Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

On unohdettava enemmän

Merja Marjamäki, 27.1.2007
Antti Karumo: Männyt s., WSOY 2006

Antti Karumon ovelan pienoisromaanin Männyt lukee mielellään monta kertaa. Oikeastaan teos haastaakin useampaan lukukertaan kirjailijan käyttämien juonivaihtoehtojen takia. Kerrontateknisesti mielenkiintoinen ratkaisu lisää teokseen uusia säikeitä.

Karumon esikoisromaani Haaveena unelma (2003) kertoi suomalaista unelmaa elävästä Stanley Cup -mestarista, mutta varsinaisesti Karumo tunnetaan elokuvakäsikirjoituksistaan. Elokuvat Rakkaudella, Maire (2000) ja Mari Mörön romaaniin (WSOY 1998) pohjautuva Kiltin yön lahjat (2005) ovat hänen käsialaansa. Romaanissa Männyt voi myös nähdä elementtejä, jotka viittaavat elokuvan suuntaan.

Kirjan tarina on mahdollisimman yksinkertainen: Suvun kesähuvilalla Eero ja Anna, vieraanaan aikuinen poikansa Jukka, odottelevat Eeron Leif-veljen vierailua. Leif käy syyskesäisin poimimassa kantarellit huvilan maastosta. Joku on tänä vuonna ehtinyt poimia sienet ennen Leifiä, ja asiasta kehittyy pienimuotoinen tragedia, joka kuitenkin sovitaan. Leif palaa kaupunkiin vaimonsa Pirjon luo.

Eero ja Anna ovat tarinan sivuhenkilöt näkökulman vaihdellessa Jukan ja Leifin välillä. Jukka on tullut vanhempiensa luo yksin, muka työtä tekemään. Koska perheessä ei keskustella asioista, Jukka jää potemaan yksin elämäntilannettaan, eroaan ja ikävää lapsiinsa ja vaimoonsa. Silmillä nähtävissä olevat asiat, kuten Jukan käsien ihottuma, herättävät äidin mielenkiinnon, muusta puhuminen ei onnistu. Jukan ammatillinen menestys sokaisee vanhemmat ajattelemaan, että kaiken täytyy olla hyvin.

Juuri eläkkeelle johtavasta virasta siirtyneen Leifin hillityn, suorastaan neuroottisen täsmällisen pinnan alla kytee samanlainen epätoivo kuin Jukallakin. Pirjo-vaimon “silmät vaihtavat välillä paikkaa” ja aiheuttavat silmitöntä väkivaltaa. Pirjo ei hallitse alkoholinkäyttöäänkään. Leifin pelko siitä, mitä naapurit saattavat ajatella asunnosta kuuluvasta melusta ja silloin tällöin ikkunasta sinkoilevista esineistä, voittaa muut tuntemukset. Julkisivun on pysyttävä pystyssä.

Pakoon

Vaikka Jukka arvostelee mielessään äitinsä ja isänsä umpioitunutta suhdetta, hän takertuu itse kouristuksenomaisesti salailuun ja vaikenemiseen, kun äidin tuntosarvet arasti hamuilevat hänen elämäntilannettaan.

Leif tunteilee katsellessaan nuorten ihmisten elämäniloa ja valoisuutta: “Olisi hienoa tulla nähdyksi tässä, näyttää koko maailmalle, että omistaa tunteet ja että uskaltaa liikuttua, olla niin kuin muut.” Pirjon soitto kuitenkin vetää takaisin arjen ahdistukseen: “Missä sä olet? Siellä saatanan puistossa?”

Karumo on haavinut kirjaansa kulttuurisesti tuttuja asioita: vaikenemista, kun pitäisi puhua, julkisivun pönkittämistä ja pelkoja. Kumpikin vaikenija, Leif ja Jukka, pakenee lamaannuttavaan ja rampauttavaan masennukseen, jossa tiedostamattoman tasolla toimii eloonjäämisrefleksi: pakoon! Jukan konkreettisen paon kaavana on tarrautuminen matkailuesitteen äkkilähtöihin, pois kivusta, vaikka Afrikkaan. Leif pakenee yksinäisiin hotelliöihin ja haaveilee hukuttautumisesta veteen tai aavikon hiekkaan, pudottautumisesta ikkunasta kadulle.

Näkymä

Romaani alkaa näkymästä, jota Jukka tarkastelee huvilan vinttihuoneen ikkunasta. Suomalaiskansallinen mäntyjä kasvava takapihan ryteikkö on Jukasta kaunis. Kirjan nimenä on Männyt, mutta kansikuvassa ne kasvavat Afrikan aavikolla, Jeridin suolatasangolla, joka on vuosituhansien aikana kuivunut eroon Välimerestä. Kuivuminen ja aavikoituminen vertautuu Jukan ja vanhempien suhteeseen sekä vanhempien keskinäiseen suhteeseen. Yhtä aavikoitunut on Leifin ja Pirjon sekä veljesten Leifin ja Eeron suhde. Kun Eero näkee Leifin vaeltamassa öisellä kadulla kohti hotellia golfbageineen, hän ajaa ohi, ja Leif luottaa siihen, että asiasta ei puhuta.

Alun ryteikkönäkymästä kasvaa mielen ryteikkö, jossa on raivattavaa. Ihmisen tajuisella arkiminällä ja alitajunnalla on mielenkiintoinen ja arvaamaton suhde. Kirjailija osoittaa epäröinnin, joka vain kasvattaa tuskaa ratkaisuja viivyttämällä. Rohkeus hylätä “Ei nyt, vasta huomenna” -ajattelutapa voisi pelastaa monelta tuhoisalta tapahtumakululta.

Karumon elokuvatausta näkyy takautumien, alitajunnasta kumpuavien muistumien ja ennakointien visualisoinnissa: “Tuntuu hyvältä, kunnes vilaus Pirjoa näkyy lattiassa. Se on kahva, joka aukeaa ja käsi, joka kurottaa. Pirjon käsi työntyy ulos kylpyhuoneesta samalla kun valkoviini tuntuu nielua vasten ja sen aromi nousee kitalaen läpi silmien alle ja kylmää siinä. Leif irrottaa katseensa lattiasta ja laskee viinin vakaasti takaisin pöydälle.”

Karumo maustaa tekstin absurdiudella: Autotallin edessä voi olla kameli ja hotellin paikoitusalueen ramppi voi täyttyä aavikon hiekasta. Filminomaiset elementit elävät hienosti tekstissäkin.

Tunteet

Karumo kuvaa hyvin intensiivisesti ihmissuhdettaan kipuilevia Jukkaa ja Leifiä. Vaihtoehtoinen loppu palauttaa Jukan ja Leifin toimintakyvyn. Jos Jukka lähestyisikin Leifiä, saisiko hän yhteyden, vai näkisikö vain, että “viistosti puhaltavat siroccotuulet ovat kuivanneet miehen ja etäisyys heidän välissään on entistä suurempi..” Olisiko kuivuneen aavikon ylittäminen mahdollista? Voisiko aavikolle kääntää selkänsä? Eläminen vaatii muistamista, tunnistamista, kivun kohtaamista, mutta tähän pelastukseen Leif ei yllä, hän halua vain unohtaa enemmän. Sen sijaan Jukassa on potentiaalia oivallukseen: “On uskallettava puhua asioista niiden oikeilla nimillä.”

Karumon pienoisromaani piirtää pelon ja pakenemisen teemoista viisaan ja inhimillisen ihmiskuvan. Empaattinen teksti ja miesnäkökulma tekevät romaanista Männyt raikkaasti erilaisen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto