Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kolmetuhatta sivua totuutta ja oikeutta

Jouni Tossavainen, 11.9.2013
A. H. Tammsaare: Totuus ja oikeus -sarja / Kotiinpaluu 634 s., Otava 2013 Kääntäjä(t): Juhani Salokannel

Virolaisen A. H. Tammsaaren (1878–1940) romaanisarjan Totuus ja oikeus ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi yksitoista vuotta sitten. Nyt kun aloitan viimeisen viidennen osan Kotiinpaluu, huomaan miten vähän muistaa ensimmäisestä osasta Maan lupaus, vaikka kirjoitin siitä Kiiltomatoon vuonna 2002.

Romaanisarjan toisen osan Koulutie arvosteli Kiiltomatoon Yleisradiosta eläkkeelle jäänyt kirjallisuustoimittaja Juha Virkkunen (1941–2008). Kotiinpaluun lisäksi kommentoimatta ovat siis kolmas osa Surmatulet ja neljäs romaani Kuolemantanssi. Kunkin osan voi lukea myös itsenäisenä teoksena.

Tamsaare sai julkaistua sarjansa kahdeksassa vuodessa (1926–1933), joten kirjailija ja Tuglas-seuran toiminnanjohtaja Juhani Salokannel suomensi sitä neljä vuotta pidempään (tai Otavan ohjelmaan nämä viisi käännöstä sopivat noin joka toinen vuosi). Salokanteleen jokaiseen osaan liittämät jälkisanat mukaan lukien tarjolla on nyt noin 3 000 sivua virolaisen kertomataiteen ”ylittämättömänä saavutuksena” pidettyä proosaa (Maan lupaus 773 s., Koulutie 574 s., Surmatulet 348 s., Kuolemantanssi 668 s. ja Kotiinpaluu 634 s.).

Vaikka viimeisen osan Kotiinpaluun lukujen edetessä huomaan muistojeni palavaan pätkittäin, sivu sivun perään vahvistuu usko: on palattava Maan lupaukseen. Andreksen pojan Indrekin muistan; hän on romaanisarjan päähenkilö. Mutta kuka oli Krõõt? Miksi viimeisessä osassa naapurin isäntäpiru Pearu tunnustaa rakastaneensa juuri tuota Andreksen ensimmäistä vaimoa Krõõtia?

Ja ennen muuta, mitä Tamsaare halusi kertoa hänen kohtalollaan viiden teoksen kokonaisuutta vasten verrattuna? Sanoiko piru lopulta totuuden rakkaudesta, mutta viesti ei mennyt perille siltäkään?

On siis aloitettava alusta. Tuhlaajalukijan on palattava alkuun niin kuin tuhlaajapoika Indrek palaa isänsä Andreksen kotiin viimeisen osan ensimmäisillä sivuilla. On aloitettava alusta ja kerrattava lopulta koko sarja.

Kaksi osaa suolla, kolme kaupungissa

Romaanisarja alkaa Venäjän vallan alla 1870-luvun alkupuolella ja päättyy noin 60 vuotta myöhemmin itsenäisessä Viron tasavallassa. Ensimmäisen osan murrepuhe, jonka Salokannel suomensi hämäläisittäin, on kuivunut viidennessä osassa. Kuten myös huumori, ja 1930-luvun vaihteen maalaiskylän tapahtumat keskittyvät Vargamäkeen, josta ei enää poikkeilla kapakkaan sellumaan hillittömän Pearun johdolla.

Andreksen naapuri Pearukin on pian yhdeksänkymppinen ukko, jonka viimeiset elonpäivät kuluvat tilan perintöriitojen juonimiseen.

Ensimmäisessä kirjassa Andres on kolmikymppinen uudisraivaaja, Viron Jussi Koskela, jota koetellaan viimeiseen osaan asti kuten Raamatun Jobia. Köyhänä kuin kirkonrotta itsenäiseksi talonpojaksi yrittäneen raivaaja-Andreksen onni on käydä pitkät teologiset pohdintansa oman tuhlaajapoikansa Indrekin kanssa.

Toisen vaimon Marin pojasta piti tulla pappi, mutta Indrek uskoo Jumalaan yhtä vähän kuin Friedrich Nietzsche ja sai sen takia potkut lukiosta. Kun isä ja poika ovat puilla paljailla, oman tilansa loisina tai mäkitupalaisina, ollaan sen verran samassa suossa, että pieni anteeksiannon mahdollisuus lepattaa.

Ainakin jatkuvasti totuutta ja oikeutta etsineen Andreksen kuolema näyttää kauniimmalta kuin naapurinarrin Pearun lähtö vähän aikaisemmin. Pieni vilkutus oikeudenmukaisuudelle sekin.

Sarja alkaa suolta mäelle noususta ja loppuu laskuun samalta Vargamäeltä. Alkunousun ja loppulaskun välissä kerrotaan kolme romaania kaupungista käsin. Koulutiessä Indrek lähtee opiskelemaan Tarttoon vuonna 1899, Surmatulissa valmistellaan vallankumousta vuonna 1905 Tallinnassa ja Kuolemantanssissa tapellaan vaimon kanssa samassa kaupungissa 1920-luvulla.

Luonto sieluttuu, kun kulttuuri kaupungissa hallaantuu ja tallaantuu massojen tavaraksi.

Maaseudun ja kaupungin Tammsaare näyttää toistensa vastakohtina samalla tavalla kuin naapurit: patriarkka Andres ja vanhapakana Pearu. Tässä pysyvässä liki musta-valkeassa oppositioasemassa maa eli luonto kaikkine vihattavine verisukulaisuuksineenkin on aina lohdullisempi kuin kaupungeissa viljeltävä muka kulttuuri.

Maalla paikoilla on nimet, eli suokin on käsitetty ja käsiteltävä kulttuuriksi, mutta kaupungeista Tammsaare ei edes käytä Tarton tai Tallinnan nimiä. Ne ovat vain kaupunkia, kadut katuja ja talot taloja, joita ei panna merkitsemään juuri sen kummempaa. Maalla jopa jokainen puulaji kantaa omaa tarinaansa, joka laajenee hengeksi. Luonto sieluttuu, kun kulttuuri kaupungissa hallaantuu ja tallaantuu massojen tavaraksi.

Totuus, Oikeus ja Jumala

Totuuden ja Oikeuden lisäksi romaanisikermän läpi kulkee ainakin kolme pääteemaa, joista Jumala tuli jo puheeksi ja Rakkautta kuten myös (Isän)maata on sivuttu. Näitä kaikkia viittä tavoitellaan viiden osan verran. Auttajia matkalla on vähän, vastuksia riittää. Onnea tavoitellaan, sirpaleita syntyy ja voitot ovat vain hetkiä, väliaikaisia torjuntavoittoja: nousua seuraa lasku ja laskua maksun hetki.

Vanhan testamentin patriarkan Andreksen totuus ja oikeus toteutuu lopulta jossain määrin siinä vaiheessa, kun sillä ei ole niin merkitystä. Viisaammaksi saattaa kasvaa tajutessaan, ettei elämässä ole Andreksen eikä edes Andres Paasin suvun voitosta kyse.

”’Tokihan koko Vargamäe muistuttaa sinusta’, sanoi Indrek. Mutta isä kiisti selittäen: ’Muutkin ovat tehneet työtä Vargamäellä, koetapa selvittää jälkikäteen, mikä on minun tekoni, mikä muiden tekoa. Mutta nämä kuuset istutan minä yksin, ne ovat minun tekoni. Jos sinä elät minun ikiini asti, ne ovat jo niin isoja että niistä saa arkkulautoja.” (V, 187–188)

Turhuuksien turhuudeksi jää Andreksen viimeinen työ. Vargamäen uusi isäntä raivaa papan istuttamat kuusentaimet pellon tieltä.

Viimeisillä voimillaan Andres saa kuitenkin nähdä poikansa selästä käsin, miten Viekkaan-Pearun vastustuksesta huolimatta suo ojittuu ja kuivaa ehkä viljelykelpoiseksi pelloksi. Jumalako puhui vihdoin totta, ja silti oikeudenmukaisuus jää toteutumatta. Perkaamisurakan aloittaneiden Andreksen ja Indrekin sijasta kunnian soiden kuivaamisesta ottavat tietysti ne suurisuisimmat kyläläiset, jotka alun perin vastustivat urakan aloittamista.

”Jotta oikeaan tulokseen päästäisiin, tulisi Jumalan lähettää nämä kaksi väkevää ukkoa uudelleen maailmaan, vaikka taas Vargamäelle, mutta nyt niin, että Pearu olisi olisi Andreksen ja Andres Pearun paikalla… Mutta koska tiedossa ei ollut, vaivautuisiko Jumala ikipäivänä tekemään Pearulla ja Andreksella tämän kokeen, täytyi omaisten jatkaa ratkaisematonta kamppailua.” (V, 574 – 575)

Rakkaus

Mikäli nykylukijalle jäävät etäisiksi Tammsaareen teologiset pohdinnat Jumalansa kanssa, niin yhtä epäuskottava on Rakkauden mysteerin ratkaisu, vaikka isä Andreksen neuvo vanhimmalle pojalleen kuulostaa yksinkertaiselta: ”Tee työtä ja näe vaivaa, sitten tulee rakkaus.”

Vanhan Pearun viimeinen opetus Indrekille taas kuuluu näin:

”Naisista se ihmisen hätä on maailmaan tullut eikä se naisia ennen poiskaan katoa. Nainen on kuin piippu tai pirtu miehen suussa ja sisikunnassa: karvaalta tuntuu, ähkimään panee, mutta irti ei mokomasta ruojasta pääse. Välistä tulee mieleen syntinen ajatus, että mahtaako mies tuonpuoleisessakaan pärjätä ilman eukkoa. Ja niin se on ihan alusta alkaen – piippu ja pirtu sekä nainen. Aina ei Jumala anna miehelle täyttä ymmärrystä, mutta naisenkipeys – sen hän antaa, sitä ei jätä antamatta, niin kuin haluaisi sanoa: katso, ihminen, naisenkipeys se on sinun järkesi.” (V, 356–357)

Lopulta ilman ”hyviä eukkoja” jäisi tapahtumatta se hyvä, mikä viimeisessä osassa saadaan aikaan. Tässä mielessä Tammsaaren vanhat naiset ovat samanlaisia syvimmän sydänviisauden lähteitä kuin Orvokki Autiolla tai Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjassa.

Tammsaaren sarjan mittaan rakkaus kaihertaa kaikenikäisten lasten, naisten ja ukkojen välejä, kunnes suolle ilmestyy enkeli. Toisessa osassa Koulutie tämä riisitautinen tyttö sai Jumalansa kieltäneen Indrekin puhumaan Jeesuksen tapaan. Neljännessä osassa Kuolemantanssi sama tyttö on parantunut niin, että Indrek ei tunnista Tiinaa. Viidennessä osassa Kotiinpaluu Indrekin palvelustyttö Tiina seuraa herraansa maalle ja paljastuukin sitten enkeliksi, niin synnittömäksi naiseksi, että hänen kanssaan päähenkilö saattaa palata suolta kaupunkiin käsi kädessä.

Tammsaaren vanhat naiset ovat syvimmän sydänviisauden lähteitä niin kuin Orvokki Autiolla tai Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjassa.

Epäuskottavaa, jos ei sitten Tammsaare halua näyttää sellaista ihmettä, että Jumalan ja Rakkauden kytkös enkeli elää tässä silmiemme alla joka hetki. Minä en vain tunnista häntä.

Edellinen oli juonipaljastus. Juonenkin takia sarjaa lukee, mutta isommat kuvat heijastuvat sen varjoina. Sitä syvempinä sävyinä, mitä polttavamman valon Tammsaare keskitti kohteeseensa. Jossain tuolla taustalla metsän seinässä, puiden välissä häilyy se totuus, jota Tamsaare yritti lähestyä.

(Isän)maa

Sarjan viidenneksi pääteemaksi lukemassani (Isän)maassa isä on suluissa, koska kuka maata omistaa. Muuttuuko maa muuksi valtion alueena tai ihmisen omana?

Andres asuttaa Vargamäen maan, Varkaanmäen. Nimensä puolesta Varkaanmäki sopisi paremmin hänen viekkaalle naapurilleen Pearulle, jonka suuri viljasato kasvoi kartanon aitassa ja heinät korjattiin paronin ladosta.

Mutta lopulta maa on vain lainassa meillä jokaisella. Se, joka väittää omistavansa maan, on varas. Esimerkiksi tällaisen varjon näen Tammsaaren romaanien valossa.

Kun maasta siirrytään isänmaan asialle, Tammsaarelta saa niukasti ainesta kansallista heräämistä ylistäviin juhlapuheisiin, joita on tapana pitää itsenäisyyspäivänä ja sotilasparaatien tienoilla. Kehitysromaanissa Koulutie ja vallankumousromaanissa Surmatulet itsenäisyysaatteiden ja sosialismin soihtua ei sytytellä sivistyneistön salongeissa vaan kuppilan pöydässä. Salokanteleen jälkisanoin:

”Omaa näkemystään seuraten Tammsaare esittelee Euroopan johtavat aatevirtaukset milloin hupsujen oppilaitten, milloin taas juoppojen venäläisten tai elämänkolhimien saksalaisten opettajien suulla. Samoin hän kohtelee virolaisten omia kansallisia ihanteita ja pyrintöjä – ironia vain taitaa tuntua vieläkin terävämpänä…
Kirjailija ei siis liioittele, mutta pirullisen ironinen hän on – ei asiaa vaan asian ajajia kohtaan. Murheitten keskellä isänmaan miesten ihanteellisuus ehti Indrekin aikaan toisaalta ruostua, toisaalta mahoittua, ja kaikkea falskia pönäkkyyttä kohtaan Tammsaare on yhtä armoton kuin Joel Lehtonen.”
(II, 572 – 573)

Tuskin Tammsaare liioittelee Kuolemantanssissakaan kuvatessaan itsenäisen Viron tasavallan alkuvuosia. Mutta yhtä pirullisen ironinen hän on karrikoidessaan vasta vapautuneiden uusrikkaiden toikkarointia Tallinnassa. Kun ammattivallankumoukselliseksi päätynyt lukiokaveri kysyy, olisiko isokin rikos mikäli tuo porvarillinen roina pyyhkäistäisiin kerralla pois, keski-ikäinen Indrek vastaa soveltamalla Surmatulien opetusta bolsevikkien toimiin 1920-luvun Neuvostoliitossa:

”Minua ei tällä hetkellä liikuta yhtään, onko se hyvä vai paha, väärin vai oikein, se että yksi yhteiskuntajärjestys halutaan korvata toisella. Minua kiinnostaa vain se miten se tehdään. Ennen oli kourallinen idealisteja, jotka halusivat pelastaa kotimaansa ja heimolaisensa. Sitä varten he pitivät oikeutenaan ryöstää, surmata ja tehdä ylipäätään kaikkea rikollista. Nyt jopa eräiden maiden lainsäädäntö määrää, että poliittinen surmaaminen ei olekaan tappamista vaan siinä vain siirrytään yhdestä maailmanjärjestyksestä toiseen… Ihanteen kannalta entiset maanalaiset voivat toki olla oikeassa, en minä vastaan väitä, mutta luulen että heidän yrityksensä epäonnistuu, koska millään keinoin ei voida luoda sataaviittäkymmentä idealistia. Ei vaikka olettaisi, että tätä operaatiota varten uhrataan kolossaalinen määrä, kolmekymmentä tai viisikymmentä miljoona elävää ihmistä.” (IV, 113 – 114)

Eikä nykyisen Viron tilanne viimeisimmän vallankumouksen jälkeen näytä sen kummemmalta kuin Kuolemantanssin aikaan, ei ainakaan Tammsaareensa lukeneen kirjailija Hasso Krullin (s. 1964) mielestä:

”Nykyinen Viro on sekavassa tilassa, sillä vallankumouksella palautettu valtio ajelehtii kuin veteen langennut lehti tietymättömässä suunnassa synnyttämättä enää lapsellista innostusta ja illusorisia odotuksia. Tulee tunnustaa, että valtiollisena rakenteena Viro on täysin toisarvoinen, ja joskus nuo rakenteet osoittautuvat vaarallisiksi meille itsellemmikin. Alaa voittavat itsetuhoiset legendat: olla virolainen ei olekaan uhke ja hää — ylpeilyn aihe — eikä yhteisö tavoita olemisensa tarkoitusta vaan hakee sitä jostain muualta kinuten jonkun ulkopuolisen katseesta oikeutusta itselleen, tai odottaen ainakin ylimielistä taputusta olalle. Kaikki tämä tuntuu varsin typerältä, eikä vanhasta kansallisesta ideologiasta ole enää mitään hyötyä.” (Hasso Krull: Luomisen hurma ja tekstuuri, Palladium Kirjat 2012, suom. Hannu Oittinen, 195 – 196)

Mukavia aukkoja

Tekemällä tehdyksi tai aikaansa sidotuksi viisasteluksi Tammsaaren yritys paisuu harvoin. Tosin esimerkiksi III osassa Surmatulet joulun tienooseen on keskitetty jeesustelua useamman alleviivauksen verran. Samaan aikaan kun vanhaa Andresta piiskataan entisten moision paronien malliin, yhtä hänen pojista teloitetaan ja äiti Mari pyytää esikoispojaltaan Indrekiltä armokuolemaa.

Toisaalta tuon joulun tienoon kohtaukset, jotka sammuttavat Surmatulet, luin ensikerralla liki puhdistavana kokemuksena. Ja neljännessä osassa Kuolemantanssi Indrekin äidin Marin armomurhan kautta kerrotaankin jo toista, toisen naisen sammumiseen johtavaa tarinaa.

Muuten III osa Surmatulet on minusta sopiva aloitus sarjan lukijalle. Tiiviydestään huolimatta Surmatulet haukkaa sarjasta pisimmän aikajakson – vuodesta 1905 vuoteen 1920 –, mutta muita osia lukemattomalle romaaniin jää mukavia aukkopaikkoja, joista nykykuluttaja saattaa nauttia ja täydentää tarvittaessa jatkoluvuilla

Vaikka vuoteen 1905 keskitetyssä romaanissa ei ole mukana ensimmäisen maailmansodan valmistelua saati Viron itsenäistymistä ja Neuvostoliiton perustamista, silti Tammsaaren käsitys vallankumouksen mahdista ja mahdottomuuksista tulee esille vuoden 1905 koohotuksen, petosten, murhien, tappojen ja tulipalojen kuvauksissa.

Ja jälkiviisaasti luettuna Surmatulien valossa näkee jopa ennustuksen siitä, millä konsteilla Viroa sosialisoitiin vallankumousvaltion osaksi toisen maailmansodan jälkeen.

Samanlaista tiivistämistä, jonka Tammsaare ehti tehdä Surmatulille (kuten myös hyväksyä korjaukset ensimmäisen ja toisen osan uusintapainoksiin), olisi kaivannut erityisesti neljäs osa Kuolemantanssi. Indrekin ja hänen vaimonsa riidat tulevat selviksi parinsadan sivun aikana ja satiiri Tallinnan 1920-luvun nousukkaista tuo kyllä mieleen jupit ja nämä myöhempien aikojen nallet, mutta kaupunkiherrojen rahavallan kritiikki on keitetty pitkään liemeen.

Kuolemantanssin lopettamisen vaikeudesta kertoo sekin, että Indrekin lapset katoavat kirjasta. Eivätkä pienet tyttäret ilostuta Indrekin elämää viimeisessäkään osassa Kotiinpaluu, vaikka Indrek väittää romaanin alkusivuilla lasten pelastavan kuolemalta. Tosin lapsen hinta avioliitossa on kova, rakkauden loppu:

”Avioliitto työntää kuoleman nenän eteen lapset, ja niin suurta rakkautta ei ole koskaan ollut eikä tule olemaankaan, ettei avioliitto veisi siitä voiton. Avioliitto on sen tähden parhain vakuutus rakkautta vastaan.” (IV, 26)

Deus ex machinaa tarvitaan myös tytärten äidin tarinan lopettamiseen. Jälkisanoissaan Salokannel tulkitsee kuitenkin nämä outoudet Tammsaaren kerronnan tyylipiirteeksi:

”Lehtosen Rakastunut rampa (1922) jyrkensi realismin totutun todellisuuskuvan puupiirrosmaiseksi tyylittelyksi, ja niin teki myös Tammsaare maaseutuaihessa romaanissaan Hornanperän uusi paholainen (Põrgupohja uus Vanapagan, 1939, suom. 1964). Sama on tuntuvilla myös tässä Totuuden ja oikeuden neljännen osan kaupunkikuvauksessa.
Tyylittely, tai pelkistäminen, tai kärjistäminen, toisin sanoen halu ylittää kerronnan ’uskottavuus’ eli uskollisuus meidän kaikkien yhteiselle käsityksillimme ja sopimuksillimme, välähtää painokkaasti näkyville romaanin yhdessä kohdassa – niinpä sen täytyy vaikuttaa muuallakin, kerronnan koko strategiassa aina paineistettua avioliittokuvausta myöten…
Kirjailija tiesi hyvin mitä teki, tarinan jännitteiden purkautuminen niiden omalla painolla oli hänelle siis tärkeämpää kuin realismin asettamukset.”
(IV, 667–668)

Yhteiskunnallista kahvilakirjoittelua

Kun neuvostokirjallisuutta rakennettiin Aleksandr Puškinia, Leo Tolstoita ja Anton Tšehovia ei enää saatu teloituskomppanian eteen, heidät otettiin käyttöön selittämällä kirjailijoiden tekstit parhain päin; parhaiden tutkijoiden konsteilla tovereita opetettiin lukemaan niin tieteellisesti kuin oli parasta sosialistisen realismin kannalta.

Näin kasvatettiin niitä 150 miljoonaa idealistia, joihin Tammsaare viittaa aiemmin lainatussa Kuolemantanssin kappaleessa Indrekin vastatessa ammattivallankumoukselliselle, pitäisikö porvarillinen roina tuhota (IV, 113–114).

Samalla tavalla kuin venäläiset klassikot myös Tammsaare oli otettava osaksi neuvostokirjallisuutta. Kun esimerkiksi Surmatulet ilmestyi uusintapainoksena Neuvosto-Virossa vuonna 1954, kuvitetun laitoksen loppuun liitettiin laaja selitys teoksen poliittisista virheistä ja oikeaoppinen kuvaus tapahtumista Lenin-sitaatteineen. (Salokanteleen vuoden 2007 suomennos pohjautuu vuonna 1982 ilmestyneeseen tutkijoiden toimittamaan tekstikriittinen versioon.)

Samalla tavalla kuin venäläiset klassikot myös Tammsaare oli otettava osaksi neuvostokirjallisuutta.

Julkisuudesta mielellään vetäytyneen Tammsaaren mielestä kirjailijan asian todellinen ydin saattoi näyttää toiselta. Täsmälleen päinvastaiselta kuin mitä kahvilakirjailija Pilun mielestä nykyaikaisen läppärikirjoittajan rooliin kuuluu:

”Asian todellinen ydin oli siinä, että Pilun mielestä kirjailija on yhteiskunnallinen eläin, aivan kuin kaikki muutkin ihmiset, ja hänen toimintansa on yhteiskunnallista toimintaa, aivan niin kuin allekirjoituksen vaatiminen vekseliin. Kun nyt toiset yhteiskuntaeläimet ovat ryhtyneet hoitamaan asioitaan kahvilassa, on kirjailijankin tehtävä niin, ja sille antaa jalon esikuvan koko Eurooppa. Kynämiehen individualistiseen eristäytymiseen ei ole parempaa vastamyrkkyä kuin työskentely kahvilassa: siinä sitä muuttuu todelliseksi yhteiskuntaelimeksi koko olemukseltaan. Sitä paitsi Pilun mielestä oli mahdotonta kirjoittaa seurapiireistä ja seurapiireille, ellei nenän edessä ollut mitään haisevaa.” (IV, 86)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto