Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pelko, halu ja rakkaus

Milka Sormunen, 2.5.2007
Aina Bergroth: Ah autuutta s., Teos 2007

”Toimin palautteen voimalla ja etsin rakkautta vierailta. Joka ilta ja aina uudelleen. Koskaan se ei riitä. En kysy eikä kiinnosta. Katso kuinka haluat. Mutta julista että rakastat niin tiedän kuka olen.” Aina Bergrothin (s. 1975) esikoisromaanin Ah autuutta juoni on moneen kertaan kirjoitettu. Silti tapa kertoa tarina nuoren naisen tempoilusta rakkauden ja rakkaudettomuuden välissä on omintakeinen. Romaanin nimi on ensimmäinen osoitus Bergrothin ironian tajusta, sillä autuasta tilaa ei ensimmäiseksi yhdistäisi romaanin naisen elämään ja haparoiviin miessuhteisiin. Rakkaus ja halu sekoittuvat toisiinsa, kunnes nainen ei tunne edes itseään.

Nainen on minäkertoja, ja hänen vahva äänensä värittää muiden henkilöiden ajatukset ja teot osaksi sisäistä monologia. Lainausmerkkien puuttuminen, ajan mielivaltainen käsittely ja unenomaiset ajatuskulut korostavat näkökulman subjektiivisuutta. Tämä on minun maailmani eikä kenenkään muun. Teksti on avomielistä; silti naisen persoonallisuudesta on vaikea saada otetta. Narsismi ja tietty sisäänpäin kääntyneisyys ovat naiselle leimallisia. Hän kertoo itsestään muttei kuitenkaan paljasta paljonkaan. Vaikutelma on taitavasti luotu. Tasapainottomuus ja epävarmuus tuntuvat rivien välissä.

Maailma on miesten

Monologissaan nainen on rohkea ja avoin, miessuhteissaan haparoiva ja arka. Miehet jäävät etäisiksi, myös lukijalle. He vaihtuvat yksi toisensa jälkeen. Kellään lukuisista miehistä ei ole romaanissa nimeä, he ovat romaanin ”sinä”. Tunne jää puuttumaan, aina, oli mies sitten kuka tahansa. Nainen toteaa itsekin: ”En lakkaa rakastamasta ketään. Eri rakkaudet vain kerrostuvat ja lomittuvat toisiinsa kun kannan mukanani uudet oudot menneet tulevat. En hylkää koskaan ketään kun unohdan koskaan ketään koskaan ketään.” Menneisyys muuttuu sumuksi, nimettömät miehet sulautuvat yhdeksi vahvaksi kokonaisuudeksi, jonka edessä nainen on voimaton.

Vaikka romaani onkin naisen tarina, tempoilua hallitsee mies. Nainen ei ole kokonainen ilman miestä. Hänen minuuttaan ei ole ilman miestä, ja jokainen mies vuorollaan muokkaa hänet haluamakseen. Hän haluaisi miehen pysyvän mahdollisimman lähellä, mutta itse hän paradoksaalisesti yrittää pitää miehet käsivarren mitan päässä ja karkaa niin kauas kuin voi. Nainen on hyvin ehdoton: hän valitsee joko kaiken tai ei mitään – tai kuvittelee valitsevansa kaiken mutta jää valheelliseen tyhjyyteen.

Mielikuvat ovat todellisuutta tärkeämpiä, sillä nainen on kiintynyt rakkauden tunteeseen, ei sen kohteeseen. Siksi miehetkin vaihtuvat. Eräs miehistä on matkalla, eikä nainen edes toivo hänen palaavan vähään aikaan. Odotus on täyttymystä makeampaa, ja vielä enemmän: se on kaiken sisältö. Odotus on turvallista, sillä se ei johda mihinkään. Nainen kirjoittaa erään suhteen alkupäivistä: ”Neljäntenä päivänä se nukahtaa kun mä luen sen pää sylissäni ja pelkään että se rakastuu ja muuttuu lempeäksi.” Rakastunut mies ei enää ole kiinnostava, kiinnostavaa oli se, mitä ei voi tavoittaa: saavuttamattomuus.

Sisäinen linnoitus

Ah autuutta ei kuitenkaan ole yhden asian kirja. Kiinnostava teema on elämään väistämättä liittyvä fyysisyys, joka on samanaikaisesti onni ja taakka. Naisen on näyttäydyttävä ihmisille, on oltava kaunis ja laitettu. Aamuisin kasvot muuttuvat tyhjäksi tauluksi, jolle nainen maalaa sen, mitä muut haluavat nähdä. Kulissit on pidettävä pystyssä. ”Kyllä mä välineellistän itseni ilman sinun apuasi”, ajattelee nainen, eikä ironia ole aivan kokonaista. Kuntosalilla käyminen on yritys hallita mieltä kehon hallinnan kautta. Piiskatessaan itseään nainen tuntee olevansa elossa. Ruumiin sietokyky ja halu asettavat naisen olemassaololle rajat. Nautinto on tärkeintä niin ihmissuhteissa kuin kuntosalilla. Nainen luottaa sokeasti tuntemuksiin ja aisteihin, eikä hän varmasti ole ainoa.

Romaanin kerronta on epätasaista kuten naisen sisäinen maailmakin. Nainen maalaa suurella siveltimellä märälle paperille. Virkkeet ovat vaihtelevia: välillä katkonaisia ja lyhyitä, toisinaan pitkiä ja soljuvia. Toisinaan niin pitkiä ja hysteerisiä, ettei lauseiden välillä ehdi hengittää. Lukijan tehtävänä on onkia teemat vuodatuksen lomasta. Tehtävä on mielenkiintoinen mutta uuvuttava, sillä suvantokohtia ei ole. Korostetun taiteelliset lauserakenteet ja runsas toisto ovat ehkä hyviä tehokeinoja, mutta joissakin tilanteissa koruttomuus olisi kultaa.

Kielikuvilla ja vertauksilla leikkimisen Bergroth hallitsee. Hän rinnastaa leikkimisen ja suhdekokeilut. Suhde on tarkkaa peliä, jossa roolit on jaettu valmiiksi. Nainen ei anna itselleen tai kumppanilleen edes mahdollisuutta yrittää. Kun suhdetta rakennetaan tosissaan, aletaan leikkiä kotia. Leikissä on aina alku ja loppu, ja erotkin ovat helpompia, kun niihin valmistautuu jo etukäteen. ”Siedän omaa seuraani niin huonosti että minun on paras lakata olemasta. En kestä yksinäisyyttä enkä ihmisten seuraa. En kestä sitä että jätät minut”, kirjoittaa nainen eräästä suhteesta. Haavoittumisen riski kannattaa eliminoida jo ennalta. Sitoutuessaanhan voisi vaikka joutua paljastamaan itsestään muutakin kuin ihon.

Vaihtuvien miesten vastavoimaa, pysyvyyttä, edustaa romaanissa Normandian ja Bretagnen rajalla sijaitseva keskiaikainen linnoitus Le Mont Saint Michel. Nainen palaa kuvaukseen linnasta yhä uudestaan ja uudestaan. Se on hänen kiinnekohtansa, hänen maisemansa. Kun lehdessä on juttu Mont Saint Michelistä, naista alkaa huimata. On kuin joku yrittäisi murtaa hänen suojauksensa, tunkeutua hänen reviirilleen. Linnoituksen tavoin nainen on yksinäinen saari, joka on näennäisesti yhteydessä muihin, mutta kuitenkin saavuttamattomissa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto