuodoissaan. Oman pienuuden ja riittämättömyyden hyväksyminen kuitenkin johtaa onnen mahdollisuuteen, kun vain hyväksyy sen, että nauttiakseen totuudellisesti ja todella aalloista tulee tietää, että jokainen niistä saattaa olla veneellesi viimeinen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto