Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Messias Jusupohvin todistus sota-ajan Lapista

Heidi Strengell, 27.9.2004
Ahti Taponen: Messias s., WSOY 2004

”Mie olen huussissa polvillani ja rukoilen sieluntuskassa että jumala antaisi merkin. Että se kirkastaisi minulle kumpaa minun pitää uskoa, Karppista vai Hitleriä.” Jumala ei kuitenkaan ”nosta luuria”, vaikka viisivuotias Jusupohvi kuinka yrittää ratkaista hyvän ja pahan ikiaikaista mysteeriä jatkosodan koettelemassa Lapissa. Vaikka poika kuinka yrittää lukea Vanhaa testamenttia huussin takana ja etsiä palavaa pensasta sen reiästä, Israelin Jumala ei anna muuta kuin saksalaissotilaat ja venäläisvangit pikkupojalle tulkittaviksi.

Rautatieläisen pojasta kasvaa vuodessa vanha mies, kun hän kulkee isänsä mukana konnarivaunussa ja tutkailee sodan rajalinjoja kotipihallaan, jossa sakemannien romanttiset liedit pommittavat kuolevien venäläisvankien kaihoisat kuolinvirret hiipuvaksi kuiskeeksi. Jusupohvi oppii saksaa suklaata kerjäämällä ja venäjää ruokkimalla venäläisiä sikojen laskiämpäristä. ”Niks guut jänkäheinä”, hän lopulta päätyy arvioimaan olosuhteita Hitlerin Euroopassa.

Messias on omaelämäkerrallinen kehityskertomus Lappiin kotiutuvan pienen karjalaisevakon kielellä kerrottuna. Ahti Juhani ”Jussi” Taponen (s. 1937) on kirjoittanut kirjoja sekä nuorille että aikuisille. Jussi Taposen nimellä on vuonna 1976 ilmestynyt nuorille suunnattu ja melkoista menestystä saavuttanut Robinson Crusoen myöhemmät vaiheet ja kaksi romaania aikuisille. Ahti Taposen nimellä hän on laatinut juhlajulkaisuja ja romaanin Kleine Berlin (1990), jossa Messiaasta tuttu pikku-Jussi käy kiertokoulua jatkosodan aikaan Rovaniemen lähistöllä, sotilaskodin ja varikkoalueen maisemissa. Romaanit voi lukea kummassa järjestyksessä hyvänsä, koska ne rikastuttavat toisiaan ja sijoittuvat samalle ajanjaksolle Ahti ”Jussi” Taposen mielenkiintoisessa elämänkoulussa

Pikku-Mooses Katri Katekeetan kiertokoulussa

Oppia on kaikki ikä Jusupohvinkin elämässä. Hän käy opettaja Katri Katekeetan kiertokoulua, kun äiti on opettanut hänet jo valmiiksi lukemaan. Katri Katekeetta opettaa Jusupohville helmi- ja kertotaulun ohella laintaulua ja Hitlerin rotuoppia. Surukseen Katri Katekeetta joutuu toteamaan, ettei Lapin lapsosista saa arjalaisia tekemälläkään, koska näiltä ”littana-aivoilta” puuttuvat takaraivot.

Jusopohvin maailmassa kielen rajat ovat maailman rajat, ja pikku-Mooses laittaakin Katri Katekeetan lujille pohtiessaan demokratian käsitettä ja vanhatestamentillisen Jumalan tappamisvimmaa. Hänestä on hauska osata kirjaimia, kun voi lukea myös sosiaalidemokraatti Karppiselle Vanhasta testamentista Mooseksen kirjaa. ”Tapa,” sanoo Herra Seebaot Isien Jumala ja käskee tappamaan ryssiä. Viidettä Mooseksen kirjaa seuraillen Jusupohvi järkeilee, että Hitleristä tulee voideltu messias, koska hän on ”uskovainen mies”. Uuden testamentin messiaasta Jusupohvi ei liikoja perusta, sillä hän on kaivanut Raamatun loppuosan ”kakkaan huussin alle, kun se ei kerro sodasta”. Israelin Jumalan tappamiskäskyn ja Hitlerin roolin sen käsikassarana taskukokoinen Mooses vielä ymmärtää, mutta sitä hän ei käsitä, että Herra Seebaot määrää israelilaiset tappamaan myös omiaan.

Haureus tuntuu Jusupohvin silmään koituvan monien israelilaisten turmaksi. Sen takia muutamat poltetaan elävältä, mutta monet viedään muurin taakse ja kivitetään. Koska Katri Katekeetalla ei ole vastausta pojan pulmaan, hän määrää tälle lukuharjoituksia Kalevalasta. Kalevala ei ole sen lempeämpi lukukokemus: kun Marjatta saa marjan pimppiinsä ja tulee raskaaksi, Vienan kuningas Väinämöinen rankaisee huoripoikaa kovalla kädellä.

Kieleni rajat ovat maailmani rajat

Lapsen kielellä Taponen ilmaisee, mitä miehen mielessä liikkuu. Itsekin rovaniemeläisenä tunnistan mehukkaat kielikuvat ja makoisan lappilaisen murteen. Lapsenmieliset ilmaisut ja niiden perusteella vedetyt johtopäätökset luovat sellaisia tragikoomisia, paradoksaalisia ja osuvia oivalluksia, että lukija ei aina tiedä, ovatko hänen kyyneleensä naurua vai itkua. Taposen lauseet ovat lyhyen yksinkertaisia, ja ne jättävät tilaa lukijan omille päätelmille.

Lapsen mieleen ja kieleen sukeltaminen on kirjallisen ilmaisun muotona vaativa laji. Taponen suoriutuu tehtävästä mallikkaasti, vaikka loppua kohti ote hieman herpoaa, kun hän alkaa saarnanomaisesti koota yhteen punaisia lankojaan hyvän ja pahan hiuksenhienosta vedenjakajasta, inhimillisyyden voimasta ja siitä, että lapsen mieleen mahtuu koko universumi.

Jusupohvi kertoo jatkosodasta, koska Israelin Jumala on antanut hänelle kielen, jolla kertoa. Hän ottaa harteilleen Mooseksen viitan, vaikka itsekin ymmärtää tehtävän niin raskaaksi, että ”tällä menolla hän on kymmenen vanhana kenraali”. Lause on Jusupohvin mielestä sanoilla ilmaistu ajatus, ja Jusupohvi jos kuka osaa ilmaista ajatuksia. Ajatuksiakin on pienen Mooseksen mielestä erikokoisia. Niistä tulee aina vaan leveämpää puhetta, ja sitä sitten puhuvat erikokoiset messiaat, jotka ovat ”erikokoisten herrain voideltuja”.

Totuuden ääntä ei kuitenkaan kukaan voi loputtomiin vastustaa, varsinkin kun herra on voidellut senkin niin liukkaaksi, että Hitleriltäkin sitä tulee kuin ”lampaan suolta”. Jusupohvin suurin oivallus romaanin loppua kohti kiertyy kieleen. Naivistisen todistuksen sijaan aikuiset tuntuvatkin käyttävän kieltä manipulaation välineenä. Kuka on sitä paitsi Mooses? Jusupovin lapsuudenusko on koetuksella, kun hän kyselee, ”miksi vanha Mooseksen kääkkä oli aina välimiehenä jumalan ja kansan välissä selittämässä mitä jumala oli milloinkin sanonut ja mitä tarkoittanut”.

Kuka on messias? Kuka hyvä tai paha?

Taponen lähestyy hyvän ja pahan mysteeriä stereotypioiden ja termimäärittelyiden kautta vain sekoittaakseen pakan ja omat määritelmänsä. Messiaassa käsitys urheasta sakemannista ja murhanhimoisesta ryssästä kuolee yhtä aikaa kuin venäläisvangit Jusupohvin omalla kotipihalla. Kun Jusupohvi omilla silmillään näkee, kuinka hänen hyvinä pitämänsä saksalaiset pikkumessiaat ottavat itselleen jalkavaimoja rovaniemeläisrouvista ja tarjoilevat näille silkkisukkia suklaan kera, hän samoilla silmillä näkee venäläisvankien himoitsevan sikojen mäskisankoa.

Pienen pojan mieli ei kestä kaikkea näkemäänsä, vaan Jusupohvi joutuu hirvittävään sielun hätään. Ennen hänen ei tarvinnut ajatella, onko ihminen ehjä, mutta nyt tarvitsee. Yöllä hänen ”pitää keskittyä ponnistelemaan että jäsenet pysyvät ruumiissa”, eikä hän uskalla nukkua, etteivät ne lähde omilleen. Jusupohvin kehityskertomus saa ravintoa kuoleman kantanäystä, mutta myös elämän voimasta, jota edustaa hänen vanhempiensa rakkaudesta sodan keskelle syntyvä pikkusisar.

Myös sakemanni on ihminen, kun häntä tarkastelee lähempää. Jusupohvi vain ei ymmärrä, kuinka samainen Willy ”Pitkä Ville,” joka istuu hänen kotiportaillaan kaipaamassa Westfalenissa odottavaa perhettään, ampuu sodassa sekä omia että vieraita. Samalla tavalla kuin hyvyys ja pahuus mahtuvat samoihin ihmisen nahkoihin, niin myös tuntuu messiaan määritelmiä putkahtelevan yhtä tiuhaan kuin sieniä sateella. Yhtenä päivänä Katri Katekeetta selvittää, että Jeesus on messias ja tulee taivaan tikapuita pitkin noutamaan lunastettuja. Toisena päivänä hän todistelee, että messias on profeetta. Kolmantena päivänä hän vakuuttaa, että messias on jokainen kansojen johtaja, joka on herran voideltu. Jos Hitler on maailman suurin messias, hänen voiteluunsa on tarvittu paljon voita, Jusupohvi järkeilee. Myös Jusupohvi itse on ”maailman pienin messias”, kun hän vetää pillin vislaamaan isänsä junassa.

Taposen kehityskertomuksen ydin lienee siinä oivalluksessa, että hyviä ja pahoja messiaita on vaikea erottaa toisistaan, koska itsekin koostumme molempien osasista. Jos menee seisomaan mereen Siperian ja Alaskan väliin, Amerikka on itää ja Neuvostoliitto länttä. Siinä vaihtuvat idän ihmiset hyviksi ja lännen ihmiset pahoiksi, Jusopohvi opettaa itseään.

Hämmennyksestä ja sielun hädästä selvittyään, Jusupohvi ymmärtää, kuinka kalliita ovat sanat. Lause ei ole enää sanoilla ilmaistu ajatus. Hän tietää, että lause tekee ihmisistä hyväksikäyttäjiä, koska ”lause on sanoilla ilmaistu tarkoitus”. Taposellakin lienee ilmiselvä tarkoitus sekoittaa lukijan käsite- ja miellekarttoja romaaninsa avulla. Hän onnistuu manipulaatiossaan oivallisesti. Vaikka Jusupohvi toteaa kaksi sotaa läpikäytyään olevansa ”pieni poika ja korppi vaan”, lukija tekee Jusupohvin opastuksella matkan sekä Lapin lähihistoriaan että omaan lapsen mieleensä – aikaan, jolloin kaikki ei ollut vielä harmaan sävyjä, suhteellista, konsensushenkistä ja järkevää, vaan hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää, rumaa ja kaunista. Taposelle sydämelliset kiitokset, että hän on jakanut kauniin pojanmielensä lukijan kanssa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto