Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Muistelointi muuttuu sodanvastaiseksi julistukseksi

Juri Nummelin, 13.7.2011
Aleksandr Kuprin: Junkkerit 346 s., Savukeidas 2011 Kääntäjä(t): Mika Rassi

Venäläisen kirjallisuuden klassikkoa Aleksandr Kuprinia ei juuri enää lueta, vaikka hän on Suomessakin ollut suosittu ja pidetty. Pitkän tauon jälkeen häneltä on ilmestynyt suomeksi uusi käännös.

Junkkerit julkaistiin alun perin ranskalaisessa emigranttilehdessä vuonna 1928 (kirjana teos julkaistiin 1932). Teos on Kuprinin myöhäistuotantoa, mutta se viittaa myös hänen varhaisiin kirjoihinsa. Kirjailijan tunnetuin teos, esikoisromaani Kaksintaistelu (1905) nimittäin sijoittuu samoihin armeijamaisemiin.

Kuprin oli Junkkerien ilmestyessä jo vanha kirjailija, joka oli muuttanut vallankumousta pakoon Ranskaan. Kuprin ei ollut konservatiivi mutta ei myöskään hyväksynyt bolshevikkien pakko- ja mielivaltaa. Toiseksi viimeisenä elinvuonnaan hän tosin muutti takaisin Venäjälle, jossa hän kuoli vuonna 1938.

Junkkerit onkin vanhan miehen muisteloja nuoruusvuosilta: kirjailijan omakuvana ainakin osittain toimiva Aleksei Aleksandrovitsh lähtee kadettikouluun, ja teos kuvaa hänen vuosiaan rutiininomaisessa ja suureksi osaksi epärationalistisessa ympäristössä. Kuprin ei osoittele epäkohtia, mutta tekee monessa kohdin osuvia huomioita kurinpidon absurdiudesta. Ystävyyksiäkään ei juuri pääse muodostumaan, kun yhdessä olemista säädellään niin rajusti. Rakkautta pääsee syntymään, mutta kaikki tuntuu unohtuvan, kun koulutus viimein päättyy.

Täsmällisellä proosallaan Kuprin tekee tiettäväksi kaikki muistoihin liittyvät kipeydet ja turhuudet.

Lopussa on riipaisevaa satiiria tai ironiaa, kun Aleksandrov kulkee raskaassa ja kuumassa virkapuvussaan kotiinsa: ”Matka-asu on sama kuin tanssiaisasu (…). Mutta tällaisen asun kanssa on ohjesäännön mukaan pakko käyttää harmaata kesäpalttoota, ja helle on sanoinkuvaamaton, koko keho ja naama hiessä. Verka ei ole vielä pehmennyt, asettumaton materiaalia puristaa tiukoissa taitoksissa, kaulaa hiertää nukka ja jokainen liike kuristaa. Mutta kuinka muhkea, voittoisan sotilaallinen näky!” Kenraali Skobelev toteaa vierestä: ”Ai ai. Tuollainen kunnon yliupseeri kelpaisi rautaiseen divisioonaani ja sotaankin.”

Kuprin ei korosta asiaa, mutta sotaanhan nämä viattomat nuoret miehet on tarkoitettu. Tarkkavaistoinen lukija huomaa, että juuri tätä Kuprin tarkoittaa: nämä kunnon yliupseerit lähetetään hyödyttömiin sotiin, joissa ei voi kuin hävitä.

Mutkan kautta, nostalgisen tunnelmoinnin kautta Junkkerit muodostuu sodanvastaiseksi kertomukseksi. Sodanvastaisuus näkyi jo Kaksintaistelussa, jossa päähenkilö, kapteeni Romashov pohtii, että jos kaikki hänen kaltaisensa ihmiset päättäisivät kieltäytyä valtion asettamista velvollisuuksista, sotia ei enää olisi. Yksilö on tärkeämpi kuin valloitukset tai kunnia, koska näitä ei olisi ilman yksilöä. Tämä näkökulma on Junkkereissa mukana vain peitellen.

Muistojen kipeys ja turhuus

Kyse ei kuitenkaan ole mistään vanhenevan miehen nuoruuden haikailuista, vaan kriittisesti nähdyistä ja esitetyistä muistoista, jotka ovat kultaisia vain, koska niin kuuluu ajatella. Täsmällisellä proosallaan Kuprin tekee tiettäväksi kaikki muistoihin liittyvät kipeydet ja turhuudet. Yhteisö, joka muistot synnyttää, on keinotekoinen. Sitä ei olisi, ellei ensiksi olisi yksilöitä. Aika kulkee eteenpäin, niin kuin yksi kirjan henkilöistä, kirjailija Mirtov eräässä kohdassa toteaa, eikä sitä pysäytä mikään.

Kirja on lopulta myös kiinnostavan modernistinen, kuten kääntäjä Mika Rassi esipuheessaan huomauttaa verratessaan Junkkereita Sternen Tristram Shandyyn ja Joyceen. Junkkerit on episodinen kokonaisuus, joka ei muodosta johdonmukaisesti etenevää psykologista narratiivia, ja Kuprin sekoittaa joukkoon romanssia, huumoria, jopa päiväkirjamaisia kertomuksia sotakoulutuksen arjesta sekä kuvailuja Aleksandrovin kirjallisesta urasta.

Kerronnan katkaisee moneksi sivuksi huvittava kuvaus Aleksandrovin kirjoittamasta pitkästä lännenkertomuksesta (!), jossa Musta Pantteri -niminen intiaanipäällikkö taistelee valkoisia valloittajia vastaan. Tarina saa yllättäviä fantasiasävyjä, jotka eivät tosin olleet tuntemattomia 1800-luvun lopun halvalle ajanvietekirjallisuudelle.

Käännös on suureksi osaksi onnistunut. Kuprinin yksinkertainen mutta kauniisti aaltoileva proosa taipuu hyvin suomeksi. Joitain anakronismeja sekaan on tosin eksynyt. Joka tapauksessa on erittäin viehättävää lukea venäläisen kirjan käännöstä, jossa translitterointi on tehty perinteisesti eikä, niin kuin nykyään yleensä näkee tehtävän, englantilaisittain. Toivoisi kuitenkin, että Savukeidas luopuisi kirjojensa oudosta pokkarikoosta, joka näin monisivuisen kirjan kohdalla haittaa vain lukemista ja tekee kirjasta ruman pökäleen. Lyhyempiin kirjoihin koko sopii kyllä hyvin.

Junkkerit osoittaa kuitenkin ennen kaikkea, varsinkin yhdessä Nikolai Gogolin Taras Bulban uuden suomennoksen kanssa, että venäläisessä kirjallisuudessa riittää vielä käännettävää ja julkaistavaa. On ilahduttavaa, että Suomalaisen kirjallisuuden tiedotuskeskus tukee kääntäjiä niin, että pienet kustantamot voivat ottaa tällaisia taloudellisia riskejä kannettavakseen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto