Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjallista leikkiä identiteetillä

Otto Lappalainen, 20.11.2003
Antero Viinikainen: Kerrottu mies s., WSOY 2003

Antero Viinikainen on profiloitunut nykykulttuurimme älyllistäjäksi, kirjallisuuteen sijoittuvan kirjallisuuden taitajaksi. Kerrottu mies on tämän kissa-ja-hiiri-leikin huipennus ja samalla umpikuja. Idea on hauska ja esitystapa paikoin säkenöivä, mutta peliä voisi jatkaa loputtomiin vain nimet ja ulkonaiset piirteet vaihtamalla. Tarmo Kunnas, Jörn Donner, Claes Andersson ja Lasse Lehtinen ovat romaanin neljän kopla, jotka yrittävät saattaa suomalaista miesprojektia paremmalle tolalle.

Jouko Turkka on käyttänyt näytelmissään todellisten ihmisten nimiä. Nimen taakse kätkeytyvällä fiktiivisellä henkilöllä on usein roolia esittävän näyttelijän nimi. Tällä tempulla on komediallinen vaikutus, vaikka ensisijainen tarkoitus olisikin osoittaa ihmisen ongelmallinen tilanne nykymaailmassa. Identiteetti on hukassa, mutta sen korvaukseksi hypitään pinnallisesti roolista rooliin.

Antero Viinikaisen Kerrottu mies alkaa Pariisiin sijoittuvalla kohtauksella, jota kelataan esiin eri roolihahmojen näkökulmasta. Tapasivatko kirjallisuuden näyttämön julkkis, professori Tarmo Kunnas, ja tuntematon jokamies Kauko Syrjänen toisensa, vai onko kaikki kuvitelmaa – ja kenen? Viinikainen heittää lukijalle romaanin kuluessa eri mahdollisuuksia: Kauko Syrjäsiä voikin olla monta, ja mitä tapahtuu, kun nämä sotkeutuvat toistensa elämään?

Pariisin tapahtumat ovat pitkä johdanto romaanin keskimmäiselle osalle, jossa Jyväskylän Tarmo Kunnas palkkaa Kauko Syrjäsen assistentikseen mieskirjallisuusprojektiin. Nyt romaani saa vauhtia. Tämä on Viinikaista parhaimmillaan. Syrjäsen silmin saamme tutustua salaiseen aineistoon, joka paljastaa Aleksis Kiven anarkistihaaveet ja Väinö Linnan romaanista sensuroidun tuntemattoman homosotilaan.

Viinikainen leikittelee lukijan kirjallisilla tiedoilla ja odotuksilla. Hän järjestää akateemisen tutkimuksen maailmaan parodistisen ekskursion – ja sitä kautta romaanin keskivaiheille melkoisen fantasian ilotulituksen. Mediamaailman pintatodellisuudesta reväistyt Jörn Donner, Claes Andersson ja Lasse Lehtinen tuovat siihen myöhemmin oman lisänsä. Romaanin päätösosassa ollaan jälleen Pariisissa, jossa törmätään vielä yhteen median rakastamaan kirjalliseen hahmoon – Panu Rajalaan.

Mitä mieltä tällä tuttujen nimien, niihin liittyvien julkisuuskuvien ja niille annettujen uusien fiktiivisten identiteettien pelillä voi loppujen lopuksi olla? Kaikki tuntuu olevan väkinäistä ja ryppyotsaista huumorin vääntämistä. Aiemmissa proosateoksissaan Viinikainen on rakentanut pilke silmäkulmassa fiktiota fiktion päälle. Kerrottu mies yrittää tunkeutua syvälle nykyjulkisuuteen, joka osoittaakin olevansa pelkkää pintaa.

Monimutkaiselta ja näppärältä vaikuttava fiktiorakennelma on kehys kirjallisuusfilosofiselle keskustelulle, jota sitäkin käydään pintatasolla. ”Taiteen ja todellisuuden ristiriita on sovittamaton”, toteaa Pariisin Tarmo Kunnas ja jatkaa: ”Todellisuus on taiteen vihollinen”.

Antero Viinikaisen proosassa, kuten kaikkialla nykykirjallisuudessa, fakta ja fiktio tappelevat, mutta kumpikaan ei voita. ”Jos sotkee fiktioonsa todellisia ihmisiä, vaanii aina se vaara että nämä todelliset ihmiset nappaavat fiktiosta niskalenkin.” Näin opettaa Viinikaisen Pariisiin sijoittama Tarmo Kunnas.

Kerrottu mies on kirjailijan näppäryysharjoitus, viihteellinen välityö. Syvempää merkitystä etsivälle tulee mieleen ajatus, että Viinikainen haluaa romaanillaan opettaa suomalaisia lukijoita luottamaan fiktion voimaan. Loppulause tuntuu olevan tällaisen uskon julistus: ”Kulman takana sataa jo kissoja ja koiria.”

Siinä olisi tyylikäs virke fantastisen romaanin aloitukseksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto