Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Poikkiviiva karhupuhelimesta

Tuomas Taskinen, 4.5.2020
Anna Tomi: Huomisen vieras 81 s., Poesia 2019

aika on aina jonkinlainen räjähdys”, väittää Anna Tomi esikoisrunokirjassaan Huomisen vieras. Ajan pirstaloivat vaikutukset ilmenevätkin kirjassa monin tavoin. Menneestä ei ole yhtä totuutta mutta jäljet elävät. Vaikka yhteys menneisyyteen riippuu monitulkintaisista, epäluotettavista ja ristiriitaisista jäljistä, tässä hetkessä olemme kytkeytyneet moninaisilla ja näkymättömillä tavoilla kohti tulevaa. Kuka tai mikä on huomisen vieras?

“kun kivi viimein usean yrityksen jälkeen valloitettiin,
tarinat ulkopuolisista tarkkailijoista lakkasivat
            kuin leikaten

             ei siellä ole ketään, eikä ole koskaan ollut
tyhjiössä ei kuulu ääniä                 Musiikki hiljeni
kertomus korkeimmasta vartiotornista
kun avaamme silmät näkyvälle
olemme olleet näkymättömän kannattajia

                                                         kokonaisia aikakausia” (s.11)

Huomisen vieraassa on paljon kirjoitusta kivistä. Yhtäältä niiden voi nähdä viittaavan johonkin puhujaa rasittavaan taakkaan. Toisaalta kivi on kuin jälki, sillä ajan kuluminen muovaa sen merkityksiä. Ilahduttavasti myös kivien moninaisuus tulee kirjassa ilmi. Tomi nimeää kiviä kirjavasti, ja ne myös ylittävät elottoman luontonsa: “ilahtunut pikkujade, muru joka herää ja kasvaa, ja kasvaa” (s. 10). Tässä kivelle annetaan elollisen olennon ominaisuuksia, ja sitä kuvataan affektiiviseen ja rakastavaankin sävyyn.

Jäljestä voimaa

Huomisen vieraan ensimmäisen osion nimi on “JÄLKIKIRJOITUS”. Se on huomattavasti lyhempi kuin kirjan myöhemmät osiot – runoja siinä on vain viisi sivua – mutta kirjan rakentamaan huoneeseen se luo avaruutta. Kun jälkikirjoitus on sijoitettu kirjan alkuun, voi osion nimen nähdä kehottavan lukijaa haastamaan lukemisjärjestykseen liittyviä totunnaisuuksia. Samalla herätellään etuliitteen jälki- kaksoismerkityksen kautta näkemään kirjoitus jälkenä. Ja jäljissä on totta vie voimaa:

“kas poikkiviiva merkiksi
herkeämättömälle suihkulle
putoamisia tyhjyydessä
pienin kaarre” (s. 8)

Muodollisen kokeilun sijaan runoja kannattelee runoista erottuva puhuja. Runon ilmaisut jättävät tilaa lukijan mielen liikkeelle poispäin runon materiaalisesta pinnasta. Silti “Kas poikkiviiva merkiksi” näyttää viittaavan kirjoitukseen itseensä. Poikkiviivan voi tässä tulkita viittaavan kirjainten poikittaisiin viivoihin, kuten vinoihin viivoihin runon aloittavan sanan “kas” k-kirjaimessa.

Muodollisen kokeilun sijaan runoja kannattelee runoista erottuva puhuja.

Kaukaa haettua ei olisi myöskään nähdä poikkiviivan viittaavan muihin kirjoitusjärjestelmän viivoihin, kuten vinoviivaan (/) tai ajatusviivaan (–). Vinoviivalla merkitään runoutta siteeratessa säkeen rajaa ja ajatusviivalla merkitään kirjoituksessa mm. taukoa. Molemmat viittaavat hiljaisuuteen. (Kielitieteessä poikkiviivalla tarkoitetaan kirjaimet läpäiseviä vaakasuoria tai vinoja viivoja, jollainen on esimerkiksi tanskan kirjaimessa Ø. Koska suomen kielen kirjoitusjärjestelmässä tällaisia poikkiviivoja ei kuitenkaan käytetä ja Huomisen vieras on yksikielisesti suomenkielinen, en vie tätä tulkintaa tämän pidemmälle.)

Koska “poikkiviivan” merkitysala hahmottuu laajaksi, myös poikkiviivan merkitsemä “herkeämätön suihku” on syytä tulkita monimielisesti. Ainakin se kuvaa liikettä, jollaiseen myös luultavasti puhujan henkistä kokemusta värittävät “putoamiset tyhjyydessä” viittaavat. (Huomionarvoisena voi pitää myös sitä, että peseytymiseen käytettävää vesisuihkua kuvaavissa ikoneissa suihkuavaa vettä kuvataan usein poikittaisin viivoin. Tästä takaisin runouteen: Guillaume Apollinairen vesisadetta kuvaavassa visuaalisessa runossa “Il pleut” (1916, “Sataa”) kirjaimet on asetettu sivulle vinoiksi linjoiksi kuvaamaan vesisadetta visuaalisesti.)

Tyhjyys taas palautuu mainitsemiini viivojen merkkaamiin hiljaisuuksiin – “tyhjiössä ei kuulu ääniä”, kuten aiemmin siteeraamassani runossa todetaan. “Pienin kaarre” taas voi viitata kirjoituksen viivan kaareen. Kirjaimet koostuvat suorista ja kaarevista viivoista (ja pisteistä), ja esimerkiksi runon viimeinen sana “kaarre” on täynnä pieniä kaaria a- ja r-kirjaimineen, lopussaan kierteinen e-kirjain. Samalla runon ensimmäinen ja viimeinen sana rinnastuvat toisiinsa alkusoinnun kautta. Kas kaarre. Kyseinen runo on kokoelman minimalistisimpia, ja se osoittaa kohti kirjoituksen laukaisemaa liikettä.

Miksi minulta näin pitkällinen viivan tarkkaaminen ja jäljen pällistely? Huomisen vieras ei varsinaisesti vaikuta runoudelta, jossa kirjoituksen visuaalisuus ja materiaalisuus painottuisivat siinä määrin kuin vaikkapa language-runouden tai konseptuaalisen runouden perinteissä. Runot ovat muodoltaan “konstailemattomia” ja asettelultaan lähinnä sarkainnäppäimellä porrastettuja, kuten Miikka Laihinen Turun Sanomien kritiikissään huomioi.

Teoksessa puhujuus ja kirjoituksen materiaalisuuden tarkkaileminen eivät ole ristiriidassa vaan tukevat toisiaan.

Runoja kannattelee niistä erotettu puhuja, mutta samalla puhujuus on jälkeistä, viipeellistä, kiinni kirjoituksen materiaalisessa perustassa. Yritän tulkinnallani “poikkiviivarunosta” havainnollistaa, kuinka kirjoituksen välittämät merkitykset ja affektit ovat yhteydessä kirjoituksen materiaalisuuteen, joka on ennen kaikkea ajallista. Puhujan ilmentymistä edeltää hiljaisuus. Teoksessa puhujuus ja kirjoituksen materiaalisuuden tarkkaileminen eivät ole ristiriidassa vaan tukevat toisiaan.

Moninaisuuden puolesta

Kun kirjoituksen viive ja jälkeisyys ovat ensimmäisessä osastossa vähin vedoin hahmoteltu, kirja laajenee sisällöllisesti. Kirjoitus ilmaistaan kivien tavoin välttämättömäksi osaksi puhujan elon kulkua ja kirjoa. Toisessa, myös varsin minimalistisessa runossa kirjataan ylös: “elämän mittainen kirjoitus” (s. 25). Tai:

“mielten ilmalanka on tällainen:
mieleenpainuva
siirtymä aikuistenosastolle
epäilemättä tähänastisen elämäni tärkein tapahtuma” (s. 18)

“Ilmalanka” merkitsee ilmassa kulkevaa sähkö- tai puhelinlankaa, mutta lähenee tyylillisesti teknistä jargonia. Esimerkiksi suomen yleiskielen peruskartasto Kielitoimiston sanakirja ei tunne sitä. Huomisen vieras on sanastoltaan ja rekistereiltään rikas kirja, ja “ilmalangan” kaltaisista teknisistä sanoista löydetään siinä usein lyyristä voimaa. Erilaisten kieliainesten kutsumista samaan tekstiin kutsutaan usein “törmäyttämiseksi”, mutta Huomisen vieraassa niiden yhteiselo ei tunnu erityisen kitkaiselta. Tämä tehostaa kirjan vierautta kunnioittavaa eloa:

“makuuhuoneen mänty pudottelee neulasia aluskasvillisuuden sekaan

jos odottaa liikkumatta puhelinpöydän vieressä
voi nähdä peuran tai jäniksen
hyvän kahvin olette keittäneet” (s. 28)

Katkelma alkaa zen-henkisellä luontohavainnolla, jossa sisä- ja ulkopuoli sekoitetaan perusteellisesti. Luonto on sisällä makuuhuoneessa ja käänteisesti ihminen osa luontoa, runot kuin putoavia neulasia. Seuraavassa säkeistössä ollaan jälleen sisätilassa ja yhteyttä ulkopuoleen edustavat epäsuorasti kuvatut ikkuna ja puhelin. Säkeen voi lukea hieman nostalgisena, sillä lankapuhelimien (tästä takaisin “ilmalankaan”) korvauduttua kännyköillä myös puhelinpöydät ovat pitkälti kadonneet ihmisten kodeista.

Katkelman viimeisessä säkeessä rekisteri pomppaa kahvipöytäkeskusteluun. Nostalginen puhelinpöytä, puhuteltavan tai puhuteltavien teitittely ja kahvin keittämisen ilmaisema perinteinen tapakulttuuri herättävät minussa mummolatunnelmaa, jossa kestittäjiä kohdellaan kunnioittavasti ja sunnuntain rauhassa seurataan pihan eläimiä. Lyhyt katkelma havainnollistaa, kuinka Huomisen vieras sekoittaa erilaisia tiloja, elonmuotoja, puheen lajeja ja medioita. Ajan vaikutus kaikkiin näihin korostuu jälleen.

Runo päättyy muistutukseen vierauden kunnioittamisesta: “muistat olevasi vain käymässä” (s. 28). ”Vieraalla” on totta kai kaksoismerkitys: se merkitsee sekä toisen tuntemattomuutta että omaa kyläilemistä. Moninainen yhteiselo on vaivihkaista ja herkkää eikä kitkaisen törmäilevää.

Moninainen yhteiselo on vaivihkaista ja herkkää eikä kitkaisen törmäilevää.

Kivien lisäksi myös elonkirjo, floora ja fauna, on Huomisen vieraassa runsaana ja vieraana läsnä. Seuraavassa katkelmassa ajallisuus, ihmisen ja ei-inhimillisen sekä elottoman ja elollisen suhteet risteävät kauniilla tavalla: “japaninhirvet kulkevat laumoina puiden ohitse / kallisarvoista eliksiiriä luutumattomissa sarvissaan” (s. 60)

“Kallisarvoinen eliksiiri” viittaa perinteiseen kiinalaiseen lääketieteeseen, jossa japaninhirvien sarvia on käytetty lääkeaineena. Lääkettä varten ihmisen on saatava sarvet ennen niiden luutumista. Kiinan ison markkina-alueen takia japaninhirveä kasvatetaankin useissa maissa sarviensa vuoksi. Kasvattajat irrottavat ne eläimestä ennen luutumista.

Toiston haamuja

Toisto on Huomisen vieraassa keskeinen keino. Sanoja ja säkeitä toistetaan toisinaan yhtäpitävinä, toisinaan muunneltuina. Muuntuva toisto viestii hitaasta etenemisestä, kärsivällisyyden merkityksestä. Toisto myös herkistää kirjan lukemisen ajallisuudelle: tämän luin tuolla aiemmin, miltä tämä tuntuu nyt.

Toisto myös herkistää kirjan lukemisen ajallisuudelle: tämän luin tuolla aiemmin, miltä tämä tuntuu nyt.

Eräs toistuva rakenne on päättää runo kuuntelun kuvaukseen. Kaksi runoa päättyy säkeeseen “kuuntele, meitä tarkkaillaan”, ja yksi säkeistöön “hiljaa / vieras kuulee” (s. 25) (Tästä mielleyhtymä Tuomas Anhavan toimittamaan klassisten japanilaisten tankarunojen valikoimaan Kuuntelen, vieras (1974)).

Huomisen vieraassa voi kuulla kuvausta vainoharhaisista kokemuksista, joihin kirjoitus on sekä lääke että myrkky: “minäkö nämä pyykit ripustin? kasvoin juuret maasta / sittenkin, onko kirjoitus salakuuntelua” (s. 45). Kirjoituksen jälkeisyyden korostaminen yhdistettynä puhujan toistoihin korostaa kirjoituksen haamumaista luonnetta. Samalla painottuu, kuinka teksti voi tulla eläväksi vain vieraan, lukijan, mielessä. Hienoisin viittauksin kirjoittajan ja lukijan suhde rinnastuu myös psykoterapiaan:

“matkaa tehdään nyt maata pitkin,
terapeutit olivat mystillisten parantajien koulukunta
jota on virheellisesti nimitetty lahkoksi

numeroita ja vastaavuuksia
alienistit keräävät todistusaineistoa” (s. 34)

Nykylukijaan korvaan mahdollisesti tuntematon “alienisti” on merkinnyt vanhastaan psykiatria. Sanan englanninkielistä muotoa “alienist” tiedetään käytetyn jo 1800-luvun puolivälissä. Nykyajassa sana kuitenkin luo alkuperäisestä käyttöyhteydestä irronneita assosiaatioita, kun se sanavartalossaan kiinnittyy alieneihin, ulkoavaruuden älyllisiin olentoihin. Ylläolevassa katkelmassa myös vanhahtava ilmaus “mystillinen parantaja” saa miettimään, kuinka ajan kuluminen on vaikuttanut mielenterveyshoidon kohtaamiseen.

teksti voi tulla eläväksi vain vieraan, lukijan, mielessä

“Numerot”, “vastaavuudet” ja “todistusaineisto” taas kuvaavat puhujassa aiheutunutta paranoidista tunnelmaa, joka on seurausta inhimillisen kohtaamisen ja tilastollisen tieteenalan yhdistymisestä psykoterapiassa. Jos “mystillinen parantaja” tuo mieleen pahoja henkiä pois manaavan partaveikon, tuovat “numerot” ja “vastaavuudet” mieleen akateemisesti koulutetun nykyterapeutin, joka alienistina karkottaa potilaan mielestä pahantahtoisia avaruusolentoja, jotka voivat olla jonkinlainen tieteellis-teknologis-fossiilisen yhteiskunnan hirviölaji.

Kirjan viimeinen osa, “HERMOJÄRJESTELMÄ”, keskittyy alisiin virtauksiin toistuvan viemärin kuvan kautta. Emme yleensä näe viemäreitä, vaan niiden likavedet virtaavat jossain allamme näkymättömissä. Ne ovat silti välttämättömiä vesihuollon kannalta. Likavesistä on helppo johtaa psykoanalyyttinen tulkinta, jossa ne edustavat alitajunnan haisuisia virtauksia: “Viemäri muistaa kaiken kätkemäni.” (s. 66). Runokuva toimii kuitenkin kerrostuneena muuhun tekstiin niin, ettei psykologisoiva taso nouse hallitsevaksi:

“virtapiirien havina, perusteeton rajattomuuden kokemus

viemäreiden levottomuus

se on salaisuus vain jos ei ymmärrä

                      metsässä metsästäjä muuttuu riistaksi” (s. 77)

Viimeisen säkeen käänne on kaunis: metsästäjä ei hallitse metsää inhimillisillä voimillaan, vaan on samalla tasolla saaliseläintensä kanssa. Huomisen vieras viittaa paljon metsästykseen, usein epäsuorasti “karhupuhelimen“ ja “riista-aidan“ kaltaisten objektien kautta. Tulkinnassani runo summaakin kirjaa halkovaa teemaa ihmisen ja eläinten suhteesta. Metsästyksessä ihminen voi asettua resurssina nähtävien eläinten yläpuolelle, mutta ihmisten ylivertaisuus eläimiin nähden on kulttuurisesti voimakas viemärivirtaus, jota on syytä koetella metsän vieraudelle altistumalla.

Ratkeamaton etäisyys

Virpi Alanen nimeää Suomen Kuvalehden runotärpissään Huomisen vieraan teemoiksi etäisyyden ja tavoittamattomuuden. Etäisyys saatetaan kerkeästi nähdä runoudessa vältettävänä tuntemuksena, mutta Tomin kirjan suhteen tilanne on monisyisempi. Puhuja toteaa: “mutta jos puut eivät puhuttele minua tänään / olen huomennakin lehdille vieras // aina liian lähellä” (s. 58). Etäisyys voi tietystä näkökulmasta merkitä myös suurta läheisyyttä, joka pysyy huomaamattomana sen laskostuessa jokapäiväisyyteen, alkaessa metsän reunasta. Silmät aukeavat näkyvälle ja sen tuntemattomuudelle.

Etäisyys saatetaan kerkeästi nähdä runoudessa vältettävänä tuntemuksena, mutta Tomin kirjan suhteen tilanne on monisyisempi.

Kirjan loppupuolella huomaan kuitenkin odottavani yhä enemmän käännettä, ratkaisua, etäisyyttä ylittävää kurkotusta. Huomisen vieras vaatii lukijaltaan paljon: hienovaraista herkkyyttä vivahteille ja rekisterinvaihdoksille, monipuolisen ja erikoistuneen sanaston hallintaa ja kykyä kivien kanssa elämiseen. Luen kaikki nämä kirjan vahvuuksiksi, mutta mietin, voisiko kirjoittaja tulla enemmän lukijaa vastaan. Tämä voisi toteutua esimerkiksi subjektiivisemmilla kohostuksilla, joita  minimalistisempi muoto ruokkii, kuten poikkiviivarunossa.

Toisaalta kirjan viimeinen osio virtaa viemärin tavoin, mihin kohosteisempi ilmaisu ei istu. Huomisen vieraasta voikin lukea rohkean kehotuksen pyrkiä elämään vailla odotusta “ratkaisusta”: “herään silti öisin siihen etten tiedä / mihin kukaan enää pystyy / jos ei ole tarinaa, ainoastaan tiekarttoja” (s. 39). Aikanaan liikettä nostattaneet diskurssit ovat pirstaloituneet, ja merkityksiä on etsittävä jäljelle jääneiden puheen lajien ja elämänmuotojen risteyskohdista.

Onneksi kirjassa kuitenkin vaivihkaa painotetaan myös oman rajallisuuden ja heikkouden syleilemistä, mille lukija voi asettaa oman painonsa. Kuten: “maksaisin mitä vain jos voisin katsella piirrettyjä / perheeni kanssa, niin kuin kaikki muutkin // haluan uskoa syy-yhteyteen, mutta en kykene järjestelmällisyyteen” (s. 70). Ja etenkin: “Meillä on tähän vain hyvin rajoitettu käyttöoikeus” (s. 80).

Kirja on palkitseva ja löytää kauneutta yllättävillä rinnastuksillaan.

Huolella koottu Huomisen vieras paljastaa luontonsa hitaasti ja kerroksellisesti. Kirja on palkitseva ja löytää kauneutta yllättävillä rinnastuksillaan. Runokuvillaan se osoittaa halua lyyrisyyden haravoimiseen avaralta alueelta, ja konstailemattomassa muodossaan se ilmaisee uskoa säkeen voimaan – pyrkimyksiä, joita arvostan suuresti.

Samoin kirja kykenee katsomaan tulevaa kohti ja täyttää siten nimensä lupauksen. Moninaisuuden kunnioittaminen ja elonkirjon keskinäisen riippuvaisuuden ymmärtäminen ovat asioita, joita alkava vuosikymmenemme kipeästi tarvitsee. Vaikka kirja pitääkin arvoituksellisesta etäisyydestään välillä kenties tarpeettomankin tiukasti kiinni, onnistuu se kaiken kaikkiaan näyttämään, kuinka salaisuus jälkeytyy aikaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto