Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ruijan rauhan rakennusaika

Jorma Etto, 18.1.2012
Alf Nilsen-Börskog: Rauha. Elämän jatko 3. 572 s., Idut 2011

Ensimmäisen kveenikirjailijan Alf Nilsen-Börskogin suurteos, romaanisarja Elämän jatko, on valmis kolmanteen osaan asti. Rauha, joka on itsenäinen jatko teoksille Kuosuvaaran takana (2005) ja Aittiruto (2008), kertoo kveenikansan vaiheista rauhan tultua, jälleenrakennuksesta sekä fyysisessä että henkisessä mielessä.

Elämä ei ollut helppoa sodan jälkeen, ei Ruijassa sen paremmin kuin muuallakaan pohjoisessa saksalaismiehityksen ja tuhon jälkeen. Rovaniemen nimi oli silloin Piippuniemi ja kerrottiin, että muurarit ovat jo käyneet ja timpereitä odotellaan. Ruijassakin, niin Pyssyjoella kuin muuallakin rakentaminen raunioille käynnistyi kivuliaasti tarvikkeitten puutteessa. Mutta toivo paremmasta iti ja kasvoi, vaikka uutiset maailmalta eivät kertoneetkaan rauhasta, vaan sodan jatkumisesta kaukana mutta silti niin lähellä.

Sodan savujen tilalle nousivat uudet.

Romaanin keskeiseksi teemaksi muodostuukin tuo rauhan käsite. Sodan savujen tilalle nousivat uudet:

Nykyiset savvut olthiin rauhan savvut, ilon ja ystävyyden savvut. Kaunhiina vanoina net pyöriskelthiin ilmhaan kevväin kylminä, lämpiminäki ja ushein vielä tuulettominaki päivinä. Tuulipäivinä net naakiskelthiin maata myöden, niin ko pöläten sitä, ette joku viholinen oli sattunu nähdä heidät. Ja taas net nousthiin suoraa ilmhaan ja näytelthiin kattojalle, ette kylässä oli elä’mää ja tointa ja väkkee.”

Keskeiseksi henkilöksi romaanissa kasvaa nuori Are, jonka kehitystarina liittyy olennaisesti kveenien laajempaan historiaan. Are koki sodan poikana, nyt hän sopeutuu rauhaan ja elämään varttuvana miehenä, joka oppii norjan kielen kunnolla, lukee kirjallisuutta norjaksi ja suomeksi, opiskelee opettajaksi etelässä, viettää kesät vanhempiensa ja Iisakki-tietäjän kanssa, kalastaa ja rakastuu ja oppii olemaan.

Hän oppii myös ilmaisemaan itseään kirjoittamalla ja oivaltaa, että voisi alkaa kirjoittaa omalla eli kveenin kielellä, on siis ilmeinen tekijänsä oma kuva.

Are käy opettajana jo ollessa tutuilla tuvilla siellä, missä oltiin sotaa ja saksalaisia paossa tuntureilla. Muistot niistä ajoista kuohuttavat mieltä, mies pohtii sotaa ja sen hirveää tuhoa, rauhan ikuista toivetta, joka tuntuisi toteutuvan vastaa elämän tuolla puolen.

”Mutta nuoile tyskälaisile mie kyllä vishiin olen antanu antheeksi. Kummaa kyllä. Ei se antheeksiantaminen ole aina ollu minulle niin helppoo. Mutta heile mie olen kysymättä antanu antheeksi. Piian maailmassa pitäiski olla enämen antheeksiantamusta. Lähimäisenrakhautta. Autteliaisuutta. Ja ruokatavaroitten jakkaamista. Vähemän ommaarakhautta, imperialismii ja kolonialismii, puhuskeli mies, ko hän luokan alla kaalasti poikki kohta kuivanheet ojat.”

Verkkainen kerronta ruijalaisten arjesta pohjoisen meren rantamilla mutta maailman huolestuttavan politiikan aivan tuntumassa avaa lukijalle yhteyden kveenikansan lähihistoriaan.

Se luo taustaa vielä tulevalle. Elämän jatkolle tulee neljäskin osa, sen mukana tämän lukija haluaa välttämättä olla muitten kanssa. Kveenien kirjallisuuden komea avaus tulee olemaan pohja niin kveenien Norjan historian kuin kveenikielen tulevaisuudelle. Suurempaa suoritusta ei keneltäkään kirjailijalta voi odottaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto