Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Odota ja toivo!

H. K. Riikonen, 26.6.2013
Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi 1140 s., Otava 2013 Kääntäjä(t): Jalmari Finne

Eräästä kirjallisuudentutkijasta kerrottiin, että hän vuosittain luki uudestaan Alexandre Dumas’n Monte-Criston kreivin ylläpitääkseen ranskan kielen taitoaan. Voi kuitenkin kysyä, oliko hänellä muutakin motivaatiota laajan romaanin lukemiseen. Mahdollisesti kysymys olikin historiallisesta kiinnostuksesta: uskomattomien seikkailujen ja juonenkäänteiden sekä melodramaattisten tilanteiden ohella Dumas’n romaani tarjoaa nimittäin suoranaisen kavalkadin 1800-luvun kirjallisuus-, aate- ja kulttuurihistorian ilmiöistä helposti sulavassa ja yksinkertaistetussa muodossa.

Aatteiden ja arkkityyppien runsaudensarvi

1800-luvun kaikkein merkittävimpiä kirjailijoita vaikutuksensa laajuuden osalta oli epäilemättä lordi Byron. Hänen merkityksensä näkyy selvästi vielä esimerkiksi James Joycen tuotannossa. Myös Monte-Criston kreivissä on jatkuvasti viittauksia juuri Byronin henkilöihin. Kreivin suojatin ja rakastetun Haydéen nimi on suoraan Byronin Don Juanista.

Kreivi itse on taiteilijana, kostajana ja kaikin puolin ylivertaisena hahmona nimenomaan byronilainen henkilötyyppi: ”…pidän häntä byronmaisena miehenä, jonka onnettomuus on leimannut kohtalokkaalla merkillään; hän on toinen Manfred, toinen Lara, toinen Werner. Hän on vanhan suvun viimeinen jälkeläinen, joka on kadottanut isiensä perinnön ja sitten seikkailuneroudellaan on osannut hankkia itselleen omaisuuden ja päässyt sen avulla yhteiskuntaluokkien yläpuolelle”, toteaa kreivistä romaanissa Albert de Morcerf.

Mutta Byronin ohella mukana on paljon viittauksia myös antiikin mytologiaan ja kirjallisuuteen. Esimerkiksi Napoleonin palatessa Elbalta ja yrittäessä uudestaan valtaan Ranskan kuningas Ludvig XVIII lukee Horatiusta: vieläpä hänen käyttämänsä Gryphiuksen editio mainitaan. Samoin Dumas suosii viittauksia Raamattuun, Danteen, Shakespeareen ja ajankohdan suosittuun kirjallisuuteen.

Dumas vie lukijansa keskelle 1800-luvun seuraelämää erilaisiin salonkeihin, tanssiaisiin ja oopperaan, joita hän kuvaa lähes tableau-tyyppisissä kohtauksissa. Ajan oopperaesitykset olivat tunnetusti tilaisuuksia, joihin ei menty pelkästään kuuntelemaan musiikkia – lähinnä seuraamaan tunnettujen oopperalaulajien bravuurinumeroita. Sen sijaan ne olivat tilaisuuksia, joihin mentiin tapaamaan tuttavia ja näyttäytymään.

Dumas vie lukijansa keskelle 1800-luvun seuraelämää.

Kulttuurielämän ohella talous, pankit ja pörssi ovat romaanissa tärkeässä roolissa. Petoksen tähden syyttömänä vankilaan joutunut Edmund Dantès, tuleva Monte-Criston kreivi, saa vankitoveriltaan tiedon suuresta aarteesta. Paettuaan vankilasta Dantès saa aarteen haltuunsa, eikä pihistele varojaan kostaessaan niille, jotka olivat hänet pettäneet.

Dumas johdattelee lukijansa myös osallistumaan Rooman karnevaaliin ja seuraamaan teloitusta samassa kaupungissa. Colosseumia ihaillaan kuunvalossa ja muistutetaan myös sitä ympäröivästä vitsauksesta, turistioppaiden laumasta. Paikan epäterveellisyyteen, joka on keskeisesti esillä Henry Jamesin pienoisromaanissa Daisy Miller, ei sentään viitata. Vanhemman goottilaisen romaanityypin linna-motiivi suorastaan huipentuu Edmund Dantèsin vankilana olevassa Ifin linnassa. Lisäksi mennään hautausmaille ja italialaisten rosvojen luolaan (rosvojen rooli on stereotyyppisesti annettu juuri italialaisille).

Dumas’ta lukiessa tulee ajatelleeksi, että hänen teostensa viehätys perustuukin osaltaan niiden stereotyyppisiin näkemyksiin kansoista ja ihmisistä – semminkin kun Dumas osaa esittää kansojen ominaisuuksia vertailevat stereotypiansa elegantisti. Italiaan saapunut Albert de Morcerf tekee seuraavan havainnon: ”Kauniit genovalaiset, firenzeläiset ja napolilaiset kreivittäret olivat pysyneet uskollisina, eivät suinkaan miehilleen vaan rakastajilleen, ja Albert tuli siihen harmilliseen vakaumukseen, että italialaiset naiset ovat uskottomuudessaankin uskollisempia kuin ranskalaiset.” Varmuuden vuoksi kertoja kuitenkin tekee varauksen: ”Tällä en tahdo sanoa, ettei Italiassa, niinkuin kaikkialla, olisi poikkeuksia”.

Kun puolestaan kysymyksessä on englantilainen, muistetaan mainita, että hän esiintyi ”tyynesti, niin kuin englantilaisten on tapana”, ja kun hän nauraa, se tapahtuu ”englantilaisten tavoin hampaat yhdessä”. Englantilaiset ovat myös kalastusintoisia; heillä on sitä varten tarvittavaa kärsivällisyyttä ja joutilaisuutta.

Kulinarismia ja huumausaineita

Monte-Criston kreivi on eräänlainen aikansa aatteiden ja ilmiöiden kompendium. Suotta teoksessa ei ole lukua, jonka otsikkona on ”Ideologiaa”. Kun siinä keskustellaan laeista ja eri kansojen oikeusjärjestelmistä, kreivi julistautuu kosmopoliitiksi: ”Kuninkaitten valtakunnat ovat rajoitettuja, minun valtakuntani on suuri kuin maailma, sillä en ole italialainen, en ranskalainen, en hindulainen, en amerikkalainen, en espanjalainen, Kuulun kaikkiin kansoihin.”

Kreivin kosmopoliittisuus ilmenee myös toisella, humoristisemmalla tasolla. Tämä ilmenee hauskasti hänen ruokavaliostaan; hän on nimittäin syönyt ”makaronia Napolissa, polentaa Milanossa, olla podrikaa [po. podridaa] Valenciassa, pillauta Konstantinopolissa, karrikkia Intiassa ja pääskysenpesiä Kiinassa”.

Ja kreivi jatkaa: ”Minunlaisellani kosmopoliitilla ei ole mitään lempiruokia. Syön mitä tahansa ja kaikkialla”. Vaikka kreivi itse syö vähän, hänen järjestämänsä pidot ovat sitäkin suurellisempia; ne ylittävät roomalaisen Luculluksenkin pidot: ”… mitä hyötyä olisi siitä, että on syntynyt kahdeksantoistasataa vuotta Luculluksen jälkeen, ellei pystyisi parempaan kuin hän?” kysyy kreivi. Huvittava 1800-luvun edistysajattelun ilmentymä: edistyksen täytyy ilmetä ruokailun ylellisyydessäkin.

Mutta kreivi nauttii myös ihmeellistä vihertävää ainetta, jonka vaikutuksia hän – tällä kertaa Sindbadin hahmossa kuvailee kaunopuheisesti Raamattuunkin viitaten kehottaessaan nuorta paroni Franz d’Epinayta nauttimaan sitä: ”Jos olette toiminnan ihminen ja kulta on jumalanne, niin maistakaa tätä, ja näette Perun, Guzaratin ja Golcondan aarteet. Jos olette runoilija, niin maistakaa tätä, ja mahdollisen ja mahdottoman rajat häipyvät, ikuisuus aukenee teille, kuljette sydän vapaana, ajatus vapaana unelmien äärettömillä mailla. Jos olette kunnianhimoinen ja tavoittelette maailman kunniaa, niin maistakaa tätä, ja tunnin kuluttua olette kuningas, ette minkään pienen, johonkin Euroopan kolkkaan kyyristyneen valtakunnan, kuten Ranskan, Espanjan tai Englannin, vaan maailman kuningas, kaikkeuden kuningas. Valtaistuimenne on rakennettu sille vuorelle, missä saatana kiusasi Jeesusta. Ja vaikkette polvistuisikaan hänen eteensä ja suutelisi hänen käpäläänsä, olette maailman herra”.

Aine osoittautuu hasikseksi, joka muiden huumeiden tapaan on monesti esillä 1800-luvun kirjallisuudesta.

Kun Franz d’Epinay saa nauttia hasista, hän tuntee saavansa kotkan siivet ja ajattelee voivansa lentää maailman ympäri vuorokaudessa. Olen toisessa yhteydessä esittänyt (Kritiikki IV, 2011, 19–20), että kohtaus on verrannollinen Eskon reaktioon Nummisuutareissa hänen nautittuaan alkoholia. Kreivi puolestaan jatkaa lintuvertausta yhdistämällä sen Ovidiuksen kertomaan Daidaloksen ja Ikaroksen tarinaan: ”jos siipenne sulavat auringossa niin kuin Ikaroksen siivet, olemme täällä ottamassa teidät vastaan.”

Dumas’lla on totisesti silmää gastronomian ja nautintoaineiden nyansseille.

Hasiksen ohella Dumas kuvaa myös tupakoitsijan paratiisia. Sellainen on Albert de Morcerfin salonki, algerialainen divaanihuone: ”Pöydällä, jota jonkin matkan päässä ympäröi pehmeä divaani, oli kaikenlaista tupakkaa, keltaista pietarilaista, mustaa sinailaista sekä marylandilaista, portoricoa ja latakiaa, kaikki pienissä pilkullisissa kupeissa, sellaisissa, joista hollantilaiset pitävät. Niiden vieressä oli tuoksuvista puulajeista valmistetuissa laatikoissa sikareita, puros-, regalia-, havanna- ja manila-lajeja. Avonaisessa kaapissa oli saksalaisia piippuja, tšibukkeja, joiden imukkeet olivat ambraa ja jotka olivat koralleilla koristettuja, kultakoristeisia nargileita, joiden pitkät sahviaanivarret kiemurtelivat kuin käärmeet ja näyttivät van odottavan, minkä niistä tupakoitsija oikkunsa tai tottumuksensa mukaan valitsee.”

Dumas’lla, Grand Dictionnaire de cuisinen tekijällä, on totisesti silmää gastronomian ja nautintoaineiden nyansseille. Luxe et volupté, tuo tunnettu haavekuva (Baudelairen runon kolmas tekijä, calme, ei ehkä niinkään toteudu), on yksi avain Monte-Criston kreivin maailmaan. Loisto ja hurmio tulevat kreivin osaksi omaisuuden ja aateluuden myötä.

Melodraamaa ja elämänohjeita

Dumas on kiinnostunut myös ajan uusista keksinnöistä ja innovaatioista. Niistä mainitaan esimerkiksi eräänlainen lennätinjärjestelmä, jota kreivi käyttää hyväkseen kostotoimiensa sommittelussa. Mukana on myös lukuisia historiallisesti paikkansa pitäviä mainintoja ajan tunnetuista henkilöistä, kuten oopperalaulajista.

Tämäntyyppisen realismin vastapainona teoksessa on kaiken reaalitodellisuuden ylittävää toimintaa, itämaista, Tuhannen ja yhden yön satujen maailmaan mutta myös 1800-luvun Turkin tapahtumiin liittyvää eksotiikkaa, viittauksia Pohjolaan (revontulet!), melodramaattisuutta ja sentimentaalisuutta. Kovin sofistikoituneeseen ja kerrontateknisillä keinoillaan keikaroivaan kirjallisuuteen tottunut lukija voi iloita Dumas’n romaanin lähes tuhlailevasta melodramaattisuudesta.

Kun esimerkiksi ensimmäinen kreivin koston kohde on kuollut, todetaan: ”Ensimmäinen, sanoi kreivi juhlallisesti katsoen vainajaan, jonka kasvot olivat kamalassa kuolinkamppailussa vääntyneet”. Toinen koston kohde puolestaan huomaa tukkansa lyhyessä ajassa muuttuneen valkoiseksi – tällainen tapaus tunnetaan myös Victor Hugon Kurjista. Teoksen naurukaan ei ole iloista: ”Hirvittävä, demonimainen mielipuolen nauru lopetti hänen lauseensa ja päättyi korisevaan nyyhkytykseen.” Mielipuolista naurua on myös Kurjissa, jossa on muutenkin runsaasti Monte-Criston kreivistä tunnettuja aineksia.

Sentimentaalisuus puolestaan tiivistyy teoksen lopussa oleviin kreivin jäähyväiskirjeen sanoihin ”Odota ja toivo!” (Attendre et espérer), joihin romaanin keskeisiin naishahmoihin kuuluva Valentine näkee sisältyvän kaiken inhimillisen viisauden.

Omanlaistaan elämänviisautta edustaa etenkin pappi Faria, joka Ifin linnassa opettaa Edmund Dantèsia ja jolta tämä saa tiedon aarrekätköstä. Farian ajatuksen mukaan ”on olemassa … syvällinen oikeusselviö … että ellei ole kysymys puutteellisesta organismista, niin ihmisolemus kammoaa rikosta. Mutta hienostuminen on antanut meille tarpeita, paheita, teennäisiä pyyteitä, jotka saavat meidät tukahduttamaan hyvät vaistomme ja johdattavat meidät rikokseen.” Faria opettaa myös, että maailmassa on sekä ”tietorikkaita” että ”oppineita”: ”Muistin avulla tullaan edellisiksi, filosofoinnin avulla jälkimmäiseksi”.

Viehättävästi patinoitunut käännös

Jalmari Finnen suomennos ilmestyi ensi kerran vuonna 1911, aikana jolloin useita laajoja maailmankirjallisuuden klassikoita sekä tietokirjoja käännettiin suomeksi. Jalmari Finnen monipuoliseen toimintaan kirjallisuuden alalla kuuluu myös koko joukko suomennoksia, kuten muuta Dumas’n tuotantoa, Flaubertin karthagolaisaiheinen romaani Salammbô, Maurice Leblancin Arsène Lupin, herrasmiesvaras, valikoima maailmankirjallisuuden huomattavia rakkauskirjeitä sekä ooppera- ja operettilibrettoja.

Finnen Monte-Criston suomennos, jota uusittiin 1950-luvulla, on joistain kömpelyyksistä, virheistä ja vanhentuneista ilmauksista huolimatta hyvin kestänyt aikaa ja on edelleen täysin lukukelpoinen. Vanhentuneet ilmaukset eivät välttämättä edes haittaa; parhaimmillaan ne ovat viehättävää patinaa.

Vanhentuneet ilmaukset ovat parhaimmillaan viehättävää patinaa.

Toisaalta suomennoksesta on poistettu joitain ajankohtaisia viittauksia. Suomennoksessa todetaan esimerkiksi: ”ja jonakin päivänä kai tulen Pariisiin kilpailemaan muiden hyvätekijöiden kanssa”, kun taas alkuteksti on spesifimpää: ”et peut-être un jour irai-je à Paris pour faire concurrence à M. Appert et à l’homme au Petit Manteau Bleu”. Suomentaja on ilmeisesti ajatellut, etteivät nimi Appert (tunnettu filantrooppi, joka mainitaan myös Stendhalin Punaisessa ja mustassa) ja ilmaus ”l’homme au Petit Manteau Bleu”, jolla viitataan filantrooppi Edmé Championiin, sano lukijalle mitään. Kun edellä mainitussa sitaatissa kreivi toteaa: ”Kuulun kaikkiin kansoihin”, on suomentaja kääntänyt alkutekstin (”Je suis cosmopolite”) sisältämän termin selittelevästi.

Ranskalaisessa kahtena niteenä julkaistussa Monte-Criston kreivin taskukirjalaitoksessa on taustoittavaa materiaalia mukana sadan sivun verran; englantilaisessa käännöksessä Penguin-sarjassa on puolestaan nelisenkymmentä sivua. Suomalaista lukijaa ei tällaisella materiaalilla juuri hemmotella. Suomennoksessa ei ole muutaman vieraskielisen fraasin suomennoksen lisäksi lainkaan selityksiä; mukaan on vain liitetty jo vuoden 1989 painoksessa ollut Maria Ahlstedtin johdanto, jossa esitellään kirjailijan elämävaiheet. Saamme esimerkiksi tietää, että Dumas’n viimeiseksi valloitukseksi jäi ”amerikanjuutalainen sirkusprinsessa Adah Menken, joka puolialastomana kiisi ympäri areenaa tulisella täysverisellään”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto