Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Rimbaud – 150 vuotta syntymästä

Väinö Kirstinä, 8.6.2005
Arthur Rimbaud: Kirjeitä Afrikasta, Kausi Helvetissä ja Illuminaatioita s., Sammakko 2003 / 2004 Kääntäjä(t): Einari Aaltonen

Ranskalainen lyyrikko Arthur Rimbaud syntyi vuonna 1854. Hän on viiden sukupolven aikana vaikuttanut voimakkaasti moderniin kirjallisuuteen. Tapahtumaa ei Suomessa erityisesti juhlittu, mutta tapahtui sentään jotain. Kustannusosakeyhtiö Sammakko julkaisi valikoiman Arthur Rimbaudin Kirjeitä Afrikasta ja runoilijakomeetan kirjeitä Einari Aaltosen suomennoksena.

Kirjevalikoima täydentää laajempaa suomenkielisten Rimbaud-julkaisujen sarjaa ja antaa sille taustaa. Einari Aaltosen tulkintoina ilmestyi valikoima Rimbaudin runoja Hirtettyjen tanssiaiset vuonna 2000 ja sama teos hiukan korjailtuina 2002 sekä proosarunovalikoimat Illuminaatioita ja Kausi helvetissä, molemmat vuonna 2003. Kaikki nämä julkaisi turkulainen pienkustantamo Sammakko. Sama talo julkaisi aikaisemmin Henry Millerin ”proosallisen tutkielman Rimbaudista” nimellä Salamurhaajien aika (2000).

Kirjevalikoima

Suomentaja Einari Aaltonen on laatinut kirjevalikoimaan alkusanat, joihin sisältyy tiivis elämäkerta Rimbaudista, lyyrikosta ja seikkailijasta. Jo koulupoikana Rimbaud kirjoitti ranskaksi ja latinaksi perinteiseen tyyliin runoja, joista hän sai koulultaan palkinnon vuonna 1870, ennen kuin täytti 15 vuotta. Hän julkaisi itse kirjana vain teoksen Kausi helvetissä, jonka hän antoi painettavaksi 1873. Hänen viimeinen runonsa ”Rêve” (Uni) sisältyi kirjeeseen, jonka hän lähetti 14.10.1875. Hän oli silloin täyttänyt 21 vuotta. Näin lyhyeen päättyi kaunokirjallinen tähdenlento.

Rimbaud alkoi viettää kiertelevää elämää, joka vei hänet eri puolille Eurooppaa ja maailmaa, jopa Jaavalle saakka. Myöhemmin hän toimi Afrikassa liikemiehenä ja hiukan tutkimusmatkailijanakin. Hän jätti kaunokirjallisen maailman täysin taakseen eikä juuri välittänyt omasta tuotannostaan, jota vähitellen alettiin Ranskassa julkaista ja arvostaa. Hän asui pitkään Hararissa Abessiniassa.

Johdannossaan teokseen Rimbaud, Selected Verse (Penguin Books 1962) Oliver Bernard on kertonut, että kun eurooppalaiset kauppiaat kulkivat Hararissa ja mainitsivat hänen nuoruudentuotannostaan, hän aina vastasi samalla tapaa: ”Järjetöntä! Naurettavaa! Inhottavaa!” Bernard pitää tätä hirviömäisenä ylpeyden osoituksena.

Aaltonen kertoo kirjevalikoiman alkusanoissa, että Rimbaud sai Pariisista viestin, jossa ilmoitettiin, että hänet oli hyväksytty kirjallisuusseuran jäseneksi. ”Kirje löytyi Rimbaud´n jälkeenjääneiden papereiden joukosta, hän ei koskaan vastannut siihen”, Aaltonen toteaa.

Jos kysytään, miksi Rimbaud lopetti kirjoittamisen, niin en tiedä vastausta. Yhtä hyvin kai voisi kysyä, miksi hän alkoikaan kirjoittaa. Voisi otaksua, että hän lopetti kirjoittamisen, koska ei halunnut toistaa itseään. Toisaalta hän aikuistuneena ei enää uskonut siihen mihin nuorena. Hän ei harrastanut enää kuten nuorempana kullankeittäjien kirjoituksia eikä sanojenkaan alkemiaa. Hän keräsi Afrikassa vyöhönsä todellista kultaa. Hän ei tilannut äidiltään kirjeissään kaunokirjallisia teoksia vaan käytännön tietokirjallisuutta, joka koski esimerkiksi metalliesineiden valmistamista. Afrikassa hän myi eurooppalaisia tuotteita, esimerkiksi aseita. Hän oli vaihtanut kirjalliselta alalta käytännölliselle ja kaupalliselle alalle. Kirjallisuus ei enää häntä askarruttanut.

Nuorena koululaisena Rimbaud oli pienessä kotikaupungissaan herättänyt kauhistusta ja pahennusta kirjastovirkailijoissa. Vain vastahakoisesti nämä antoivat hänen luettavakseen alkemistien kyhäelmiä sekä eroottista ja sosialistista kirjallisuutta.

Joulukuussa 1889 Rimbaud kirjoitti Hararista liikekumppanilleen Alfred Ilgille: ”Vahvistan tilaavani muulin ja kaksi orjapoikaa.” Aaltonen ei kommentoi tätä kirjettä mutta suomentaa siitä kuitenkin tämän kohdan. Oliver Bernard on kertonut, että tämän kirjeen perusteella jotkut elämäkerturit ovat aiheettomasti väittäneet, että Rimbaud olisi toiminut orjakauppiaanakin.

Kirjeiden perusteella Rimbaud ei ainakaan ihannoinut Afrikan köyhiä ja tietämättömiä asukkaita, vaikka tunsi hiukan myötätuntoakin: ”Minulla on edelleen tylsää; en ole koskaan tuntenut ketään, joka tylsistyisi yhtä helposti kuin minä. Ja eikö tämä elämä olekin kurjaa ilman perhettä, ilman älyllisiä pyrintöjä, keskellä neekereitä, joiden oloja haluaisi parantaa, jotka yrittävät käyttää hyväkseen ja jotka tekevät liikeasioiden ripeän hoitamisen mahdottomaksi? Pääsemättömissä heidän mongerruksestaan; heidän hirveistä ruuistaan; heidän laiskuutensa, petollisuutensa ja typeryytensä aiheuttamista vaivoista.” Ja edelleen hän valittaa: ”Kaikkein surullisin asia on vielä mainitsematta. Koko ajan saa elää pelossa, että muuttuu itsekin pikkuhiljaa pölkkypääksi, eristyksissä kun olemme, kaukana sivistyksestä.”

Elämä Afrikassa oli yhtä kurjuutta: ”Huono ruoka, kelvottomat asuinolot, liian kevyt vaatetus, kaikenlaiset huolet, ikävystyminen ja yhtä tyhmien kuin roistomaistenkin neekereiden raivo alkavat hyvin pian jäytää moraalia ja terveyttä. Täällä ja Sudanissa vanhenee nopeasti.”

Rimbaud sairastui melko varhain, vain muutamia kuukausia sen jälkeen, kun hän oli haaveillut avioliitosta. Hänen jalkansa verisuonet tulehtuivat. Hän joutui palaamaan Afrikasta Marseillesiin, missä jalka amputoitiin toukokuun 27. päivänä 1981. Syöpä eteni ja saavutti vähitellen muut ruumiin osat, kertoo Antoine Adam, joka on laatinut päivämäärän tarkkuudella etenevän luettelon Rimbaudin elämänvaiheista teokseen Œuvres complètes (Gallimard 1972). Sairauden tarkan diagnoosin Aaltonen sivuuttaa. Kuolema vapautti Rimbaudin tuskista 10. marraskuuta 1891.

Aaltosen valikoimassa kirjallisuuden kannalta kiinnostavimpia ovat kaksi ns. näkijän kirjettä, jotka Rimbaud laati 1871, Pariisin kommuunin aikoihin, kaksikymmentä vuotta ennen kuolemaansa. Hän kirjoitti 13. toukokuuta 1871 entiselle opettajalleen Georgres Izambardille kotikaupungistaan, pienestä Charlevillestä: ”Minusta tulee työläinen: tämä ajatus pidättelee minua nyt, kun hullu viha ajaa minua Pariisin taisteluihin – joissa niin monet työläiset nytkin, teille, kirjoittaessani, kuolevat! Työhön nyt: ei koskaan, ei koskaan, olen lakossa.” Hän jatkoi: ”Nyt elostelen niin paljon kuin mahdollista. Miksi? Haluan olla runoilija ja teen työtä tullakseni Näkijäksi: sitä te ette voi mitenkään ymmärtää, enkä minä osaisi oikein selittääkään. Haluan saavuttaa tuntemattoman alueen sekoittamalla kaikki aistit. Kärsimykset ovat valtavia, mutta pitää olla vahva, syntynyt runoilijaksi, ja minä olen huomannut olevani runoilija. Se ei ole millään tavalla minun syyni. On väärin sanoa: minä ajattelen: pitäisi sanoa minut ajatellaan. – Anteeksi tämä sanaleikki.”

Samankaltainen on hänen ajatuksensa kirjeessä ystävälleen ja koulutoverilleen Paul Demeneylle muutamaa päivää myöhemmin 15. toukokuuta 1871: ”Sanon että ihmisen on oltava näkijä, tehtävä itsestään näkijä. — Runoilija tekee itsestään näkijän sekoittamalla kaikki aistinsa pitkäkestoisesti, perinpohjaisesti ja järjestelmällisesti. — Hän saavuttaa tuntemattoman, ja vaikka hän menettäisi järkensä eikä ymmärtäisi näkyjään, niin ainakin hän on nähnyt ne!” Hän lausui, että Charles Baudelaire on ”ensimmäinen näkijä, runoilijoiden kuningas”.

Rimbaudin mukaan tulevaisuudessa, jota hän etsi, ”Ikuisella taiteella olisi tehtävänsä, runoilijat olisivat kansalaisia. Runous ei enää rytmittäisi toimintaa: se kulkisi edellä.”.

Rimbaud uskoi, että tulevaisuudessa naisilla olisi entistä enemmän merkitystä lyriikan historiassa: ”Näitä runoilijoita tulee! Kun naisen ikiaikainen orjuus loppuu, kun nainen alkaa elää itselleen ja itsensä kautta ja kun mies – joka on tähän asti ollut kauhea – on myöntänyt naiselle eron, naisestakin tulee runoilija. Nainen on löytävä tuntemattoman!”

Runoilijan tuli etsiä uutta ja ihmeellistä, kuten jo Baudelaire oli kirjoittanut. Surrealistit lainasivat mielellään Rimbaudin näkijänkirjeitä.

Nyt, kun luettavissa on tärkeimpiä Rimbaudin kirjeitä suomeksi, niitä voi lukea rinnan Rimbaudin proosarunojen käännösten kanssa. Kausi helvetissä ja Illuminaatioita ovat syntyneet samoihin aikoihin kuin näkijänkirjeet.

Proosarunot tekevät havainnolliseksi sen, mistä Rimbaud kirjeissään puhuu. Toisaalta ne tekevät paremmin ymmärrettäväksi sen, mitä hän kirjeissään tarkoittaa ja tavoittelee. Tällainen vertailu ei ole ollut aikaisemmin mahdollista.

Kirjevalikoima on varsin ohut. Siitä puuttuu arkinen kauppakirjeenvaihto, jota syntyi Afrikan aikana runsaasti. Se ei ole iso menetys. Henkilöhistorian kannalta huomasin kuitenkin vielä yhden kirjeen, joka Aaltosen kokoelmasta puuttuu. Rimbaud lähetti sisarelleen Isabellelle 10. heinäkuuta 1891 sairaalasta Marseillesta kirjeen raajarikkoisuudestaan. Amputaation jälkeen hänen tulevaisuudenkuvansa mureni: ”Ja minä kun olin juuri aikonut palata Ranskaan mennäkseni naimisiin! Hyvästi avioliitto, hyvästi perhe, hyvästi tulevaisuus! Minun elämäni on mennyttä, olen enää vain liikkumaton pölkynpää.”

Kausi helvetissä ja Illuminaatiot

Rimbaudin proosarunojen suomentaminen on vaikeata ja haastavaa, koska alkuperäiset, ranskalaisetkin lukijat kiistelevät siitä, mitä hänen sanansa tarkoittavat. Rimbaudin runoista löytää Internetistäkin lukuisia hyvin pikkutarkkoja tulkintoja. Suomennoksen rinnalla on nyt käännöksessä näkyvillä alkuperäinen ranskankielinen teksti.

Kaksikielisen, bilingvaalisen, laitoksen edut ovat ilmeiset. Tulee mieleen Penguin Booksin runoteosten päätoimittajan J. M. Cohenin esipuhe englantilaiseen, kaksikieliseen laitokseen Rimbaud. Kuten hän sanoo, jos osaa jonkin verran alkukieltä, niin käännös jouduttaa lukemista, kun ei tarvitse edetä rivi riviltä sanakirjaa selaillen. Niillekin, jotka eivät alkukieltä lainkaan osaa, tulee mahdollisuus huolellisesti vertailla sana sanalta käännöstä ja alkutekstiä, niin että pian he kykenevät lukemaan suoraan vaikkapa Petrarcaa, Montalea tai Lorcaa. Jotain tietysti menetetään, mutta ei niin paljon kuin saavutetaan, Cohen sanoo.

Yleensä ottaen Aaltosen tulkinta Rimbaudin proosarunoista on selkeä ja täsmällinen; siitä ei puutu mitään olennaista, mikä on alkutekstissä. Hän saa suomennoksen lauseet pysymään kohtuullisen lyhyinä mutta silti tuoreina.

Suomennosten periaatteet

Suomentamisen periaatteista on Rimbaudin yhteydessä käyty jo aikaisemmin jonkin verran keskustelua. Se koskee ennen muuta mitallisten runojen suomentamista. Mielenkiintoisimpia puheenvuoroja on Sirkka Heiskanen-Mäkelän essee ”Paatilla Pursiseuraan. Lassi Nummi Rimbaud´n ja Anhavan vanavedessä”. Se lienee aika vähän tunnettu. Se ilmestyi 1998 juhlakirjassa Suuri fuuga. Artikkeleita 70-vuotiaalle Lassi Nummelle (Jyväskylän yliopisto). Heiskanen-Mäkelä pohdiskeli erilaisia Rimbaudin suomennoksia. Hän tarkasteli ja vertaili Kaarlo Sarkian, Tuomas Anhavan ja Lassi Nummen näkemyksiä ja tulkintoja Rimbaudin runosta ”Le bateau ivre”. Lassi Nummikin on tästä asiasta kirjoittanut teoksessaan Toinen kalenteri (1969) artikkelissaan ”Arthur Rimbaud: Paatti hutikassa”.

Itse osallistuin hiukan keskusteluun Rimbaudin suomentamisesta Parnassossa 1984 artikkelillani ”Suomentajien illuminaatiot ja kausi helvetissä”. Yritin siinä vertailla tulkintoja, joita Rimbaudin proosarunoista olivat esittäneet suomentajina M. T. Erholz, Pekka Parkkinen ja Jaakko A. Ahokas. Käytössäni oli myös yksi teatteria varten tehty käsikirjoitus. Kari Salosaari valmisti Helsingin ylioppilasteatterille 1961 Rimbaudin teksteistä koosteen Rimbaudiana. Mitallisten runojen suomentamisessa hän sai silloin apua Lassi Nummelta.

Taannoin kuulin keskustelussa kustannustalo Sammakon edustajalta, että Einari Aaltonen on ottanut uusissa Rimbaudin proosarunojen suomennoksissa huomioon niitä näkökantoja, joita olin 1984 esittänyt Parnassossa. Ajattelin hänen tarkoittavan suomennosten yksityiskohtia, joihin olin kiinnittänyt huomiotani.

Kirjoitin Parnassossa 4/1984: ”Koska Rimbaud on esoteerinen ja kirjoittaa joskus arvoituksia, hänen tapauksessaan olisi erityisen hyvä, jos suomalaiset lukijat voisivat saada hänen proosarunoistaan kaksikielisen laitoksen. Olisiko sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen (1991) epärealistisen varhainen määräaika?” Olihan se määräaika liian varhainen. Hyvin tyydyttävänä pidän sitäkin, että saimme suomen- ja ranskankielisen proosarunojen laitoksen ja siihen liittyvän kirjevalikoiman samoihin aikoihin, kun Rimbaudin kuolemasta tuli kuluneeksi 150 vuotta. Tämän vuosituhannen alussa Rimbaud on yhä ajankohtainen ja kiinnostava; hän todella on Iso-Arthur, kuten surrealistit häntä nimittivät.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto