Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Persoona kiertoon

Hannele Puhtimäki, 18.3.2015
Aleksi Aalto: Rintaperillinen 206 s., Paasilinna 2014

Aleksi Aallon Rintaperillinen-esikoisteosta mainostetaan veijariromaaniksi. Jotain veijarimaisen salaperäistä on ainakin kirjailijan hahmossa. Kustantajan sivulla kerrotaan hänen aiemmin kirjoittaneen nimimerkillään pakinoita eri lehtiin ja nykyisen työtehtävänsä vuoksi edelleen kirjoittavan pseudonyymillä. Mediatiedotteessa hänen mainitaan olevan 37-vuotias taksiautoilija, joka on teini-ikäisestä lähtien halunnut kirjailijaksi. Siinäpä lähes kaikki, mitä saamme hänestä tietää.

Tapahtumia seurataan teoksessa vuodesta 1988 lähes nykyvuosiin saakka. Kun kiireisen yrittäjän Veli Rahikaisen vaimo kuolee, joutuu hän monenlaisten uusien kysymysten ja ongelmien äärelle. Vaimon myötä on puskuri poissa Velin ja käytännön elämän väliltä, ja hänen on paneuduttava niin kahvinkeittoon kuin roskapussien viemiseen. Puskuri on poissa myös työn tuoksinassa vuosikymmenet viettäneen Velin ja aikuistuneiden, vieraiksi jääneiden lasten väliltä. Velin mielestä vaimo on kasvattanut lapset aivan liian pehmeästi ja lepsusti. Tuomas ja Helena eivät halua tulla mukaan suurin ponnisteluin luotuun ja eteenpäin vietyyn perheyritykseen – tosin Velin mielestä lapsista ei edes olisi hänen työnsä jatkajiksi.

Veli on omaperäisesti ajatteleva mies, joka on tottunut raivaamaan esteet tieltään. Myös oma kuolema ja sen seuraamukset ovat hänelle vain ongelma, joka on ratkaistava. Hän kehitteleekin hyvin persoonallisen tavan saada riittävän taitava jatkaja yritykselleen. Lapset, jotka pelkäävät, että isä vanhoilla päivillään järjestää lisää perillisiä, palkkaavat yksityisetsivän vahtimaan tämän tekemisiä. Tilanne alkaa näyttää huolestuttavalta, kun Velin tuttavuus naapurissa asuvaan Mariaan ja tämän pieneen poikaan tuntuu koko ajan syvenevän.

Yhtymäkohtia voi melko helposti löytää Arto Paasilinnan tuotantoon.

Veli haluaa alusta lähtien osallistua tiiviisti pienen Ville-pojan kasvatukseen, laatiipa hän jopa suunnitelman Villen uran ja elämän varalle. Hänellä on toimilleen monenlaisia selityksiä, mutta totuuden tietää vain hän itse. Suorasukaisella tavallaan Veli yrittää virastokäynnillä selvitellä parasta päiväkotia vauvaikäiselle Villelle. Samalla käynnillä hän löytää ratkaisun niin kaupungin päivähoitojärjestelyihin kuin koko talouteenkin.

”Kun ne [tarhat]on pantu paremmuusjärjestykseen, sitten ne voidaan hinnoitella. Parempiin isommat maksut ja heikompiin pienemmät.

Veli on tyytyväinen. Niin helpolla kaupunki saa paikatuksi vajaata kassaansa. Varmaan olisi monta muutakin kaupungin palvelua, josta voisi ottaa kunnon hinnan. Terveyskeskuksiinkin voisi myydä jonotusnumeroita. Huomisen aamun ykkönen olisi tosi kallis ja kakkonenkin melko hintava. Sadannen jonotusnumeron saisi halvemmalla ja yli kahdensadan vuorot jaettaisiin ilmaiseksi.

Ennen kuin Veli ehti tasapainottaa kaupungin budjettia enemmän, virastopäällikkö tiuskaisi:

– Julkisen sektorin palvelut ovat kaikille samat.

– Siinähän se tyhmyys piileekin, vastasi Veli. – Mitä sitä halvalla tarjoaa niille, jotka ovat valmiita maksamaan?” (s. 37)

Samaan aikaan Odessassa

Odessan Geriatrisen Instituutin, jossa on aina osattu ”pitää ukot muurin laidalla pystyssä”, käy Neuvostoliiton hajotessa hyvin. Mullistusten keskellä kukaan ei aikoihin muista sen olemassaoloa. Tohtori Kupoljev, joka on aiemmin tehnyt Velin kanssa hedelmällistä yhteistyötä, joutuu kuitenkin uuden vallan oligarkkien kanssa paljon vaarallisemmille vesille, jolloin onnistuneiden toimenpiteiden panttina on oma terveys ja hengissä pysyminen.

Kuten monet muut, myös Pietarin oligarkkiyhdistyksen puheenjohtaja Rublov tavoittelee ikuista elämää. Hän haluaa olla ehdottoman varma, että saa vastinetta rahoilleen, ja vaatii omin silmin nähtävää referenssiä. Vaikutusvaltansa ja järkälemäisten henkivartijoidensa myötä Rublov osaa tuoda toiveensa ja mielipiteensä esiin hyvin vakuuttavasti. Rublovin isä on antanut pojalleen monia tärkeitä ohjeita siitä. kuinka kannattaa elää Neuvostoliitossa. Rublov on pitänyt ne tarkasti mielessään ja huomaa niiden olevan aivan käyttökelpoisia Venäjälläkin. Yksi ohjeista on, että ”vain mies, joka ei jätä jälkiä, voi tarpeen tullen kertoa olleensa muualla.” Vuosikymmenien kuluessa Rublov nivoutuu Velin ja hänen läheistensä elämään taka-alalla ja lopulta myös näkyvämmin.

Veli ja Rublov muistuttavat lähes lapsenomaisessa kaikkivoipaisuuden tunteessaan toisiaan. Lopulta molemmat joutuvat miettimään, kuinka pitkälle ihminen voi suunnitella tulevaisuutta ja hallita omaa ja toisten elämää.

Romaanin mainostettu veijarimaisuus ei kanna läpi teoksen. Välillä yksityiskohtainen kesälomapuuhien kirjaaminen alkaa jo tuntua puuduttavalta. Kun teos on otsikoin kiinnitetty tiettyihin vuosiin, olisi myös hyvä tarkistaa niihin liittyvät tosiasiat (kuten se, läheteltiinkö Suomessa vuonna 1992 jo tekstiviestejä), sillä niiden sakkaus voi saada tiukkapipoisen lukijan ärsyyntymään.

Monia terävänhuvittavia huomioita ja kommentteja teos kuitenkin pitää sisällään. Melko helposti voi löytää yhtymäkohtia esimerkiksi Arto Paasilinnan tuotantoon. On mielenkiintoista seurata, kuinka salaperäisen tekijän käy nykyisessä markkina- ja mediakirjailijoiden maailmassa. Paljastetaanko henkilöllisyys jossain vaiheessa? Löytääkö kirja lukijansa ilman kiinnekohtaa tekijään?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto