Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kreikkalainen viihderomaani parodioi Afroditen iloja ja suitsuttaa Artemis-myyttiä

Jari Olavi Hiltunen, 21.7.2020
Akhilleus Tatios: Leukippe ja Kleitofon 238 s., WSOY 2019 Kääntäjä(t): Maarit Kaimio

Kristillisen ajanlaskun alkuvuosisatoina elettiin Rooman valtakunnassa myöhäisantiikkia. Keskenään kilpailevat aatevirtaukset heijastuivat ajan kaunokirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Tuolloin syntyi jopa romaaneiksi laskettavia kirjoja, pitkiä fiktiivisiä kertomuksia, joista on kokonaisina säilynyt viisi: Kharitonin Khaireas ja Kallirhoe, Ksenofon Efesoslaisen Efesoslainen tarina, Akhilleus Tatioksen Leukippe ja Kleitofon, Longoksen Dafnis ja Khloe sekä Heliodoroksen Etiopialainen tarina

Myöhäisantiikin romaaneissa rakkaus oli keskeinen aihepiiri. Antiikintutkija ja filologi Maarit Kaimio (s. 1941) on suomentanut näitä tunnollisesti. Useita kreikkalaisia tragedioita kääntänyt ja raamatunkäännöstyöhönkin aikoinaan osallistunut Kaimio on suomentanut  myöhäisantiikin romaaneista Kharitonin (1973) ja Longoksen teokset (1990). Akhilleus Tatioksen Leukippen ja Kleitofonin vuoro tuli vuonna 2019. Kaimio on lisäksi kirjoittanut uutuussuomennoksen alkusanat. 

Leukippessa ja Kleitofonissa foinikialainen mies Kleitofon ja kreikkalainen nainen Leukippe rakastuvat toisiinsa ensisilmäyksellä. Molemmat ovat nuoria, kauniita ja yläluokkaisia. Kohtalon oikusta he eivät pääse avioon eivätkä petipuuhiin, vaan joutuvat eroon toisistaan ja matkustelevat paikasta toiseen ympäri Välimeren aluetta. Merimatkat ovat täynnä vaaroja: molemmat kokevat haaksirikkoja, välillä merirosvot nappaavat heidät saaliikseen ja myöhemmin molempia piirittävät kiihkeät kilpakosijat. Leukippe ja Kleitofon säilyvät silti uskollisina toisilleen loppuun saakka, vaikka jopa kuolema näyttää erottavan heidät, useammin kuin kerran.

Leukippe ja Kleitofon on kirjoitettu todennäköisesti toisella vuosisadalla jKr. Teos on laitettu Akhilleus Tatioksen nimiin, mutta teoksen kirjoittaja ei itse kerro itsestään. Bysanttilainen ensyklopedia Suda tuntee kirjailijan aleksandrialaisena ja nimellä Akhilleus Statios. Kirjailijana hän oli kiinnostunut rakkauskertomusten lisäksi myös historiasta ja etymologiasta. Akhilleus Tatioksesta saattoi myöhemmin tulla kristitty piispa. Akhilleusta on pidetty romaanikirjailija Heliodoroksen jäljittelijänä, vaikka todellisuudessa tilanne saattoi olla päinvastoin. Akhilleus Tatioksen romaani oli antiikissa varsin suosittu. Teoksesta on säilynyt nykyaikaan seitsemän papyrusfragmenttia ja peräti neljä käsikirjoitusta. Ainoastaan Heliodoroksen romaanista on säilynyt useampia käsikirjoituksia. 

Kaksituhatta vuotta vanha rakkausromaani ei romanttisuudessaan jää jälkeen moderneista vastineistaan.

Akhilleus Tatioksen romaanissa esiintyvä minäkertoja (Kleitofon) tekee siitä hyvin erikoisen antiikin romaanin. Muissa edellä mainituissa kreikkalaisissa romaaneissa sellaista ei ole. Toisaalta Akhilleus Tatioskin osasi tarpeen tullen käyttää kaikkitietävääkin kertojaa. 

Romaanin naisnäkökulma on kiintoisa. Molempia sukupuolia kuvataan saman verran, ja Leukippenkin monipuoliset tunnevyöryt pääsevät esille kuin samanarvoisina miehisen kumppanin rinnalla, vaikka kirjailija käyttää miehistä minäkertojaa. Tässä mielessä Leukippe ja Kleitofon on varsin moderni romaani.

Romaanissa on oikeastaan toinenkin minäkertoja, tuntematon matkalainen, joka aivan romaanin alussa katselee taulua, jossa Zeus ryöstää härän muodossa Europen mukaansa. Tämä mies saa seurakseen Kleitofonin, joka alkaa kertoa häkellyttävää rakkaustarinaansa, ja näin mennään Kleitofonin tahdissa romaanin loppuun. 

Leukippe on Kleitofonin kaukainen serkku, joka tulee romaanin alussa äitinsä kanssa Tyyrokseen asumaan Kleitofonin perheen luokse. Rakkauden kehityttyä nuorten välille nämä päättävät paeta Kleitofonin kotoa pois, jotta saisivat olla yhdessä. Kleitofonin isä on näet suunnitellut naittavansa pojan toiselle. Mukaan lähtevät tyyroslainen Kleinias ja egyptiläinen Menelaos, jotka molemmat pitävät pojista enemmän kuin tytöistä, sekä neuvokas Satyros-orja.

Seurue päätyy ensin Egyptiin, missä paikalliset rosvot vangitsevat heidät. Kleitofon näkee omin silmin, kuinka Leukippe teurastetaan suolistamalla. Myöhemmin teloitus osoittautuu irvokkaaksi teatteriksi. Sotajoukko pelastaa nuoret rosvojen kynsistä, ja heidän päästyään turvaan yrittää Kleitofon vietellä Leukippen uudelleen. Tämä kuitenkin kieltäytyy, koska Artemis on unessa kehottanut häntä pidättäytymään seksistä ennen avioliittoa. Kun Kleitofon ja Leukippe saapuvat Aleksandriaan, Khaireas-niminen mies iskee silmänsä Leukippeen ja ryöstää tämän laivaansa. Kleitofon näkee toisen kerran rakastettunsa kuolevan, kun merimiehet katkaisevat naiselta kaulan ja heittävät hänen ruumiinsa mereen.

Tästä siirrytään puolen vuoden päähän. Rikas efesolainen leski Melite on Egyptissä käydessään rakastunut Kleitofoniin ja haluaa nopeasti naimisiin. Kleitofon suostuu sillä ehdolla, että he eivät harrasta Afroditen iloja Egyptissä eivätkä myöskään matkalla Efesokseen. Melite suostuu tähän vastentahtoisesti. Efesoksessa tavataan Lakaina-niminen orjatar, joka osoittautuu Leukippeksi. Kleitofon ei aluksi tunnista häntä, mutta saa myöhemmin tältä tulikivenkatkuisen kirjeen. Sitten Meliten kuolleeksi luultu aviomies Thersandros saapuu yllättäen paikalle, ja todellinen hullunmylly pyörähtää käyntiin. Kleitofon joutuu vankilaan, Thersandros rakastuu tulenpalavasti Leukippeen ja Melite kärsii tunnon- ja rakkaudentuskia. Hän käy vankilassa tapaamassa Kleitofonia ja pyytää tätä sänkyyn edes kerran hänen kanssaan. Kleitofon suostuu lemmenleikkiin, vaikkei vankilassa ole edes kunnon vuoteita. Romaanin lopussa Leukippe ja Melite joutuvat omituiseen siveysoikeudenkäyntiin. Sen lopputulema on helppo arvata ennakolta, vaikka tilanne on naishenkilöille kaikkea muuta kuin helppo.

Romaanin happy end huipentuu, kun Leukippe ja Kleitofon lopulta saavat toisensa. Kaksituhatta vuotta vanha rakkausromaani ei romanttisuudessaan jää jälkeen moderneista vastineistaan. 

Kaimion suomennos on nautittavan sujuvakielinen ja sanastoltaan rehevä.

Romaanin homoseksuaaliset juonteet ovat kiintoisia. Kleitofon pukeutuu välillä Meliten vaatteisiin kuin drag queen, mistä seuraa hänelle roppakaupalla harmia. Poikkeavista juonteista huolimatta heteroseksuaalisuus on silti romaanin todellinen käyttövoima. Akhilleus Tatioksen teos osoittaa selvästi, kuinka muinaiskreikkalainen romaani istuu paikallaan rakkausromaanin perinteen kivijalassa. Kuten antiikin tutkija Susanna Asikainen on todennut, antiikin romaanit valottavat moderneista seksuaalisuusnäkemyksistä poikkeavaa käsitystä erotiikasta ja myös laajentavat näkemystä antiikin seksuaalisuuksista. Antiikin kreikkalaisessa kirjallisuudessa pidettiin useimmiten miesten välisiä sukupuolisuhteita parempina kuin ”normaalia” miehen ja naisen heteroseksuaalista suhdetta. Tällainen lähtökohta vilahtaa Leukippen ja Kleitofonin alkupuolella, kun Kleitofon keskustelee poikarakastajiksi esiteltyjen Menelaoksen ja Kleiniaan kanssa siitä, kumman kanssa seksi paremmin toimii, miesten kesken vai eri sukupuolten. Keskustelu on humoristinen, vaikka aihe on vakava. 

Asikainen on tutkimuksessaan osoittanut, että heterosuhteiden kuvauksessa antiikin tekstit useimmiten esittivät miehen aktiivisena ja naisen passiivisena osapuolena. Antiikin romaanit puolestaan erottuivat tästä keskittymällä sellaiseen heteroseksuaaliseen parikuvaukseen, jossa mies ja nainen olivat toimillaan samanarvoisia. Vaikka Leukippe ja Kleitofon tuokin naisten seksuaalisuuden esille miehisen minäkertojan kautta, nämä saanevat verraten samanlaisen kohtelun sukupuolisuutensa subjekteina kuin mieshenkilötkin.

Romaanissa on lukuisia hassuja kohtauksia. Alkupuolella Kleitofon on vikittelemässä serkkutyttöä Afroditen iloihin tämän makuuhuoneessa, kun Leukippen äiti säntää äkisti paikalle ilman varoituksia. Tämä on juuri nähnyt unessa, että tytön vatsa on viilletty auki niin, että sisälmykset pursuavat ulos. Herättyään äiti kuvittelee tytön neitsyyden olleen vaarassa (mitä se tietysti olikin), mutta uni enteileekin konkreettisesti Leukippen tulevia kohtaloita. 

Kaimio on onnistunut luomaan paitsi tyylillisesti yhtenäisen teoksen, myös jäntevästi koossa pysyvän kokonaisuuden.

Kaimion suomennos on nautittavan sujuvakielinen ja sanastoltaan rehevä. Sukupuoliasiat kuvataan suorasanaisesti, todennäköisesti juuri siihen kreikkalaiseen tyyliin, kuin ne on alun perin kirjoitettu. Vaikka suomennoksen huumori on alkuperäistekstistä lainattua, sitä on kuitenkin iskevöitetty juuri suomenkielistä lukijaa varten. Onhan selvää, että kääntäminen on aina valintojen tekemistä, eikä kaikkia alkuperäistekstin piirteitä voi saada näkymään käännöksessä. Minusta Kaimio on onnistunut luomaan paitsi tyylillisesti yhtenäisen teoksen, myös jäntevästi koossa pysyvän kokonaisuuden. Se jos mikä osoittaa emeritaprofessorin omaavan itsekin kirjailijanlahjoja, vaikka niitä niin harvoin korostetaan suomentajien kohdalla.

Vakavalla tasolla Leukippe ja Kleitofon kehittelee rakkauden filosofiaa kertoakseen lukijalle kasvatustarkoituksessa, mitä kaikkea rakkaus vaatii, jotta se syntyisi, säilyisi, kasvaisi ja syvenisi. Eroksen nimissä mennään Afroditen ilojen edelle tai jopa kauas siitä. Kulta koetellaan tulessa, ihmismieli vastoinkäymisissä. Akhilleus Tatios panee romaanihenkilönsä odottamaan Afroditen iloja jopa kuukausikaupalla, vaikka toinen olisi lähettyvillä ja jopa itsekin aktiin halukas. Tätä toisessa potenssissa ovat alituiset cliffhangerit, joissa Kleitofon on saamaisillaan lemmittynsä syliinsä, mutta sitten morsian jälleen kerran ryöstetään ja taas on odotettava, määräämättömän ajan. Puhumattakaan kerronnan kauheista kliimakseista, joissa Kleitofon näkee Leukippen kauhean kuoleman ja kokee hirveitä tunnontuskia vieteltyään tytön mukaansa vieraille maille kuin häränmuotoinen Zeus muinoin Europe-neidon.

Akhilleus Tatios on kirjoittanut eroottisen kirjan sanan laajassa merkityksessä. Päähuomio on tunnemyrskyssä, jonka eros synnyttää romaanihenkilöissä. Viha ja rakkaus vuorottelevat ja heittelevät ihmispoloja outoihin asetelmiin ja jopa väkivaltaisiin tekoihin. Sitä vastoin pornografista kuvausta ei romaanissa ole ollenkaan, vaikka teosta on siitäkin joskus syytetty. Esimerkiksi Meliten ja Kleitofonin ainokainen yhdyntäkerta kuvataan pelkästään viittauksilla ilman yksityiskohtia. Seksiaktia enemmän Akhilleus Tatios pohtii rakastuneena olemisen tunnetta. Eros tekee ihmisen rohkeaksi. Kirjailija seurasi tässä Platonin jalanjäljissä. Kumma kyllä, vaikka kirjailijan viljelemä rakkauskäsitys on silkkaa Platonia, häntä mainitaan romaanin lukuisissa viitteissä harvoin, toisin kuin muita kreikkalaisen kirjallisuuden klassikkoja: Homerosta, Herodotosta, Hesiodosta sekä tragediakirjailijoita.

Kulta koetellaan tulessa, ihmismieli vastoinkäymisissä.

Onko sattumaa, että romaanin tärkeimmät tapahtumat sijoittuvat Efesokseen, neitsytjumalatar Artemiksen kaupunkiin? Nuorten neitojen suojelijatar temppeleineen saa romaanin lopussa arvioitavakseen sekä Leukippen neitsyyden että Meliten aviouskollisuuden. Yliluonnollisella tavalla Artemis tietää naisten todellisen tilan, ja heitä vainoavat miehet saavat hauskasti pitkän nenän.

Koin erityisen kiintoisiksi suomennoksen lukuisat intertekstuaaliset alaviitteet muun muassa muinaiskreikkalaiseen mytologiaan ja Homeroksen eepoksiin. Jos muinaiskreikkalaiset lukijat olivat koulua käymättömiä eivätkä tienneet vanhoista kirjoista, tätä kirjaa ei ollut sellaiselle yleisölle tarkoitettu. Kuten Asikainen on todennut, Leukippe ja Kleitofon osoittaa sanastollaan ja nimistöllään, että sen potentiaalinen lukijakunta oli hyvin perillä muinaiskreikkalaisesta mytologiasta, asuivat lukijat sitten millä puolella Välimerta tahansa. Kreikankielinen viihderomaani löysi lukijoilta kaikkialta Rooman valtakunnasta. 

Vaikka kyseessä oli pesunkestävä viihderomaani, Akhilleus Tatios osoitti kunnianhimoa valitessaan tavoitteekseen kirjoittaa teos, joka kytkeytyisi antiikin kirjallisuuteen kuin vastauksena aiemmin esitettyyn. Hän selvästi olettaa lukijansa ymmärtävän teoksensa intertekstuaaliset viittaukset, ja siten olleen koulutettu. Hän kiteytti sanomansa aforistisiin päätelmiin, kuin Plutarkhos, Vergilius tai Titius Livius:

”Häpeä, suru ja viha ovat kuin kolme aaltoa joihin sielu hukkuu. Häpeän aalto virtaa sisään silmien kautta ja huuhtoo katseesta pois vapauden, suru levittäytyy rintaan ja sammuttaa tulen joka elävöittää sielun, ja viha pauhaa sydämessä ja hukuttaa järjen hulluuden vaahtoon. Puhe on niiden kaikkien alkuunpanija: se jännittää jousen, osuu maaliin ja iskee sieluun nuoliensa mukana monenlaiset haavat. [–] Kielen nuoliin, puheeseen, tepsii vain toisen kielen nuoli, se sammuttaa sydämen raivon ja häivyttää mielen murheen.” (s. 75)  

Oman aikansa ja seuraavien vuosisatojen kirjallisuudentutkijoille Akhilleus Tatioksen kaltaiset viihdekirjailijat eivät olleet tärkeitä, hädin tuskin mainitsemisen arvoisia. Kuten Kaimio toteaa alkupuheessaan, vähäiset maininnat heistä olivat lähinnä halveksivan sävyisiä. Sama toistui modernissa antiikin kirjallisuuden tutkimuksessa: antiikin viihderomaaneja pidettiin lähinnä esimerkkeinä korkeakirjallisuuden vähittäisestä rappiosta.

Leukippe ja Kleitofon sekoittaa toisiinsa kahta kreikkalaista romaaniperinnettä. Yhtäältä romaani on ylevän ihanteellinen rakkaustarina, jossa kuitenkin koomisesti kommentoidaan tämän tästä päähenkilöiden kiusallisia tilanteita ja inhimillisiä ominaisuuksia. Kertoja ei ihannoi neitsyyttä ennen avioliittoa, vaan lähestyy asiaa arkisemmin ja realistisemmin. Vaikka Leukippekin on lopulta valmis seksiin Kleitofonin kanssa ennen avioliittoa, hänen mielensä muuttuu, kun hän näkee unessa Artemiksen. Neitsyyden jumalatar vaatii häneltä puhtautta ja pidättyvyyttä ja lupaa ”palkkioksi” antaa tytölle Kleitofonin mieheksi, kun on avioliiton aika. Näin Kleitofonkin joutuu tyytymään odotukseen – eikä välttämättä koe jälkikäteen asiassa suuria ongelmia. Artemis-myytti saa siis romaanissa suitsutusta monesta suunnasta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto