Armas Alvari (s. 1975) on kolkolla tavalla hilpeä esikoiskirjailija. Hänen novellinsa kuvaavat katkeroitumista, kuolemaa, mielenterveysongelmia, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, pikkukaupungin pettämisoperetteja ja perheensisäisiä valtapelejä.

Aviopuolisot kiusaavat toisiaan ja vanhemmat lapsiaan henkihieveriin. Vaatii pokkaa tehdä tällaisista aineksista mustaa huumoria, mutta Alvarin päätä ei palella.

Rakenteellisesti kokoelma on etäistä sukua vaihtoehtoisemmille
Hollywood-elokuville, kuten Short Cuts – Oikopolkuja, Magnoliaja Crash: yhden tarinan päähenkilö on sivuroolissa seuraavassa. Hahmojen elämänkaaret törmäävät toisiinsa yllättävissä tilanteissa.

Kokoelma lähtee liikkeelle kirjailija Taru Syvärannasta. Hän palaa vuosien tauon jälkeen pitämään yleisöluentoa kotikaupunkiinsa. Ihmissuhdevyyhti versoo asukastalon kirjallisuusillasta moneen suuntaan, vuosikymmenestä ja sukupolvesta toiseen.

Absurdeja mielenmaisemia

Umpirealistinen lukutapa johtaa Alvarin kohdalla väistämättä nokkakolariin. Siksi paljon tahallisia tai tahattomia epäjohdonmukaisuuksia eri aikatasoilla tulee vastaan. Ehkä kokoelmaa onkin hedelmällisempää tarkastella groteskina roiskeena ja absurdeina mielenmaisemina. Arkinen sekä konkreettinen törmäävät mielen ja maailman outouksiin. Mikään ei ole teksteissä varmaa – paitsi tietenkin pettäminen, paha olo ja kuolema.

Alvari astelee Veijo Meren, Jari Tervon Rovaniemi-kirjojen ja Arto
Salmisen lenkkarinjäljillä – mutta puskee samalla omaa polkuaan synkkään metsään nimeltä ihmismieli. Veijaritarinoinnin ja ketterän kerronnan takaa pilkistää maailmankatsomus, joka saa piintyneen eksistentialistinkin
hakeutumaan raikkaaseen ulkoilmaan.

Kolmikymppisen esikoiskirjailijan hahmot ovat usein keski-ikäisiä ja -luokkaisia; opettajia, sairaanhoitajia, liikemiehiä ja arkkitehtejä.”Sivistys” on kuitenkin vain kuorrutusta, eikä taatusti ulotu sydämeen asti. Varmoissa tapauksissa koira pissii konkreettisesti kintuille – ja saa potkun palkkiokseen. Lapset salakuuntelevat vanhempiaan puhelimessa. Naapuria kytätään kiikarilla tai piinataan häirikkösoitoilla.

Liikekumppani-isät järjestävät jälkikasvulleen vauvauinnissa sukelluskilpailut. Ne päättyvät toisen lapsen ambulanssireissuun. Isien
huulenheitto jatkuu entiseen malliin.Hannu katselee kalu kovana tyttärensä Marian peuhaamista poikaystävänsä kanssa. Mies ei tosin voi olla varma, että kyseessä on hänen biologinen tyttärensä. Marian pikkusiskon isä Hannu ei ainakaan ole, koska hän katkaisutti vaimon tietämättä esikoisen jälkeen ”piuhansa” yksityislääkärillä.

Vanhan pariskunnan arki on kaukana harmonisista eläkepäivistä. Eero yöpyy teltassa olohuoneen lattialla ja tähtäilee ikkunan ääressä kiväärillä ulkonaliikkujia. Aili näkee unia, joissa hänen miehensä laskeutuu hissillä helvettiin.

Inhimilliset tarkoitusperät valuvat hukkaan, kuten novellissa ”Hyvän ihmisen remontti”. Siinä yksinäinen opettaja lahjoittaa luuydintä salaa rakastamansa naisen lapselle. Päätösnovellissa ”Parveke” koukataan lähitulevaisuuteen. Monikulttuurinen perhe pitää puoliaan lähiörasismia ja luterilaista Kotiemme rauhanturvajoukot -liikettä vastaan.

Rähjäproosa muuttuu osattomuuden poetiikaksi

Kauheudet tuntuvat välillä kaavamaisilta ja pettämiskuviot ennalta-arvattavilta. Silti Alvarin novellit eivät jää pahuudella flirttailuksi. Parhaimmillaan kirjailija on tunnelmapaloissa, joissa koominen ja traaginen kohtaavat. Ronski ja raadollinen rähjäproosa muuttuu kuin varkain myötäeläväksi osattomuuden poetiikaksi.

Monet Alvarin hahmoista elävät itse rakentamiensa muurien sisällä. Elämä on jäänyt elämättä, yksinäisyys ja sairaudet jäytävät. Toki lähiomaiset ja naapurit ovat tarjonneet mielellään ”rakennusapua” muuriensa vangeille. Novellin ”Kylpypäivä” äitinsä alistama aikamiespoika päätyy toteamaan, ettei ole Kinder-munan tyhjää yllätyskoteloa kummempi. Raimo ei saa kontaktia naisiin, mutta rakentaa työkseen parisänkyjä ja hyllyjä, toisten onnea. Avoimeksi jää, onko tämäkin onni pelkkää kulissia ja rihkamaa. ”Tosiaan, millä kaikella ihmiset niitä täyttivät? Hän ei tiennyt, hän ei ollut koskaan nähnyt kokoamaansa hyllyä täynnä tavaraa. Niihin tungettiin juoksukilpailuista lapsena saatuja lusikoita, jos oli satuttu sellaisia voittamaan, rippilahjaksi tulleita käytösoppaita, lapsien kuvia, posliiniankkoja Hullujen päivien alennuskoreista ja kylätoimikuntien
arvonnoista.”

Alvari herätti odotuksia jo Martti Joenpolven novellikilpailuissa menestyneillä, tuomariston ”hilpeänjäyhiksi” kuvaamilla teksteillään. Ne on julkaistu Gummeruksen antologioissa Novellit 2005 ja Novellit 2006.

Esikoinen Varmat tapaukset on mainio avaus kirjailijanuralle. Alvarin
arvaamattomuus ja silmille sylkevä salonkikelvottomuus piristävät nuoren
nykykirjallisuutemme välillä turhankin sävyisää kenttää. Jatkossa neuroottisten hahmojen ja painajaisnäkyjen keskelle toivoisi kenties hieman enemmän sävyjä, iloa ja elämänmyönteisyyttä. Mutta vain pikkusormen verran: ehdottomuudesta ei ole syytä tinkiä.

Jaa artikkeli: