Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Voin rehvastella teidät kaikki nurin

Antti Ojala, 14.12.2015
Anne Waldman: Tapahtumien kirja – valitut runot 152 s., Sanasato 2015 Kääntäjä(t): Arto Lappi

Naisia ei ole totuttu esittelemään ensimmäisten joukossa kuvatessa beat-sukupolven edustajia. Yksi tällainen on kuitenkin amerikkalaisrunoilija Anne Waldman, jonka runoja saadaan nyt ensimmäistä kertaa suomenkielisinä Arto Lapin koostamana ja kääntämänä.

Tapahtumien kirja on aikamoinen läpileikkaus Waldmanin uraan: kirja käsittää runoja viideltä vuosikymmeneltä vuosilta 1965–2003. Kahdeksaan osaan jakaantuva suomennos ei laajasta kaaresta huolimatta rönsyile, aihepiirit kun pyörivät hengellisyydestä ja buddhismista yhteiskunnalliseen runouteen ja feminismiin saakka. Kaiken taustalla kumpuaa beatnikkien ja Allen Ginsbergin leppymätön henki.

Naistulevaisuuden aalto

Waldmanin nimi ei varmasti ole suomalaisille yleisesti tuttu, vaikka runoilijana hän onkin niittänyt mainetta omissa undergound-piireissään. Tietysti tähän vaikuttaa yksinkertaisesti myös se, että suomentamiseen meni näinkin kauan. Yli 40 kirjallista tuotosta käsittävän bibliografian tärkeimpiä teoksia ovat muun muassa pienimuotoinen klassikko Fast Speaking Woman, jonka nimiruno löytyy myös Tapahtumien kirjasta, sekä esseekokoelma Vow to Poetry.

Waldman lähtee ekstaattiselle matkalle saavuttaakseen täydellisen valaistumisen muiden olentojen hyväksi.

Waldman kuvailee itseään runossaan Nopeasti puhuva nainen hyvin vivahteikkaasti naisobjektista vastuuta kantavaksi naiseksi, joka seisoo omilla jaloillaan. Naiseksi, joka elättää.

”Mutta minä olen vartalonainen / kirjoissa on järkeä / olen nenä-kiinni-kirjassa nainen / minun ovat uurastavimmat konekirjoitussormet / klassisin vaatetus, täällä fiksua puhetta / minun tyylini on mukava ja säänmukainen / Thelonious Monkin nuoteista on yksi minun” (Tapahtumien kirja, s. 39)

Waldman ei hyökkää teksteissään yhtä vimmaisesti silmille kuin Allen Ginsberg. Siinä missä Ginsbergin aiheina olivat homoseksuaalit ja huumeet, kirjoittaa Waldman feminismistä ja lähtee tripille valaistuakseen (ja sekoittaakseen päänsä) Siddhartha Gautaman opeilla.

Buddhalaisuuden Waldman löysikin jo 1960-luvulla, mikä näkyy vahvasti hänen runoudessaan. Muun muassa seitsemännessä luvussa ’Bodhisattvan yksitoista askelta’ Waldman lähtee ekstaattiselle matkalle saavuttaakseen täydellisen valaistumisen muiden olentojen hyväksi.

”Bodhisattvat marssivat eteenpäin / valintoinaan ahkeruus ja vaivannäkö / ringtu-songwa tarkoittaa / ”kauas mennyttä” / Me visualisoimme koko jutun / Tulemme mantereelta ja näemme saaren / Yritämme purjehtia saavuttaaksemme sen / Sitten ylitettyämme tuon saaren otamme uuden veneen / Onko se meille loppumaton vai perimmäinen matka?” (Tapah­tumien kirja, s. 113)

Ja tätä rataa. Runoissa on vahva spirituaalinen, hengellinen tausta, joita – luojan kiitos – avaavat lukuisat selitykset kirjan takaosassa.

Post-beatnismi

Waldman toteuttaa vilpittömyyden estetiikkaa, mistä Allen Ginsberg on puhunut beatnikkien yhteydessä. Itse beat-kirjallisuus nojaa ajatusten virtaan, ja sen kuuluisin esimerkki on Jack Kerouacin eeppinen kääröpaperiin nikkaroima Matkalla, joka toimi myös beat-sukupolven lähtölaukauksena. 1950–60-lukujen vaihteessa alkunsa saanut beat-liikehän eli varsinaisesti hyvin lyhyen ajan – ellei lukuun lasketa Kerouacia, Ginsbergia ja William S. Burroughsia seurannutta beatnikkien klaania, josta alkuperäinen trio jyrkästi halusi erottautua. 1960-luvun alussa kaikki oli jo ohi. Waldman purki tuntoja vuonna 1970 julkaistussa runossaan Kuinka sestiini (haukotus) toimii:

Aloitin tämän runon haukotuksella / ajatellen kuinka väsynyt olen vallankumoukseen” (Tapahtumien kirja, s. 83)

Allen Ginsbergin runokirja Huuto nostetaan myös usein esiin liikkeen tärkeimpiä teoksia listatessa. Waldmanin runoudessa onkin paljon vaikutteita etenkin Ginsbergiltä, mutta myös toiselta ikoniselta amerikkalaisrunoilijalta, Walt Whitmanilta, vapaassa tyylissä ja uskonnollisuudessa. Runoihin rakennettua toistoa Waldmanin runoista ei sen sijaan löydy.

Waldman liikkuu valaistumisolentojen eli bodhisattvojen maailmassa ja Buddhan jäljillä. Olisin kaivannut poliittisempaa Waldmania, nyt hän tuntuu kirjoittavan eilispäivän meiningeistä. Tai sitten beatnikkien ajan vallankumous ei ota nykypäivänä enää tuulta alleen kuten 1960-luvulla. Oikeudenkäynnit runoteosten kohdalla taitavat olla menneen talven lumia, kuten Ginsbergin saama kyseenalainen (mutta jälkimaineen kannalta nostattava) huomio.

Feminismi ja nykyisten sukupuoliroolien lähentyminen näkyi jo 1970-luvulla Waldmanin teksteissä.

Allen Ginsberg oli eittämättä tärkeä henkilö Waldmanin elämässä. Paitsi että Ginsberg oli Waldmanille ystävä ja kollega, he myös perustivat yhdessä Naropan yliopistoon Coloradoon Jack Kerouac School of Disembodied Poetics -runokoulun. Yksi viimeisistä beatnikeistä, Allen Ginsberg kuoli vuonna 1997 maksasyöpään. Runot kulkivat loppuun asti mukana ja olivat olennainen osa Ginsbergia. Hänen jättämäänsä aukkoa Waldman pyrkii parhaansa mukaan täyttämään.

Puhelin soi, Allen Ginsberg ei enää koskaan vastaa siihen” (In The Room of Never Grieve, 2003, s. 134)

Olisiko Waldman se kuuluisa viimeinen boheemi?

Nopeaan puhuva nainen

Naiseudesta ja naisen rooleista Waldman kirjoittaa villin kunnianosoituksen mazatec-heimon parantajashamaani Maria Sabinalle runossa Nopeaan puhuva nainen (osa 2), joka on myös osa hänen tärkeimpiä runoteoksiaan. Feminismi ja nykyisten sukupuoliroolien lähentyminen näkyi jo 1970-luvulla Waldmanin teksteissä. Waldman kirjoittaa,

voin rehvastella teidät kaikki nurin / voin kirjoittaa mitä on sydämelläni / kukoistan intohimolla / ripustan kylttini yöksi ulos / liiketoimia varten” (Tapahtumien kirja, s. 38)

Anne Waldman on loppuun asti nomadisen elämäntavan omaksunut ikuinen hippi. Jack Kerouac kuvasi Matkalla-kirjassaan samaa lähtemisen pakkoa, loputonta tien päällä seilaamista. Kerouacin neuroottinen kiihko välittyy myös Waldmanin tekstistä, vahvemmalla hippihengellä maustettuna.

Tapahtumien kirjaa on vaikea lukea irrallaan Waldmanista, siinä määrin hän avaa kirjassa omaa elämäänsä ja tilittää avoimesti omia ajatuksiaan.

Waldman on käsillä olevan kokoelman perusteella tajunnan avoin tutkija. Jos häntä täytyisi kuvailla joillain adjektiiveilla, niitä voisivat olla omistautuminen, intohimo mutta myös rosoisuus. Tapahtumien kirjaa on vaikea lukea irrallaan Waldmanista, siinä määrin hän avaa kirjassa omaa elämäänsä ja tilittää avoimesti omia ajatuksiaan.

Toisinaan virheellisesti beat-kirjailijoihin luettu Charles Bukowski toimi itselläni murrosiässä ja sen jälkeenkin uhmakkaana suunnannäyttäjänä – ja yksinkertaisesti tolkuttoman hauskana sanailijana. Nyt Bukowskin kirjat on piilotettuna jonnekin kirjahyllyn soppeen, josta onnistun ne kaivamaan jokseenkin nolostuttavissakin nostalgiahetkissäni.

Suhtaudun nykyään beat-liikkeeseen hieman samoin. Ne toimivat oman lyhyen aikansa maailmankuvan tarttumapintana, kuten vaikkapa nuoruuteni rock-levyt, mutta jäivät jonnekin kotipitäjän risteyksen ja kolmostien välille kuten levyni pölyttymään levylautaselle. Eilen avatusta oluesta ovat vain kadonneet hapot. Waldman kirjoittaa rehellisesti, mutta ei puhuttele itseäni – rehvastelusta huolimatta.

Kuriositeettina mainittakoon, että Tapahtumien kirja on omistettu suomalaissyntyiselle mutta Yhdysvalloissa asuneelle Anselm Hollolle (1934–2013), joka otti laajaan tuotantoonsa vaikutteita amerikkalaisilta beat-runoilijoilta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto