Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Varvassandaalit hyvinvointi-Suomen eteisessä

Jani Saxell, 28.10.2015
Annamari Marttinen: Vapaa 314 s., Tammi 2015

Lokakuun tilastojen mukaan yli 500 000 turvapaikanhakijaa ja siirtolaista on ylittänyt Välimeren vuonna 2015. Kansainvaellus tuntuu saavan esille pahimman ja parhaan ihmisessä: raja-aitaa pystytetään Unkarissa, poliiseille ja armeijalle lupaillaan lisävaltuuksia. Äärioikeisto on ympäri Eurooppaa voimansa tunnossa. Keltainen lehdistö ja internetin pseudouutiskanavat herkuttelevat tulijoiden muka nauttimilla, kantaväestöä verrattomasti suuremmilla etuuksilla ja patologisella taipumuksella rikollisuuteen.

Toisaalta auttajat ovat liikkeellä. Humaanimman maahanmuuttopolitiikan vaatijat saavat Suomessakin monta sataa kertaa enemmän ihmisiä liikkeelle kuin vastaanottokeskusten edustalla öyhöttävät pömppömahanatsit.

Kirjailija Annamari Marttisen (s. 1960) seitsemäs romaani Vapaa ilmestyi tammikuun puolivälissä. Tuskinpa silloin olisi osattu arvata, kuinka polttavan ajankohtaiseksi kirja vuoden mittaan muodostuisi.

Itse kukin meistä on joskus jännittänyt työhaastattelua tai pääsykoetta, kokenut koko elämänsä olevan siinä pelissä. Marttisen kuvaamilla ihmisillä niin kirjaimellisesti onkin.

Silti poleemisuus ja itsetarkoituksellinen räväkkyys loistavat Vapaasta poissaolollaan. Kuvaus Irakista paenneen kolmikymppisen Mahdin odottelusta vastaanottokeskuksessa etenee kuulain, vähäeleisin lausein. Etualalla on pienen ihmisen arkinen sinnittely ja sielunrippi. Kantaa otetaan mieluummin rivien väleissä kuin suorasanaisesti. Maailmaa selittävien teorioiden rakentelu jätetään suosiolla muille.

Elämä kiinni yhdestä haastattelusta

Mahdin vanhemmat ovat kuolleet Irakin loputtoman väkivallan kurimuksessa. Kapinallisten silmätikukseen ottama poliisiveli Ali on virallisesti ”kadonnut”. Mahdi itse ei ole toimittajana ollut sen kummemmin hallituksen kuin kirjavien vastarintaliikkeidenkään mieleen. Häntä on kidutettu ja uhkailtu.

Silti Mahdi on Eurooppaan virtaavien ihmisten virrassa puoliksi ”etuoikeutettu”: hänen ei ole tarvinnut värjötellä Unkarin tai Itävallan rajoilla, lentolippu ja ihmissalakuljettajan järjestämät väärät paperit ovat kiidättäneet hänet Milanosta Helsinki-Vantaalle.

Helsinkiläisputkassa ja Joutsenon vastaanottokeskuksessa kaikki varmuudet ja etuoikeudet karisevat. Mahdi on korostetusti vain yksi muista, maanmiestensä, iranilaisten, syyrialaisten, afgaanien ja afrikkalaisten joukossa. Täytyy hengittää, syödä, nukkua ja odottaa – poliisikuulustelua, maahanmuuttoviraston turvapaikkapuhuttelua, siirtoa toiseen laitokseen tai lopullista päätöstä. Oli se sitten karkotus tai turvapaikka.

Itse kukin meistä on joskus jännittänyt työhaastattelua tai pääsykoetta, kokenut koko elämänsä olevan siinä pelissä. Marttisen kuvaamilla ihmisillä niin kirjaimellisesti onkin.

”Moni joka on lähtenyt täältä samaan paikkaan samaan haastatteluun valvottuaan sitä ennen kolme yötä, rukoiltuaan kolme päivää ja yötä, ja sanonut sen jälkeen kaiken menneen hyvin, on haettu päivän, muutaman päivän, viikon tai kahden kuluttua kahden poliisin voimin, joko suoraan huoneesta tai kesken oppitunnin luokasta. Emmekä ole kuulleet hänestä mitään sen koommin.

Deport. Hänestä tuli deport. Se sana leijuu luokissa, pihalla, ruokasalissa ja asuntolassa sen päivän. Kuiskauksina, päänpyörityksinä.

Samaan tapaan puhutaan kun joku on kuollut. Ajatellaan: onneksi se kulki minun ohitseni. Ei pysähtynyt minun kohdalleni. (V, s. 229)”

Arjen loputtomuus, odotuksen äärettömyys

Viranomaisten tehtävänä on etsiä epäjohdonmukaisuuksia ihmisten kertomuksista. Marttinen muistuttaa siitä, mitä ”arjen loputtomuus” ja ”odotuksen äärettömyys” tekevät ihmismielelle. Miten autoritaaristen valtioiden kiduttajat saavat uhrinsa uskomaan omaan syyllisyyteensä, miten arvottomuuden ja huonommuuden tunteet nakertavat kenen tahansa mielenterveyttä.

Niinpä bussin lähestyessä Lappeenrantaa ja Joutsenon vastaanottokeskusta jotkut uskovat joutuvansa venäläiseen vankilaan. Välillä asukkaiden keskuudessa leviää huhu, että henkilökunta pakkosyöttää heille ruoan joukossa omituisia kemikaaleja.

Marttinen löytää 1980-luvun linnakundien ja nykyisten, maailman kaikista kolkista saapuvien turvapaikanhakijoiden kohtaloista samaa perusihmisyyttä.

Alituinen testattavana olo, suomen kielen opintosuoritusten vaikutus turvapaikkapäätöksiin ei välttämättä tee hyvää ryhmäsolidaarisuudelle.

Toiset yrittävät kaikkensa, toiset – kuten Mahdin huonetoveri Zafir – vaipuvat masennukseen, apatiaan, pesemättömyyteen ja piittaamattomuuteen itsestään.

Marttinen kuvaa tarkkavainuisesti, kuinka musertavan tyhjiltä ja autioilta Suomen pellot ja metsät tuntuvat Bagdadin basaarien vilinän jälkeen. Mahdin tiedot Pohjoismaista ovat rajoittuneet Ali-veljen kanssa lapsena televisiosta katsottuun Peukaloisen retket -sarjaan. Selma Lagerlöfin satuhahmojen sijaan täällä odottavat tuijottavat ihmiset ja kieli, joka on avain kaikkeen – ja samalla vaikeaa ”(…) kuten on seilata valtameren päästä päähän tai ylittää vuoristo. (V, s. 26)”

Silti kirjailijantyönsä ohella vastaanottokeskuksessa suomea opettava Marttinen ei ole tehnyt Vapaasta mitään yksioikoista kauhukuvaa epäinhimillisestä järjestelmästä, sattumanvaraisista päätöksistä ja valtaansa käyttävistä pikkuvirkamiehistä. Hänen tulkkinsa, sosiaalityöntekijänsä, ohjaajansa ja vartijansa ovat omien taakkojensa kanssa helisemässä olevia ja silti ihmiskasvoisia tyyppejä. Hymyillä yritetään puolin ja toisin, vaikka oltaisiin kuinka rikki. Arkinen tilannekomiikka kannattelee.

Maagisesta realismista tšehovilaiseen kaihoon

Vähäeleisen dokumentaarisuuden ohella romaanissa korostuvat yllättäen sen fantastiset piirteet. Nykyinen Joutsenon vastaanottokeskus tunnettiin 94 vuotta Konnunsuon keskusvankilana. Tiiliseinät ovat saaneet valkeaa maalia päälleen ja kalterit poistettu, mutta rangaistuslaitoksen muistot elävät. Niinpä Mahdi kiinnittää ensitöikseen huomionsa kerrossängyn yläpedin pohjan kirjoitukseen. ”Pate was here 13.4. 1982”.

Vankilan kirjastorakennus on muutettu kirpputoriksi. Siellä Mahdin käsiin osuu Pentti Saaritsan suomentama Pablo Nerudan runokokoelma Andien mainingit. Kokoelman välistä löytyy vihkonen, samaisen Paten eli Paavo Koskisen mustekynällä pitämät vankilapäiväkirjat.

Niiden tulkitsemiseen eivät riitä älypuhelimen käännösominaisuudet tai suomi-arabia-sanakirja. Mahdi turvautuu suomenopettajansa Katariinan apuun.

Ennen pitkää Pate jo puhuu Mahdin pään sisällä. Vapaa-romaanin saamissa, sangen myötämielisissä kritiikeissä Paten ääntä on luonnehdittu Mahdin kuvitelmaksi ja ”mielikuvituskaveriksi”. Kun kirjan arvioi Kiiltomatoon kaltaiseni spekulatiiviseen fiktioon suuntautunut kriitikko, otin vapauden lukea Pate-osuuksia irtiottona realismista, mielikuvituksen vapaana lentona. Välitilassa ja ikuisessa epävarmuudessa Mahdi herkistyy aistimaan rakennukseen itseensä jääneitä psyykkisiä muistijälkiä, saamaan yliaistisen yhteyden vuosikymmenten taa.

Niin tai näin, ratkaisu on joka tapauksessa yllättävän toimiva. Maahanmuuton vastustajat kysyvät, miksei kotoisista vanhuksista, kodittomista ja pitkäaikaistyöttömistä huolehdita ensin. Marttinen löytää 1970-80-luvun linnakundien ja kamaveikkojen ja nykyisten, maailman kaikista kolkista saapuvien turvapaikanhakijoiden kohtaloista samaa perusihmisyyttä.

On nuoren ihmisen luottavaisuus ja elämännälkä, voittamattomuuden tunne – ja seuraavassa hetkessä elämän mittainen desilluusio. Kun joko omien kännimokailujen takia tai kohtalon oikusta kaikki on iäksi menetetty.

Vai onko sittenkään? Marttisen kertojanlaatuun kuuluvat myös ”vastoin kaikkia odotuksia ja todennäköisyyksiä” tapahtuvat arkiset ihmeet, ”kirkkaat, uskaliaat ja ihmeelliset” uskonhypyt.

Kuten vaikkapa Mahdin tšehovilaisen kaihoisana kaukorakkautena alkava suhteen rakentelu suomenopettajaansa.

Älypuhelinten rukouskutsut

Paten ja Saken 1970-80-luvun taitteen tavalliset tarinat tulevat lähelle Marttisen kolmatta kirjaa, huumekoukkua ja lähiomaisen voimattomuutta kuvaavaa Veljeni vartija -romaania (Tammi 2007). Siinä kun Veljeni vartija jää osin ulkokohtaiseksi ja asetelmalliseksi, Vapaa sujahtaa uskottavasti henkilöidensä nahkoihin. Se on läpeensä eksistentialistista hetkien ja niihin sisältyvien valintojen kirjallisuutta.

Turvapaikanhakija ei välttämättä mahda itseään heittelevälle koneistolle mitään. Mutta oman päänsä sisällä voi tehdä paljonkin.

Zafir kuihtuu luuksi, nahkaksi ja nikotiiniksi. Mahdia pitävät pinnalla mystinen yhteys Pateen, tämän myöhemmän kohtalon selvittely, tunteet Katariinaa kohtaan ja islaminusko. Älypuhelimessa soi rukouskutsu, varvassandaalit jätetään pohjakerroksen rukoushuoneen ulkopuolelle.

Meillä on harvemmin kuvattu vierasta uskontoa samalla luontevuudella. Marttisen käsissä arjen islam ei taivu sen kummemmin fundamentalistiseksi kiihkoilua tai naisia alistavaksi kaksinaismoralismiksi, vaan sisäiseksi kilvoittelua ja lohdun hakemiseksi.

Ehkä nykykirjallisuudessamme ollaan viimein pääsemässä pakonomaisista karikatyyreistä sellaiseen henkisen ja hengellisen etsinnän kuvauksiin kuin Maria Peuran proosassa ja Maritta Lintusen runoissa.

Väinölinnamaista tasapuolisuutta

Aiemmin suomalaisarjen ja ihmissuhteiden kipupisteiden kuvaajana profiloitunut Marttinen astuu tällä teoksellaan Elina Hirvosen, Riikka Ala-harjan ja Jussi Valtosen kaltaisten kirjallisten maailmankansalaistemme ja globaalien kysymyksenasettelijoiden joukkoon.

Kaikkensa menettäneellä, kasvottoman koneiston heittelemällä Mahdilla olisi oikeus olla välillä myös vihainen ja katkera

Toki ongelmiakin on. Kun liikutaan niin paljon ihmismielen tunteiden ja sisäisen monologin tasolla, ajoittainen käsitteellinen kieli ja adjektiivirimpsut häiritsevät. Kirkkaan eksistentialistinen pienten eleiden ja hetkien paino heilahtaa välillä kielen tasolla vähän turhan itsesäälitteleväksi, jopa yltiöromanttiseksi tunnevyörytykseksi.

Myös liiallinen sovinnollisuus ja ymmärrys kaikkia osapuolia kohtaan syö hieman tehoja. Romaanissa on sinänsä kiitettävää, väinölinnamaista tasapuolisuutta. Mutta koska ollaan tekemisissä ääriolosuhteiden kanssa, jäin kaipaamaan jotain samankaltaista kellariloukkolaisuutta ja äkkivääryyttä kuin Hassan Blasimin novelleissa tai Pajtim Statovcin esikoisessa Kissani Jugoslavia (Otava 2014).

Kaikkensa menettäneellä, kasvottoman koneiston heittelemällä Mahdilla olisi oikeus olla välillä myös vihainen ja katkera, ei vain loputtomasti nöyrtyä, piehtaroida itsessään ja toivoa parasta.

Samat fatalistiset äänenpainot toistuvat Paten monologeissa. Rosoisemmat ja ambivalentimmat tunteet tekisivät hahmosta elävämmän.

Vapaus on suuri vankila

Silti Vapaan soisi löytävän lukijansa ja kaiken ansaitsemansa huomion.

Romaanin henkilöt asioivat Helsingin Uffilla ja Lappeenrannan Lidlissä. Kirpputorilta etsitään talvivaatteita. Suomi-arabia-sanakirjaan säästetään, vaikka 70 euroa on päätöstä odottavalle turvapaikanhakijalle melkoinen raha.

Perussuomalaisten puoluesihteerin Riikka Slunga-Poutsalon puheet ”turvapaikkasurffareista”, Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydmanin lanseeraama ”laiton maahantulon meritaksipalvelu” ja MV-lehden mukauutisointi Kelan kultakorteista asettuvat Marttisen eletyn ja koetun makuisen proosan rinnalla omaan arvoonsa.

Joutseno on ”transit”-vastaanottokeskus. Sieltä siirrellään ihmisiä edelleen Kotkaan, Lammille, Rovaniemelle tai Vaasaan. Aivan kuten Pate ja Sakke, 1980-luvun alun väliinputoajat, ehtivät tutustua Hämeenlinnan vankisairaalaan, Mikkelin lääninvankilaan, Katajanokkaan ja Sörkkaan.

Yhteistä on ”vapaan maailman” vapauden näennäisyys, se, että elämme kaikki suuressa vankilassa. Kuten Pelle Miljoona jo Moottoritie on kuuma -albumillaan (1980) tiesi. Levyllä, jota Paten ja Saken on täytynyt sellissään C-kasettina huudattaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto