Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Jumalallisen aivastuksen seurauksena syntynyt maailmankaikkeus

Jari Olavi Hiltunen, 18.9.2019
Aarne Kinnunen: Korskea monisielu. Suppea ensyklopedia Paavo Haavikon lyriikkaan. 259 s., Siltala 2018

Lehtiä on koottu kasoihin monisieluni peitoksi. / Ruohon kohdalla minä olen vihreä.” (Paavo Haavikko, Talvirunoja 1990)

Estetiikan emeritusprofessori Aarne Kinnunen (s. 1930) on tehnyt kolme teosta Paavon Haavikon (1931–2008) kaunokirjallisuudesta. Sehän käy elämäntyöstä. Kinnusen uutuusteos Korskea monisielu esittelee ja erittelee Haavikon runoutta kuudelta vuosikymmeneltä.

Haavikko ei ollut kirjailija, joka kirjoitti kirjoja, vaan enemmän näkijä ja profeetta.

88-vuotias Kinnunen jäi eläkkeelle Helsingin yliopistosta 31 palveluvuoden jälkeen vuonna 1994. Kirjallisuudentutkijana häntä ovat aikaisemmin kiinnostaneet erityisesti Aleksis Kivi, Joel Lehtonen, Pentti Haanpää ja Antti Hyry.

Kinnusen tutkimus Haavikon proosasta (Kaksi metriä syvistä kysymyksistä) ilmestyi 2009. Mainittu teos valaisi proosateosten taustoja myös Haavikon lopputuotannon runoilla. Kinnusen proosatutkimuksesta kävi ilmi, että Haavikolle luomisen prosessi oli suurempi kuin itse teos. Kinnusen mukaan Haavikko ei ollut kirjailija, joka kirjoitti kirjoja, vaan enemmän näkijä ja profeetta, jonka poetiikka manifestoi pimeyden ytimeen ulottuvia näkyjä ja profetioita.

Korskea monisielu on Kinnusen hypoteesi ennen runoanalyysiä ja tulkintaa. Kinnusen mukaan Haavikko on monisielu kirjailijana ja teostensa puhujana. ”Mitä enemmän sieluja, sitä enemmän merkityksiä” (s. 17). Yhden sieluistaan Haavikko on sitonut lyriikkaansa. Se on aika kaivaa esiin.

Korskeassa monisielussa Kinnunen tähdentää usein Haavikon runouden perinteisyyttä. Haavikon puhuja seurasi säännöllisesti teesi-antiteesi-synteesi-kaaviota. Lyriikan semanttinen avaruus laajeni kuin jumalallisen aivastuksen seurauksena syntynyt maailmankaikkeus.

Haavikon runoissa on kysymys suuntautuneisuudesta, kokonaisen systeemin persoonallisesta sävytyksestä, hienonhienosta pelistä, asemista, siirroista. Kaiken lisäksi hän on lujasti ankkuroitunut perinteeseen. Siksi tämä analyysi lähtee runoilijan roolista, joka on läsnä jokaisessa runossa vaihtelevin mutta tunnistettavin äänenpainoin.” (s. 13)

Haavikon runoilija on muiden yläpuolella ja puhuu alaspäin (lähes) kaiken tietäen. Kuten runossa Haavikon esikoisrunokokoelmasta Tiet etäisyyksiin (1951):

Minuun Jumalat vajoavat. Minuun hiljaisuudet vaikenevat.”

Huumorin on esiripun takana

Päästäkseen kiinni Haavikon runoihin Kinnunen on valinnut ensyklopedisen menetelmän: hän etsii avainsanoja, ydinteemoja, yhteisiä nimittäjiä.

Huumori ja ironia ovat olleet Kinnusen tärkeimpiä tutkimuskohteita. Ne kiinnostivat esteetikkoa vuosikymmeniä. Liekö sattumaa, että Kinnunen otsikoi aikoinaan tutkimuksensa Paavo Haavikon dramatiikasta Syväksi nauruksi (1977)!

Huumoritutkimus sävyttää myös Korskeaa monisielua. Haavikon runojen huumoria käsittelevä kaksiosainen artikkeli käsittää 18 sivua. Kinnusen havainnoimana Haavikko ei kirjoittanut ”humoristisia” tekstejä, vaan huumori oli ikään kuin esiripun takana, verhoilun takana. Huumorin tunnistaminen runoista on ylen vaikeaa. Haavikko saattoi tehdä ulkonaisesti humoristisia asetelmia tai tilanteita, mutta ne eivät oikeasti olleet sitä.

Kinnunen kysyy, onko Haavikon runoista uutettu ihmiskäsitys atomaarinen eli koostuuko Haavikon ihminen itsenäisistä elementeistä, kuten Talvirunoista (1990) voisi päätellä:

Ihminen on tehty pahuudesta ja / hulluudesta. / Kun toista lisätään vähenee toinen. / Yhdessä niiden määrä on vakio. / Niitä sanotaan älykkyydeksi. / Sen ainesosat ovat pahuus ja hulluus.

Haavikon ihmiskäsitys paljastuu kuitenkin ajoittain hyvinkin holistiseksi. Runoilija on itse puhunut niin usein monimutkaisuudesta, monikerroksisuudesta tai monimielisyydestä, että nämä termit ovat menettäneet hänen kohdallaan merkityksensä jo ajat sitten.

Haavikko oli Kirjallisuuden Kekkonen

Kinnunen lähestyy runoilijaa tämän hybriksen eli korskeuden kautta. Esteetikko löytää Haavikon korskean puhujan hybriksen huipun seuraavissa teksteissä:

Älä, hyvä maailma, muutu runoudeksi, älä, kiltti, / vaikka minä sitä sinulta miten kauniisti / pyytäisin, ideologiaksi.// [–] Ei sinun maailma / olisi tarvinnut / yrittää ihan kaikkeasi / tehdä totta tästä runoudesta. //” (Julkaisemattomia runoja, 1970-luku)

Haavikon runoutta vasten on kiintoisaa pohtia runoilijasta julkisuudessa esiintynyttä kuvaa eräänlaisena kansallisena näkijänä. Kristina Rotkirch nimitti 1995 Haavikkoa keisariksi tasavallassa, kansalliseksi oraakkeliksi, jonka ankaraa selvänäköisyyttä arvostivat myös ne, joiden oli vaikea sietää sitä.

Erno Paasilinna kirjoitti jo 1978, että Haavikon asema kirjallisuuden kentässä ei ollut kaukana presidentti Urho Kekkosen vallasta valtiossa. Kuvaavaa, että Kekkonen itse käytti Haavikon oivaltavia aforismeja omissa puheissaan.

Runouden voima ja tehtävä on hallita kaikkea.

Prosperossa (1995) Haavikko rutisi, että kateelliset ihmiset alkoivat 1980-luvulla repimään häntä alas jalustalta, johon hänet oli asetettu: ”Haavikosta rakentui myytti, pila- ja vihakuva, jollainen kasvaa yleensä vain poliittisen henkilön karikatyyriksi.” Ensin häntä ihailtiin, sitten parjattiin. Sitten hänestä tuli poleemikko.

Haavikko itse uskoi kansallisen näkijän rooliinsa. Prosperon sanoin:

Kun yhteisön ajattelu pirstaloituu ja koulutus johtaa yhä kapeneviin tietosektoreihin, on äkkiä tarvetta kokonaisuuden näkijälle, jos hänellä on näkijän kyky.”

Tämä kansallinen ”näkijän tehtävä” selittää paljon Haavikon runouden lähtökohdasta. Hänen poetiikassaan runouden juuret ulottuvat kaikkialle yhteiskuntaan. Runouden voima ja tehtävä on hallita kaikkea, muodostaa kokonaisvaltaisia kuvia monimutkaisesta todellisuudesta.

Runoilijana Haavikko on enemmän kuin runojensa puhuja: hän on myös kirjoittaja, jolle kirjoitus on kaiken valtias. Runoilija elää kirjoittaakseen ja kantaakseen koko kulttuurinsa taakan.

Suomen kaksi parasta runoilijaa

Kinnusen suhteesta Haavikon lyriikkaan on mahdotonta puhua ilman Lauri Viitaa.

Kinnunen kirjoittaa omaelämäkerrassaan Päätoiminen elämä (Otava 2011) pitkästi siitä, kuinka Viita piti hänelle kotonaan runoanalyysin perus- ja jatkokurssin vuonna 1954. ”Ei kenelläkään ole ollut yhtä hyvää opettajaa”, Kinnunen toteaa Viidasta (s. 344). Kinnunen seurusteli Viidan kanssa kuukausia. Hän tutustui yhä lähemmin itseään täynnä olevaan mestarirunoilijaan, jonka jutut alkoivat toistaa itseään ja karkottivat läheiset ihmiset kauemmaksi, lopulta myös nuoren Kinnusen.

Viidassa ja Haavikossa oli paljon samoja ominaisuuksia: kyltymätön oikeassa olemisen tarve, totinen työmoraali, runouden ihanteellisuus, koleerinen luonne, perfektionismi jne. Kumpikin piti itseään Suomen parhaimpana runoilijana – eikä syyttä. Viidan äärellä Kinnunen kuuli ja näki, ”mitä runo on, miten runoja syntyy ja millaista huolekasta työtä se vaatii, mitä runo merkitsee, miten kieli tottelee taitajaansa” (s. 345)

Kinnuselle suomalaisen runon maksiimi on Viidan kolmas kokoelma Käppyräinen (1954), jonka synnyn hän näki läheltä: huolella rakennettua, tiukkaa ja terävää runoa. Samana vuonna ilmestynyt Tuntematon sotilas sai Viidan raivoihinsa. Hän piti Väinö Linnan bestselleriä nopeasti kirjoitettuna liukuhihnatuotteena, jonka kaltaisia sepustuksia hänkin olisi voinut tuottaa tuosta vain!

Haavikko ajautui ajatuksissaan ulos reaalimaailmasta ja todellisten ihmisten ääreltä omaan utopiaansa.

Kinnunen tutustui puolestaan Paavo Haavikkoon 1960-luvun lopussa Otavassa Haavikon juuri saatua Helsingin yliopistosta filosofian kunniatohtorin arvon. Haavikon toinen vaimo Ritva Rainio oli Kinnusen vanha perhetuttu. Ritvan ja Paavon avioiduttua 1971 Kinnunen pääsi lähempään tuttavuuteen suuren runoilijan ja kustantajan kanssa.

Kinnusesta ja Haavikosta ei kuitenkaan koskaan tullut ystäviä. Enemmän jotain muuta.

Omaelämäkerrassaan Kinnunen puhuu Haavikosta ”hupsuna” kirjailijana, joka joutui kaiuttomaan tilaan, ”jossa kukaan ei vastaa ääneesi, ei edes kaiku” (s. 364). Kinnusen tuntema Haavikko ajautui ajatuksissaan ulos reaalimaailmasta ja todellisten ihmisten ääreltä omaan utopiaansa.

Äärimmäisen ambivalentisti Kinnunen toteaa, että Haavikko on Suomen kaikkien aikojen suurimpia kirjailijoita, jonka tuotanto on aina kiehtonut häntä. ”Jokaista hänen kirjaansa kannattaa lukea tarkkaan, vaikka se olisi kuinka ahdistavaa ja kiusallista” (s. 365).

Jos Kinnunen oppi lyriikasta eniten Lauri Viidalta ja Juha Mannerkorvelta, Haavikon henkilö ei antanut Kinnuselle mitään.

Haavikon tuotanto on kuulemma eri asia: siinä riittää monimuotoisuudessaan kohdetta useammallekin tutkijalle. Kinnunen ehdottikin omaelämäkerrassaan, että Haavikkoa tutkimaan pitäisi palkata kirjallisuudentutkija eliniäksi!

”Ilman runojani teillä ei olisi valoa”

Uskoiko korskea monisielu Jumalan olemassaoloon? Kinnusen mukaan ei uskonut.

Jumala ei silti ollut kuollut Haavikon filosofiassa. Runoilija oli analyytikko ja loogikko, joka ei kieltänyt näkymättömän entiteetin olemassaoloa, vaikka sitä ei voitu todistaa.

Se ettei asiaa ole olemassa ei estä / ettei siitä tule paljon hankaluutta.” (Runoja matkalta salmen ylitse, 1973)

Yhtä kaikki: Kinnusen teos sisältää lukuisia kiintoisia havaintoja ja oivalluksia Haavikon runoudesta.

Kinnunen esimerkiksi löytää Haavikon runoudesta jatkuvaa itsensä tarkkailua. Runoilija määrittelee itseään tämän tästä, eikä määrittely yleensä ole alentuva tai edes samantasoinen kuvitellun lukijan kanssa. Ilman minua olette pimeässä, ilman runojani teillä ei olisi valoa, tuntuu olevan puhujan eetos.

Tämä on kiintoisaa siihen nähden, miten Haavikko suhtautui muiden antamiin titteleihin tai kunnianosoituksiin. Hänhän ei harjoittanut akateemisia opintoja, vaan toimi jo nuoresta pitäen liikemiehenä. Liikealan sanasto ja ajattelutapakin näkyvät hänen runoissaan. Kuten sanottua, Haavikko sai Helsingin yliopistosta 1969 filosofian kunniatohtorin arvon. Taiteen akateemikoksi hänet nimitettiin 1991. Näitä arvonimiä hän ei itse käyttänyt.

Olen enemmän yrittäjä kuin kirjailija, vaikka olenkin kirjoittanut paljon ja kiireellä”, Haavikko totesi vuonna 2001, jolloin hänen viimeinen runokokoelmansa Prosperon runot ilmestyi.

Ensyklopediarakenteesta seuraa Korskeaan monisieluun aimo annos fragmentaarisuutta, jota on myös asiankäsittelyssä. Tutkijan yleistykset ovat toisinaan kaukaa haettuja tai kummallisia. Valtaosaa ensyklopedisista artikkeleista leimaa journalistinen kirjoitusote, jossa kevyt kirjoittaminen vuorottelee syvällisemmän tekstin kanssa.

Toisaalta Kinnunen pyrkii aidosti opettamaan lukijalleen runouden ja poetiikan lainalaisuuksia, tulkintatapoja, tyyliseikkoja jne. Tutkija saattaa luonnostella ensin sivun verran poeettista käsitteistöä ja sen jälkeen syväluodata valittuja Haavikon runoja.

Tähtäys kohti olennaista räjäyttää sirpalekranaatin.

Kinnusen ”tutkielmaa” rasittaa kuitenkin sirpaleisuus ja hajanaisuus oikeastaan kaikessa: hän on valinnut ensyklopedian hakusanat mielivaltaisesti, artikkelien runot on otettu sieltä täältä Haavikon laajasta tuotannosta ja tulkinta-alustat ovat maan ja taivaan väliltä. Pitkän linjan esteetikolta olisi odottanut kurinalaisempaa (tieteellisempää?) otetta aiheeseen, jota hän on tutkinut vuosikymmeniä.

Kinnunen kuvaa edellä mainitusta seuraavaa lukuongelmaa osuvasti puhuessaan Haavikon hajoitetuista teemoista:

Hajoitettu teema pirstoo merkitykset, toisin sanoen tapahtuu ns. räjähdysmäinen merkitysten lisääntyminen, niin että lukijan vaikeudet kasvavat moninkertaisiksi, paikoin epätoivoisiksi. Voimme puhua merkityssumusta.” (s. 111)

Samanlaiseen merkityssumuun Kinnunen ohjaa myös Korskean monisielun lukijan. Tähtäys kohti olennaista räjäyttää sirpalekranaatin, ja metakirjallisen merkityssumun laidat levittäytyvät lavealle. Tavallaan Korskea monisielun rakenne on ironinen kunnianosoitus Kinnusen ihailemalle runoudelle: kun näin hänkin uskaltaa, miksen siis minäkin.

Kinnusen antipatia Haavikon henkilöä kohtaan on kuitenkin niin syvää, ettei hän kommentoi sanallakaan Haavikon elämänvaiheita tai kirjailijanuraa teosanalyysinsä yhteydessä. Haavikon Kootut runot (Teos 2014) toimittanut Jaakko Anhava toteaa johdannossaan, että elämäkerrallinen tarkastelutapa ei anna järin hyviä avaimia Haavikon runouteen. Tämän Kinnunen allekirjoittanee täysin.

Kinnunen päättää ensyklopediansa Prosperon runoihin, joista on aina pitänyt. Haavikon viimeinen kokoelma oli esteetikolle ”korskeuden kertaus”, jossa puhuja alleviivaa lukijalle runoilijan rooliaan. Voimat ovat menneet, ja sen vuoksi runoilijan tekee mieli jättää tehtävänsä muille.

Prosperon runot osoittavat vanhalle esteetikolle, että vanhoilla päivillään runoilija-Haavikko oli viimeinkin löytänyt teemansa. Eikä siihen kulunut kuin 60 vuotta!

Vanhuus, sankariaika, kun yhä vähemmillä / tiedossa olevilla voimavaroilla / on taisteltava jättiläisiä ja varjoja vastaan. // Tähtää kohti olennaista, sanon itselleni, / kun ajatus liikkuu jo menneessä / siellä mistä oli kiire kohti tätä tulevaisuutta.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto