Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Satukirja todellisuudesta

Siru Valleala, 11.2.2012
A. S. Byatt: Lasten kirja 971 s., Teos 2011 Kääntäjä(t): Kersti Juva

Brittiläisen A. S. Byattin (s. 1936) uusin teos Lasten kirja on 971-sivuisena epookkiromaanina suuri lukuelämys, joka porautuu muistiin pitkäksi aikaa. Sen lisäksi että se on taiturillinen kaunokirjallinen luomus, se opettaa myös suuren annoksen 1800-luvun ja 1900-luvun taitteen Ison-Britannian ja Euroopan historiaa. Eletään aikaa, jolloin anarkistit, Fabian-seuralaiset, sosialistit, suffragetit ja seksuaalisesta vapaudesta unelmoivat uskovat muuttavansa maailman. Aatteen palo lietsoo niin taiteilijoita kuin peräkammarin poikiakin, eikä kukaan aavista, millainen tulevaisuus idealisteja odottaa.

Lasten kirjassa pääosassa ovat nimen mukaisesti lapset ja heidän kasvunsa aikuisiksi viktoriaanisessa, sotia edeltävässä, eri aatesuuntien vimmaisessa myllerryksessä. Toinen lapsiin liittyvä näkökulma on lapsenmielisyys, jota useimmat romaanin aikuiset myös vaalivat – tai pakonomaisesti palvovat. Aikuiset, siis lasten vanhemmat, ovat taiteilijoita, luovia, oikullisia persoonia, ja aikuisten toimesta lasten elämää kirjovat värikkäät näytelmät, eläväinen nukketeatteri, taidekesäleirit, myyttiset juhlat – ja tietysti sadut.

Aikakausi on tyypillistä riehakkuuden, vapaamielisyyden ja luovuuden aikaa, samaa, jota koko Eurooppa yhdessä eli vuosisadan vaihteessa. Lapsenomaisuuteen yhdistyy myös vastuuttomuuden piirre, mikä saa aikaan epävarmuutta lapsissa, joista monet joutuvat itse ottamaan vastuullisen roolin.

Kolmas lapsellinen näkökulma liittyy sadun maailmaan. Olive Wellwood, yksi päähenkilöistä, suuren lapsikatraan äiti ja kirjailija, kirjoittaa omaa jatkosatukertomusta kullekin lapselleen. Kaappiin säilötyt sadut otetaan vakavasti ja niitä kirjoitetaan ja seurataan pitkälle nuoruuteen. Erityisesti Oliven silmäterä, herkkä Tom, kokee valtavan – liiankin – tärkeänä oman satunsa pienestä prinssistä, joka lähtee maanalaiseen maailmaan etsimään kaapattua varjoaan. Tom on poika, joka elää tiiviissä yhteydessä luontoon ja mielikuvitukseen, ja jos joku porukasta ei koskaan aikuistu, se on juuri Tom, sadun vanki.

Runsautta ammennetaan useista eurooppalaisen satuperinteen tarinoista, joihin liittyviä anekdootteja romaanissa on yhtenään. Keskeisimmiksi nousevat muun muassa Peter Pan, Liisa ihmemaassa, Grimmin sadut ja näytelmäperinteen joukosta Shakespearen Kesäyön unelma. Satujen ohella viitataan tämän tästä muuhun aikakauden kirjallisuuteen, taide-esineisiin, teatteriesityksiin ja vaikkapa Freudin psykologiaan. Henkilöhahmot vierailevat Pariisin maailmannäyttelyssä, ja vilahtaapa sivuilla todellisia tuttujakin, muun muassa H. G. Wells, Oscar Wilde, Auguste Rodin ja Otto Gross.

Byattin muuhun tuotantoon verrattuna Lasten kirja jatkaa tuttua, Englantiin keskittyvää historiallista tyyliä. Frederica Potter -sarja (1985–2002) kuvasi Englannin yhteiskuntamuutoksia 1950-1970, suosittu Riivaus (1990, suomennettu 2008) vaelsi viktoriaanisessa ajassa poiketen nykyhetkeen. On sanottu, että eniten Lasten kirja muistuttaa kuitenkin Byattin novelleja, joista monet sijoittuvat 1800-luvulle.

Huimaava henkilögalleria

Lasten kirjassa on vaikuttava määrä päähenkilöitä. Alussa on henkilölistaus, johon voi palata tarpeen vaatiessa. Pääasiassa tarve ei vaadi, sillä Byattin henkilökuvaus on vertaansa vailla. Hän kuvailee, muttei liikaa, eikä koskaan turhaan. Henkilöhahmoista kerrotaan vähän kerrallaan lisää, juuri sen verran, että tiedonjano herää ja kasvaa. Jokainen henkilö on rikas ja syvä, ja jokaisella tuntuu olevan oma salaisuutensa.

On järkevä, lääkäriksi tahtova Dorothy, jonka äkkiarvaamatta löydetty yhteys saksalaiseen nukkemestari-isään vie seikkailulle nukketeatterin maailmaan. On utelias Hedda, joka sisarusparven nuorimmasta päästä kokee vallankumouksen tarvetta ja päätyy nuoruuden kuohuissa syömälakkolaiseksi naisasianaiseksi. On Julian, joka etsii seksuaalista identiteettiään ja rakastuu luonnonlapsi Tomiin. On orpo, maalainen Philip, jonka Tom ja Julian löytävät museon kellareista ja joka päätyy keramiikkamestarin lahjakkaaksi oppipojaksi. On Philipin sisar Elsie, joka vaeltaa jalkansa verille löytääkseen veljensä ja ryhtyäkseen tämän uuden perheen palvelijaksi, vain synnyttääkseen salassa häpeällisen lehtolapsen. On Imogen, keramiikkamestarin tytär, joka päästyään kotinsa tainnuttavasta ilmapiiristä pois paljastaa lahjakkuutensa taiteen saralla. On Pomona, Imogenin sisar, jolla on synkkä, isään liittyvä salaisuus ja joka kävelee öisin unissaan Philipin sänkyyn. On Humphry, Oliven aviomies, naisia rakastava hunsvotti, jolle ei voi muuta kuin antaa yhä uudelleen anteeksi. On Violet, Oliven sisar, joka hoitaa Wellwoodien lapsia uutterasti, kuin omiaan. On majuri Prosper Cain, hyväsydäminen museon jalometallien erikoisintendentti, joka nostaa jaloilleen eksyneet lampaat ja antautuu epäsovinnaiselle rakkaudelle. On useita muita aikuisia ja lapsia, jotka jokainen ansaitsevat romaanissa oman tarinansa ja satunsa.

Tekstiä pursuavan Olive Wellwoodin ohella kaksi muuta taiteilijaa herättävät voimakkaita tunteita lähimmäisissään. Anselm Stern, saksalainen nukketeatterinero, herättää henkiin ja suuriin seikkailuihin uskomattomat nukkensa. Byatt kuvailee niin tarkasti mestarin esitykset, että lukija on niissä yksi katsoja muiden muassa.

Toinen nero on alansa huippu keramiikan parissa. Benedict Fludd on änkyrä äijä, jonka tuittuiluun lähipiiri on joutunut vuosikausia tottumaan. Käsistään mies on kuitenkin suuri osaaja, ja jälleen kerran Byattin kuvailu loihtii esiin eri lasituksen sävyissä hohtavat, kivuliaasti luodut ja poltetut, uniikit astiat, joiden pinnoilla valo välkehtii ja myyttinen maailma kurottelee lonkeroitaan.

Lasten kirja on hersyvä, rikas ja kuin pohjaton tarinalipas.

Olivessa, Anselmissa ja Benedictissä on kaikissa jonkinlainen vaaran, jopa kauhun vivahdus. Olive on viehtynyt maan alla lymyäviin maailmoihin ja salaperäiseen tuonpuoleisuuteen. Anselmin nuket ja niiden esittämät tarinat ovat usein kauhistuttavia ja todentuntuisia ja saavat nukketeatterivieraat säikkymään nautinnollisella tavalla. Benedictistä ei kerrota paljoakaan; hän on synkkä hahmo, jolla on synkkiä tapoja, synkkä vaikutus perheeseensä ja synkkä kohtalo. Kaikilla on oma taiteen lajinsa ja lahja, joka vie aikaa perheeltä ja kuljettaa luojansa jatkuvasti muihin maailmoihin:

”– aavemaisten sinisten liekkien peittämä puolipallo muuttui Oliven silmissä vangituksi virvatuleksi, ja saman tien hän keksi tarinan liekkimenninkäisestä, joka pantiin töihin ihmisten keittiöön ja aiheutti siellä kaaoksen.

Nämä kolme luojahahmoa voidaan rinnastaa omalla tavallaan romaanin ajankuvaan. Samoin, kuin Olive laittaa henkilöhahmonsa toimimaan, Anselm nukkensa liikkumaan ja Benedict saven elämään, liikuttaa marionettien lailla henkilöhahmoja ulkopuolinen, yhteiskunnallinen voima ja sodan uhka, jonka hyppysissä ihmiset räpiköivät, kuin Oliven sadun peukaloiset.

Kohti julmaa aikuisuutta

Shakespearen Kesäyön unelmassa pääteema on rakkaus, ja niin myös Lasten kirjassa. Nuoret etsivät omaa rakastaan, mutta vielä keskeisempi rooli on vanhempien ja lasten välisellä rakkaudella. Tämä rakkaus saa kiintoisia piirteitä, kun ilmenee, ettei ole aivan tiedossa, kuka lopulta on kenenkin lapsi, äiti tai isä.

Yllytään myös kyseenalaiseen rakkauteen, jopa insestiin, eikä selvää ole aina sekään, mitä äiti on todella antanut anteeksi isälle ja mitä ei. Rakkaus toteutuu usein julmuutena. Nuorten välinen rakkaus on kuitenkin vielä puhdasta ja kaunista, ja teoksessa on hurmaavan vanhanaikaista kosiskelua – unohtamatta pettymyksiä, erehdyksiä ja lankeemuksia.

Kertoja tietää kaiken, muttei suinkaan paljasta kaikkea tietämäänsä. Kerronta on poukkoilevaa ja polyfonista ja vierailee tovin kerrallaan eri henkilöissä. Henkilöhahmojen tunnetiloja ei kuvata lainkaan samalla tarkkuudella, kuin esineiden ja esitysten yksityiskohtia. Kertoja katselee tapahtumia tulevaisuudesta käsin:

Kun Dorothy myöhemmin muisteli tätä keskustelua, hänestä tuntui, kuin vanhempi nainen oli päättänyt sekä käyttäytyä hyvin että pitää huolen, ettei jäisi ulkopuoliseksi.

Kertoja myös kiusoittelee, eikä suinkaan kerro muutamia mielenkiintoisiksi aukoiksi jääviä seikkoja. Kuinka Elsie tuli raskaaksi? Mitä Violet ajatteli omista lapsistaan? Mitä Benedict Fluddille todella tapahtui? Mikä Tomia vaivasi? Mielikuvitukselle jätetään paljon sijaa.

Usein romaanin fiktiivisen kerronnan katkaisee historiallinen ajankuvaus, esimerkiksi listanomainen selvitys vuoden 1901 merkittävistä romaaneista tai raadollisen realistinen esittely yhteiskunnallisten aktivistien teoista. Sen verran voimallisesti henkilöhahmot kuitenkin kaappaavat kiinnostuksen, että toisinaan historiallinen jakso tuntuu puuduttavalta ja liian pitkältä. Historian ystäville kuvaukset ovat kuitenkin syventävä lisä. Byatt on tehnyt valtavan työn tuodakseen esille satoja oikeita ja aitoja esineitä, taideteoksia, paikkoja, maisemia, tunnelmia ja muistoja.

Suomentaja Kersti Juva kertoo kirjan loppusanoissa kiehtovista vierailuista romaanin tapahtumapaikoille ja kaiken materiaalin lähteille. Ansiokas suomennos pohjaakin perusteelliseen selvitykseen sen ohella, että käännöksen kieli on kaunista ja rikasta, aivan kuten Byattinkin maailmat.

Lasten kirja on hersyvä, rikas ja kuin pohjaton tarinalipas, mutta saduista poikkeavalla tavalla se ei pääty kovinkaan onnellisesti. Samalla, kun lapset kasvavat aikuisiksi, kasvaa myös levottomuus Euroopassa. Lapsuuden viattomuus ja vallattomuus sekä nuoruuden etsintä ja epävarmuus katkeavat kuin veitsellä leikaten ensimmäiseen maailmansotaan. Lapset ovat nyt aikuisia, ja aikuisten pyssyleikit eivät kuulu iltasatuihin. Näytelmien katharttinen maailma vaihtuu todelliseen, vaaralliseen ja tuhoavaan maailmaan, jossa viha ja julmuus eivät puhdista, vaan tappavat.

Byatt kuvaa sotaan lähtevien nuorten miesten mieliä usvaisella tavalla; poikaset eivät ole oikein läsnä siinä todellisuudessa, johon heidät on äkkiarvaamatta tuupattu lapsuuden auvosta. He noudattavat yhteistä vaatimusta sotaan lähdöstä, myös orpo Philip, vaikka onkin jo löytänyt kutsumuksensa taiteen parista:

Itse hän katsoi liittyvänsä, koska maailma oli muuttunut sellaiseksi, ettei hänen työnsä enää ollut mahdollista. Mistä sitten olikin kysymys, se oli selvitettävä yhdessä ja siitä oli tehtävä loppu. Hänellä ei tuntunut olevan valinnanvaraa.

Teoksen traagisesta lopusta tulee mieleen upea, yksityiskohtainen nukketalo, joka äkkiä murskataan moukarilla maan tasalle. Silti kaikki toivo ei suinkaan kuole, sillä sitä mukaa, kun elämiä menetetään, uusia syntyy. Se on kaiken kiertokulkua, kulttuurin uusintamista, alusta rakentamista jälleen kerran.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto