Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Nihilismiä vastaan

Katariina Kaarlela, Tuulikki Poutiainen, Juha Makkonen ja Taika Martikainen, 18.12.2014
Antti Arnkil: Lauantaiesseet 176 s., Siltala 2014

Neljä kirjoittajaa tarttui esseekirjaan, joka vastustaa nihilismiä, ei ärsytä ollenkaan, suojautuu melankolian painolta ja tarkastelee ihmisen mahdollisuuksia.

Juha Makkonen: Esseitä leikiten

Kustannustoimittaja Antti Arnkilin (s. 1975) esikoisteos Lauantaiesseet tarkastelee elokuvia, kirjallisuutta ja musiikkia epämuodollisesti ja joutilaasti. Kirjan yksitoista esseetä kiertelee pitkin kulttuurin hiekkateitä, ruohottuneita polkuja ja jättömaita. Lauantaina, arjen ja vapaa-ajan välimaastossa, taittuu kuitenkin raskaampiakin taipaleita.

Kokoelman aloittaa Paavo Rintalan romaania Maatyömies ja kuu (1983) käsittelevä essee, jossa nousee esille Arnkilin kirjan keskeinen teema: kulttuuri vastalääkkeenä nihilismille, arvojen kieltämiselle. Rintalan romaanin tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle rakennemuutoksen hiljentämälle maaseudulle. Kirjaa voi lukea Väinö Linnan romaanitrilogian neljäntenä osana: ”Vanhan lapiomiehen” käsin kaivamat ojat ovat kasvaneet umpeen, Pentinkulma on hiljentynyt, kartanon päivätyöläiset ovat vaihtuneet koneisiin ja kylänraitin sosiaalinen tila televisioon.

Leikki on ainoa vastalääke nihilismiin: leikitään, että tällä kaikella on merkitystä.

Rintalan romaanissa kohtaa kolme aikakäsitystä. Nykyhetkeen keskittynyt kartanon palkollinen  kiroaa tauoillaan raatamista ja toistoa. Kiireiden piinaama teollisuusjohtaja Ilmarinen haaveilee joutilaasta maalaiselämästä, mutta teollisuus tuottaa uudenlaisen ajan, joka on alati tulevaisuudessa. Onnettomin on kuitenkin menneisyyteen katsova kirjailija Harjulainen, Rintalan alter ego. Yhteiskunnallinen taistelu on tullut päätökseensä, hyvinvointi on saavutettu, identiteetit on jaettu, eikä sankarikirjailijan roolia ole tarjolla. Mitä merkitystä hänen työllään enää on? Samaa kysyy itse kirjailija hahmon takana.

Kysymys ei piinaa pelkästään kirjailijoita. Modernissa yhteiskunnassa raha on purkanut perinteiset yhteisöt, niiden tarjoamat merkitykset ja turvan. Erikoistuminen on pilkkonut kaikkien työt osaksi sekavaa ja monimutkaista kokonaisuutta. Pentinkulmassa vastoinkäymisiä kohdattiin yhteisönä, mutta nyt jokainen on omillaan. Talonpoikia olisi voinut helposti vaihtaa keskenään talosta toiseen, mutta nyt naapurit eivät enää ymmärrä toistensa työtä. Valmiissa maailmassa maatyömies on menettänyt ystävät, teollisuusjohtaja yhteisön ja kirjailija yleisön. Elämä kivisellä planeetalla keskellä kylmää avaruutta voi tuntua lohduttomalta:

”Harjulainen julisti pettymystään kukkivassa kevään maisemassa, kertomuksen loppupuolella hän esittää kolkon puheenvuoronsa tähtikirkkaan taivaan alla. Metsän takaa nouseva kuu on kuin suoraan kiinalaisesta runosta. Pullo kiertää ystävysten kesken, tunnelma on harras. Koira tuijottaa lumoutuneena taivaanrantaan.

Maisema puhuu jotakin muuta kuin hahmot. Avaruuden kylmyydessä harhailevat repliikit alkavat vaikuttaa epäuskottavilta. Puhe laskeutuu pellon ja merenrannan tasalle, inhimilliseen mittakaavaan. Abstraktiot hälvenevät kuin tupakansavu yöilmaan.”

Arnkilin esseekokoelma on vastaus Rintalan huokailuun. Se kuvailee erilaisia, omalla tavallaan sankarillisia yrityksiä rakentaa merkitystä ja karkottaa epäilyn demoneja. Esseet esittelevät mm. WSOY:n entisen toimitusjohtajan Yrjö A. Jäntin ”egyptiläiset mittasuhteet” saaneen ja jo ennen valmistumistaan vanhentuneen hakuteoksen toimitustyötä sekä ranskalaisen elokuvaohjaajan Guy Debordin tuotantoa ja raivokasta yhteiskuntakritiikkiä. Selkeimmin nihilismiin tarttuu kirjoitus Lars von Trierin elokuvasta Melancholia (2011), jossa maapallon tuhoutuminen on väistämätöntä ja ihmiset joutuvat etsimään tapoja kohdata kategorinen merkityksen katoaminen.

Arnkil ruotii myös Jouko Tyyrin esseetä Erään minuuden muisto (1966), joka tunnisti runojen minuuden muutoksen jylhästä ”koskenniemeläisestä yksinäisyydestä” uuteen ”mutkattomaan yhteisöllisyyteen”. Arnkil jatkaa ajatusta muuttuvasta runominästä viime vuosien runouden metailuun ja tekstileikkiin. Myös yhteisöllisyys ja jaettu todellisuus ovat muuttuneet rajusti sitten 1960-luvun. Tuloksena on uudenlainen yksinäisyys, jossa ”[u]uden kansalaisen tehtävänä on katsoa elämää ruudulta, muokata itseään tykättäväksi, kommunikoida jokainen oikkunsa ja järjestellä muistojaan kuvagallerioihin”. The Guardian -lehden kolumnisti George Monbiot ennusti juuri äskettäin tällaisesta ”koskenniemeläisestä subjektista” vaarallista epidemiaa.

Pohjavireestään huolimatta kirjan sävy on hyväntuulinen ja myönteinen. Kirjoitukset seisovat omilla jaloillaan, eikä esseistä nauttiminen edellytä, että käsitellyt teokset tai tekijät olisivat lukijalle tuttuja tai edes olemassa. Esseiden tapa kunnostaa aikaan peittynyttä kulttuuriperintöä ei silti suoraan vastaa nihilismin haasteeseen.

Kokoelman johdannossa esiintyvä Joseph Brodskyn varomaton kielikuva taideteoksista lahjoina häiritsee herkkää lukijaa. Modernissa yhteiskunnassa lahjat voivat näyttää harmittomilta, värikkäiltä paketeilta kuusen alla, mutta lahjoilla on pitkä historia ja monia kääreitä. Ne eivät ole aina harmittomia, kuten troijalaiset saivat todeta. Eriarvoiset lahjat synnyttävät valtasuhteita. Subventiot, leipä ja sirkushuvit eri muodoissaan, herättävät vähän kiitollisuutta ja viime kädessä vain estävät mellakoita.

Lahjaa parempi metafora kulttuurille ja osallistumiselle olisi ollut leikki. Arnkil kuvaa onnellista lapsuutensa kesää, jolloin lapset kohelsivat ja leikkivät mökillä aikuisten kanssa rakentaen pienimuotoisia spektaakkeleita. Ystävien kanssa hän ponnistelee järjettömän Debord-elokuvamaratonin läpi. Leikki värittää myös uutta runoutta. Lars von Trierin elokuvassa leikki on ainoa vastalääke nihilismiin: leikitään, että tällä kaikella on merkitystä.

Taika Martikainen: Esseissä on mukavaa

Lauantaiesseiden lukemisen nautinnollisuus panee kysymään, miksei lukija kaipaa enemmän särmää ja rähinää. Viime vuosina suomalaiset esseenlukijat ovat tottuneet kärkevään ja poleemiseen tekstiin, joka sivaltelee yhteiskunnallisia epäkohtia. Arnkil tuo esikoisellaan trendille kaivattua vastapainoa, mutta välillä lukija pysähtyy väkisinkin. Etenkin kokoelman viimeiset esseet ”Reko” ja ”Reuna” muodostavat parin, joka haastaa nykyesseetä.

”Reko” ja ”Reuna” ovat esseistä selvästi henkilökohtaisimpia. Ensimmäisessä Arnkil kuvaa vuonna 2006 kuollutta Reko Lundánia, jonka kanssa suhde syveni työnteosta ystävyyteen. ”Antti, tää on niinku beginning of a beatiful friendship”, sammalsi Reko teoksen mukaan ensimmäisten yhteisten juhlien jatkoilla.

Perheenisän kuolema on esseen aiheena synkkä ja raskas. Lukija ei kuitenkaan ahdistu.

Suhteeseen mahtui kettuilua ja kuittailua, ja viimeinen kuva, jonka Arnkil lukijalle antaa, on kuvitelma Rekon räkäisestä naurusta. Se olisi päässyt, kun Antti munasi itsensä alipukeutumalla Rekon hautajaisiin.

Arnkil välttää taitavasti ihannoinnin ja kaunistelun karikot, jotka ovat usein vaarana kun kuvataan vainajaa. Hän kirjoittaa ystävästään kuvan, jonka rehellisyyteen on helppo uskoa: tällaisena minä hänet muistan, tästä pidin, tästä en.

”Reko” kietoutuu osaksi muiston ja muistamisen tematiikkaa. Se ei väitä muistavansa kaikkea tai edes kaikkea oikein, vaan antaa sijaa muistin epävarmuudelle. ”En muista, mitä Ysin pöydässä puhuimme. Ei kai siinä hirveän hyvin juttu luistanut”, Arnkil kirjoittaa. Muistot tai niiden puute ovat Lauantaiesseissä muutoinkin läsnä, esimerkiksi ”Skavabölen pojissa” Evertin ja Rupertin trauman ydin on, että äiti haudataan salaa eikä mitään muistoa jää. ”Rekossa” Arnkil osoittaa, että kuolemaakin on helpompi käsitellä kun on mitä muistella. Tieto ei lisää tuskaa.

Perheenisän kuolema on esseen aiheena synkkä ja raskas. Lukija ei kuitenkaan ahdistu. Syynä on kirjoittajan tapa lähestyä entistä ystäväänsä samalla tavalla kuin Lauantaiesseissä esiteltyjä taideteoksia. Hän on saanut niistä iloa ja ajateltavaa, ja haluaa nyt kirjoituksillaan jatkaa niiden elinkaarta. Samoin on Rekon kohdalla. Hän on aikanaan antanut paljon, ja nyt Arnkil maksaa velkansa, hän osoittaa kuinka ystävän kesken jäänyt elämä jatkuu teoksissa ja niiden tulkinnassa. Yhtäkkiä ihminen on taideteos. Tämä on eräs Arnkilin esseekokoelman kantavista ajatuksista.

Lauantaiesseiden viimeinen teksti ”Reuna” laajentaa muistojen käsittelyä ja tuo vastapainon ”Rekon” tummille sävyille. ”Reuna” palaa lapsuuden kesiin ja maataloon, jossa vanhemmat ja heidän vasemmistoystävänsä perheineen viettivät boheemia elämää. Se on kokoelman teksteistä helpoimmin lähestyttävä, mutta samalla, kuin varkain, kirjallisin. Kirjoittaja johdattaa lukijan muistojensa maailmaan kädestä pitäen: ”Kun Reunaan ajetaan etelän suunnasta, talo näkyy pitkän lehmuskujan päästä. Oikealla on pellon takana Hiidenvesi, polku laskeutuu jyrkkää rinnettä yhteisrantaan, jossa on venelaituri”.

Arnkil tekee kaunokirjallisuuden vanhimman tempun: lukija alkaa uskoa Reunan maailmaan, ja siirtyy sinne kuin vanhaan tuttuun paikkaan, josta vain on ollut välillä poissa. Se tapahtuu niin sujuvasti, että voi kysyä, onko teksti ylipäänsä esseetä. Ehkä se onkin omaelämäkerrallista fiktiota tai pelkkää löysää nostalgisointia?

Tietenkin essee tuo mieleen kaunokirjallisen fiktion; sitä on jopa hyvältä esseeltä perinteisesti vaadittu. Esseet sijoittuvat tieteellisen kirjoittamisen ja fiktion rajamaille. Ne ovat usein korostetun subjektiivisia eikä kertoja ole välttämättä sama henkilö kuin tekstin kirjoittaja. Näin on myös ”Reunan” tapauksessa: Ei ole olennaista, onko Arnkil käynyt Reunassa vai ei, vaan se, kuinka teksti kuljettaa sinne lukijansa. Hän antaa lukijalle mahdollisuuden astua passiivisesti tilaan, mutta toisaalta kutsuu mukaan leikkiin, kuin huudahtamalla: ”Tämmöistä meillä täällä on, tule tänne”. Esseetä on hedelmällisempää lukea autofiktiona kuin faktana, mutta kysymys lajista jää askarruttamaan.

”Reuna” ei anna selviä vastauksia, mutta jotenkin kummasti lukija unohtaa vaatia niitä. Teksti on välillä liiankin sujuvaa, mutta väliäkö sillä. Pitkän kiitosluettelonsa avulla kirjoittaja sijoittaa itsensä osaksi helsinkiläistä kulttuurieliittiä. Ärsyttävää, muttei sittenkään. Kansi ja takakansi tekevät kirjasta jopa liian mukavan ja rauhallisen tarttua. Eikä sekään haittaa; ihanaa, kun vielä tehdään paperikirjoja.

Miksi ihmeessä mikään ei ärsytä tai herätä vastarintaa, nousee Lauantaiesseitä lukiessa keskeiseksi kysymykseksi. Arnkil osaa asiansa ja tuntee luomansa maailman. Tekee mieli mennä rantasaunaan mietoihin löylyihin ja antaa ajan kulua. Sen jälkeen voisi ennen nukahtamista lukea jotain helppoa muttei tyhmää. Lauantaiesseet eivät muuta maailmaa, mutta ei ole tarviskaan – koska niiden maailmassa on hyvä olla.

Tuulikki Poutiainen: Suojapuomi kuilun ja planeetan välissä

Elokuvaesseessään ”Äidin kuolema (24 kertaa sekunnissa)” Arnkil kääntyy henkilökohtaisista muistoista kohti muistamisen yöpuolta. Hän tarttuu traumaattisen vääristymisen tematiikkaan hätkähdyttävän herkästi ja antaa äänen Zaida Bergrothin Skavabölen pojissa kuvatulle epämuistolle.

Perhetarinan ”traumaattinen ydin” kiertyy äidin ympärille, vaikka se on isän aiheuttama. Reaktiona syrjähyppynsä paljastumiselle isä vehkeilee äidille psykiatrisen diagnoosin ja vieraannuttaa veljekset Rupertin ja Evertin äidistään. Kun äiti on piinan murtamana kävellyt junan alle, ei isä kerro hautajaisista ja valehtelee kuolinsyyn. Poikien kaameista lapsuusmuistoista pahin on se, että äiti haudattiin heiltä salaa. Oikeastaan tämä ei ole muisto lainkaan, se on pelkkä hirvittävä aukko muiston paikalla.” Ulossulkemisesta alkaen äidistä on tullut viesti, jota pojat joutuvat väärin- ja uudelleentulkitsemaan: ”[K]ommunikaatio on estetty, – – hautajaisia ei koettu, niistä ei edes kerrottu ja kun totuus paljastuu, kukaan ei reagoi mitenkään”. Niinpä ”[s]ama juna ajaa – – yli yhä uudestaan”. Arnkil tulkitsee äidin läsnä- ja poissaoloa hienovireisesti.

”Jos maailma tuhoutuu muutaman tunnin kuluttua, miten aiot käyttää jäljellä olevan ajan?”

Samalla essee piirtyy mielenkauhujen valkokankaalle järkyttävämpänä kuin elokuva itse. Arnkil kuvaa poikien Hippa-tädin ilmeetöntä silmää, josta tulee pojille ”avoin hauta” tämän paljastettua vahingossa äidin hautajaiset. Kun panen elokuvan pyörimään, pelkään ennalta hetkeä, jolloin tipahdan kuvaruudun kokoiseen avoimeen hautaan, mutta silmä ainoastaan vilahtaa elokuvassa. Joku ei sitä ehkä edes huomaisi. Arnkil on osannut katsoa kuvanauhan taakse ja kirjoittaa esiin sosiaalikauhun dynamiikan. Lukiessa kuulee, kuinka junapilli soi aina uudelleen. Avoin silmä ei jätä rauhaan. Lukija tipahtaa esseeseen.

Skavabölen poikien kohdalla Arnkil on rohjennut katsoa ”suoraan kuiluun”. Lars von Trierin Melancholia-planeetan iskulta ja siihen kytkeytyvältä merkityskadon uhalta hän pysyy paremmassa turvassa. Essee ”Melancholian loppu” ei upota lukijaa melankolian pysähtyneeseen maailmaan, vaan Melancholia näyttäytyy mustana komediana. Tulkinta kirvoittaa lennokasta tyyliä, joka hylkii melankoliaa. Masennukseen sairastunut, yhteisen symbolijärjestelmän ulkopuolelle jäänyt Justine (Kirsten Dunst) ”ottaa Melancholiaa”, Arnkil letkauttaa, niin kuin muut ihmiset aurinkoa”. Justine on kuin vieras planeetta, jota Arnkil tarkkailee ulkoapäin. Tekstin ja Melancholian väliin laskeutuu puomi, suoja masennusta vastaan.

Depressio ”on painovoimaa, joka hyydyttää ihmisen lähelle pysähtymispistettä”, Arnkil toteaa, mutta essee itse on sitä vastoin helposti lähestyttävä ja jaettava – sanalla sanoen tervehenkinen. Sen voi lukea raukeana ja aurinkoisena lauantai-iltapäivänä ja tempautua mukaan ajatusleikkiin: ”Jos maailma tuhoutuu muutaman tunnin kuluttua – -, miten aiot käyttää jäljellä olevan ajan?” Essee ei kuitenkaan tyhjene ajatusleikkiin: kun lukija jää tarkkailemaan Melancholia-planeetan ohilentoa, Arnkil kuvaa herpaantumatta sitä, miten maailmanlopun uhka järjestää uudelleen sosiaaliset suhteet.

Itse olisin voinut ottaa Melancholiaa pidempään, antaa puomin nousta ja sanojen törmätä planeettaan.”Melankolia psyykkisenä tilana konkretisoituu yliampuvimmalla mahdollisella tavalla koko maailman tuhona”, Arnkil perustelee Melancholian luonnehtimista mustaksi komediaksi, mutta eikö kokonaisen maailman tuhoutuminen ole osuva symboli masennukselle, jonka nielussa jokainen jaettu merkitys on vaarassa osoittautua mielettömäksi ja siten tuhoutua? Tervehenkisyys suojelee melankolian vaaralta, siltä, että melankolian ottamisen sijaan tulee sen ottamaksi.

Mikäli malttaisin luopua takertumisesta ”jähmeää[n], musertavaa[n], terveelle ihmiselle käsittämät[tömään]” melankoliaan, kiinnittäisin huomiota esseen taitaviin dramaattisiin leikkauksiin gravitaatiovoimien, ihmisen ja planeetan eriaikaisuuden sekä kevyiden ja painavien ajatusten välillä.

Katariina Kaarlela: Kenen tahansa yhteisö kotkalaisessa metallityöpajassa

Juha Koirasen elokuva Partanen (2003) perustuu Herman Melvillen novelliin Bartleby, mutta tarina on siirretty 1800-luvun Yhdysvalloista 2000-luvun Kotkaan. Melvillen teoksen päähenkilöt, kertojana toimiva asianajaja ja tämän omalaatuinen työntekijä Bartleby ovat Koirasen käsittelyssä vaihtuneet metallipajayrittäjä Partaseksi ja metallimies Moilaseksi.

Lauantaiesseiden esipuheessa Arnkil kertoo nauraneensa hämmentyneenä läpi elokuvan tietämättä edes miksi.Asiallisia hommia ei suoriteta” -essee onkin yritystä avata ristiriitaista katsomiskokemusta. Samalla essee sivuaa 1900-luvun filosofista keskustelua yksilön vapaudesta ja yhteisön mahdollisuudesta. Tämäkin essee siis etsii merkityksiä.

Arnkilin usko kirjallisuuden merkitykseen on sympaattista: hän kirjoittaa, että kirjallisuus voi juurruttaa meitä ”kokemuksen multaan”.

Arnkil analysoi teosta filosofi Gilles Deleuzen Bartleby -luennan sekä Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas -filmatisoinnin ristivalotuksessa. Tulos on omalaatuinen sekoitus suomalaista eksotiikkaa ja ranskalaista jälkimodernia teoriaa.

Elokuvassa Partasen konepajan uusi työntekijä, Moilanen, saattaa työyhteisön hämminkiin. Reippaan aloituksen jälkeen Moilanen lopettaa yhtäkkiä työt ja vain seisoo sorvin ääressä. Työkaverit suivaantuvat, eikä Partanen saa liikettä mieheen, joka vastaa kaikkiin ehdotuksiin ”Mieluummin ei”.

Hokemasta tulee ylivoimainen vastustaja. Partasella ei ole lopulta muuta vaihtoehtoa kuin luopua pajasta. Vaimo ja poika on menetetty toiselle miehelle jo aikaisemmin. Partanen on riisuttu mies, kun koirakin vielä katoaa metsään.

Kasassa olisi siis ainekset tragediaan, mutta jollain tavoin lopputulos on komediaa.  Ei ihme, että kirjoittaja epäilee nauruaan.

Mistä Koirasen elokuvassa sitten on kysymys? Entä mitä Moilanen on oikein miehiään? Arnkil ei oikeastaan kerro, ei selitä, vaikka selvästi mieli tekisi. Kirjoittaja on jo aikeissa lähteä tulkitsemaan ”possoa”, kotkalaista perinneherkkua, mutta perääntyy ja pitäytyy Deleuzen tulkinnassa, jonka mukaan Bartlebyn / Moilasen komiikkaa perustuu sen tarkkaan kirjaimellisuuteen.

Anrkilin tulkinta-apparaattia on pakko ihailla. Hän vetää lukijan mukaan tulkintaan, jonka sitten yhdessä lauseessa mitätöi. Tätä metodia hän hyödyntää useassa esseessä. Muun muassa Rintalan Maatyömies ja kuu -romaania käsittelevässä esseessä Arnkil ensin löytää neljä todistetta kirjallisuuden merkitykselle, jonka jälkeen toteaa: ”Näiltä perusteluilta kuitenkin viedään pohja, kun näkökulma loppupuolella laajenee kosmiseen mittakaavaan.”

No, pohjaa ei näy Partasessakaan ja se kai on kirjoittajan tarkoitus. Koirasen elokuvan huumori syntyykin pitkälti siitä, miten viime vuosisadan filosofinen keskustelu kohtaa suomalaisen kirjallisuuden ikoniset miestyypit kotkalaisessa metallipajassa.

Deleuzen mukaan Bartlebyn hahmo paljastaa ”toisen maailman tyhjyyden, sen lakien epätäydellisyyden”. Ulkopuolisena, narrien heimolaisena, Moilasta eivät sido yhteiskunnan koodit. Kun sosiaaliset sopimukset eivät päde, esimies ei voi komentaa, tai voi, mutta alainen ei reagoi. ”Terve järki ei toimi, kun pelissä on radikaali elämänmuotojen ero.” Rooleihinsa tukeutuva maailma näyttäytyy naurettavana.

Bartlebyn hahmoa on tarkastellut myös filosofi Giorgio Agamben. Hän on kirjoituksissaan kehitellyt kysymystä sellaisen yhteisön mahdollisuudesta, joka ei perustuisi millekään yhteiselle identiteetille. Yhteisöllä ei olisi muuta yhteistä nimittäjää kuin jokaisen yksilön olemassaolo ja yhteen kuuluminen.

Lauantaiesseet osallistuu samaan keskusteluun. Partanen-esseen lisäksi myös Melancholian loppu-, Reko– ja Reuna-esseissä yhteisöllisyys ja jaettu kokemus nousevat keskeisiksi teemoiksi. Melancholian loppu onkin kuin agambenilainen näky lopunajan ihmisistä: ”Ei ole mitään kylää, ei sukua, ei perhettä. Vain nämä kolme viimeistä ihmistä itse rakentamassaan taikaluolassa.”

Juha Makkonen toteaa edellä osuvasti, kuinka esseet käyvät sankarilliseen taistoon nihilismin demoneja vastaan.  Arnkilin usko kirjallisuuden merkitykseen on sympaattista: Maatyömies ja kuu-esseessä hän kirjoittaa, kuinka kirjallisuus voi juurruttaa meitä ”kokemuksen multaan”. Kirjoittaminen on ”yhteyden etsimistä”.

Deleuzelle Bartleby edustaa uudenlaista ihmistä ja yhteisöllisyyttä. Omaisuudesta, perheestä ja kansakunnasta luopunut voi olla vain ihminen, ”kaikkien veli”. Arnkilin Partanen-essee loppuu samanlaiseen profetiaan: ”Jos Kivi näki horisontissa Kansan idean, toimeton metallimies katsoo vielä pidemmälle: kohti kenen tahansa yhteisöä.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto