Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kysyvistä syistä

Roo Ketvel, 27.5.2009
Aarne Kinnunen: Kaksi metriä syvistä kysymyksistä. Paavo Haavikon proosasta s., WSOY 2009

Edellisessä kirjan mittaisessa tutkielmassaan (Leijuva talo, 2005) emeritusprofessori Aarne Kinnunen esitti sivuhuomiomaisesti pari merkittävää seikkaa kirjallisuudentutkimuksesta. Ensin kirja arveli puheen ”lähestymistavoista” olevan aina epämääräistä. Sitten tutkija ilmoitti poistavansa sanan ”lähiluku” sanastostaan ”mitä suurimmassa määrin harhaanjohtavana”.

(Kirjallisuudentutkimusta Kinnunen jotain ilmaistakseen kutsuu ”alaksi”: teidän arvauksenne on yhtä good kuin mine. Ilmaistakseen mitä? Mieleen tulevat vaihtoehtoina pilkka, ruhtinaallinen asenne, tai tosiasia että Kinnunen kirjoittaa tosiasioista, tutkimusta, eikä lainkaan runoutta menestyneimpien edeltäjiensä tavoin.)

Viimeksi kun Aarne Kinnunen julkaisi kirjan Paavo Haavikosta (Syvä nauru, 1977), oli sen viimeinen oma sana ”kertojaveitikka”. Kolmessa vuosikymmenessä tieto on kasvanut siinä määrin, että merkittävin, kiistattomin tutkimustulos on, että romaani Barr-niminen mies on seikkailu joka tapahtuu kertomisessa.

Tämä ei ole moite. Ei, koska hänen (Kinnunen) tutkijankäsialansa on tyyppiä, jossa ällistyttävä, kiehtova ja pohdinnoista rikkain johtopäätteikkö putoilee matkan varrelle, hajahuomioihin, alaviitteisiin. Ja koska lukijalle tulee olo, että jotain on pudonnut kirjasta ulos, ajatuksia, tai rajautunut, tekee mieli uskoa seikkailevansa vallan rikkaan sielun äärellä.

Kertojaveitikan jälkeen tuolloin saimme vielä neljä elementtiä: 24 kpl alaviitteitä, lähdeluettelon (ajan henkeen positivistinen, amerikkalainen, uuskritiikin hyväksyvä), sivunumeroiset hakemistot erikseen kohdekirjailijan viitatuista teoksista ja muista nimistä. Erikoista ihailua olen aina kokenut Kinnusen hakemistojen edessä. Ne ovat niin lyhyitä. Teoksessa Kaksi metriä syvistä kysymyksistä ei ole hakemistoa kuin ei muutakaan apparaattia. On lupa olettaa esityksen olevan provisionaalisempi, esseistisempi.

Apparaatin huumori

Kinnusen alaviitteet muodostavat merkillisen sommitelman. Kymmenes nootti on sivulla 80, loput seitsemän löytyvät väliltä 227−278. Silloin kun viitteitä on, niitä on osapuin kymmenen sivun välein, mutta puoli kirjaa on monttu. Monttu kattaa summittain sen, mikä on olevinaan pääkäsittely: kolmen 1970-luvun lopulta vuoteen 1988 ilmestyneen Haavikon proosakirjan ”epäluuloisen tutkistelun” ja selosteen.

Tuo kausi oli myrskyinen mutta samalla poikkeuksellisen mestarillinen. Sen ellei aivan valaiseminen niin nostaminen erikseen on hyvä. Jumalan hyvä. Vaikka Kinnunen tuleekin todenneeksi, että kirjailija on lähempänä vanhatestamentillista profeettaa kuin kristus-oliota. Ja muita merkillisiä asioita, joita on hankala ymmärtää kuin letkautuksina. Näitä teoksia seurannut poikkeavalla otteella kirjoitettu, summittaisempi suurpiirteisemmin loiheva neljän proosakirjan sarja − Fleurin koulusyksy (1992), Anastasia ja minä (1992), Pahin ja paras (1996), Mustat kantarellit (2004) − vaatisikin vaativampia keinoja.

Kinnusen ärsyttävin piirre on kirjoittaa kysymyslauseita vailla kysymysmerkkiä. Toisaalta on totuuslauseen näköisiä mukaselviä laitoksia, joissa kysymysmerkki yllättäen on. Ne kantavat retoriikkaa eteenpäin, ja ovat ymmärrettävämpiä. Mutta kysyä kysymättä? Kolme esimerkkiä:

Mitä kaoottisuus on romaanina.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto