Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Muste vaihtaa tyylilajia

Helena Rintala, 29.8.2006
Asko Lehtonen: Joku raapii oveani s., Enostone 2006

Toimittajan työssä painomuste voi tuntua joskus sietämättömän painavalta tai mustavalkoiselta. Onneksi on kuitenkin pöytälaatikoita, joissa piileskelee mustepulloja. Jos pullosta löytyy vähän mustetta, kannattaa ryhtyä runoilijaksi. Täydestä pullosta riittää pidempäänkin proosaan. Halikkolainen toimittaja Asko Lehtonen kaapi oman laatikkonsa nurkkia, ja esikoisrunoteos Joku raapii oveani kiipesi Enostonen julkaisukynnyksen yli päivänvaloon.

Lehtonen on tarkka siinä, ettei mustetta kulu turhaan. 46-vuotiaan runoilijan teoksessa on 46 runoa, joista lyhyimmissä on vain seitsemän sanaa. Ne muistuttavatkin aforistisia henkäyksiä tyyliin: ”Rakkaus on runoutta / sotkuiset lakanat / puhtaat paperit”. Runot on jaettu viiteen osastoon niin, että kokoelma kaartuu yksityisestä kohti yhteistä maailmaa. Kotiovelta, runoilijan talosta, kapakan ja naisen sylin kautta hotellin ikkunaan. Maisemaan, jota tiedotusvälineet meille kauppaavat.

Lehtosen mustepullo on korkattu jo hyvissä ajoin ennen kouluikää. Vihkon rivit täyttyivät silloin aalloista ja sahanteristä. Pienen pojan silmissä se näytti oikealta kaunokirjoitukselta, vaikka sisältö olikin ehkä puutteellinen. Siinä mielessä Lehtonen oli aikaansa edellä, että hänen kirjoittamiensa runojen muoto keinahtelee edelleen noiden kahden kynänviivan jäljillä. Kokoelmassa on kuutamoromanttisten säkeiden herkkyyttä, kuin rantaan liplattavia tunnelmapaloja. Toisaalla on myös teräviä vetoja ympäröivän maailman kylmyydestä ja julmuudesta.

Aika on läsnä Lehtosen runokielessä myös sisällöllisesti. Joissakin runoissa säkeiden ikähaitari venyy neljännesvuosisadan pituiseksi, eikä ihme, sillä rakkaus runouteen on vielä vanhempaa perua. Nuorten neitojen nukkuessa juhannusyönä kukkaset tyynyn alla Lehtonen piilotti oman tyynynsä alle Baudelairen Pahan kukkia. Näin hän säästyi muiden poikien nauruilta, kun runokirjat eivät enää tippuilleet laukusta koulun lattioille. Lehtosesta tuli siis runoilija lukemalla ja kirjoittamalla. Ehkäpä siihen on tarvittu myös hieman harhailua, sumua ja märkiä painajaisia.

Tiiviin ilmaisun vuoksi Lehtosen runot eivät juurikaan seurustele välimerkkien kanssa. Kokoelmaan onkin eksynyt vain muutama pilkku. Otsikot sen sijaan lymyilevät sulkeissa, ikään kuin runoilija ei olisi osannut päättää, tarvitaanko niitä vai ei. Joidenkin otsikoiden ansiosta runo aukeaa enemmän, joissakin se on yhdentekevä.

Välillä Lehtosen musteessa on tummempia sävyjä. Hän tavoittelee arjen ankaruutta ja ihmisen työlästä osaa – varsinkin miehen näkökulmasta: ”Säännöllisesti sahalla / terä lyhensi isän sormia / lihanpalat siivottiin nopeasti pois / joka aamu hän katsoi maata / kasvoihan se mutta ei suurentunut / ja isän unelma kutistui”. Miehisyyttä hilpeämmässä muodossa edustavat runot, jotka ovat juomalaulujen sukukuntaa. Niissä Lehtonen yltyy melkein leikkisäksi kuperkeikan tekijäksi. Runossa ”(Sankarin synty)” maailma on nurin päin. Runon sankari Rab Efac ja kuolematon kuningas, farao Tnaruatser paljastuvat, kun ne lukee oikealta vasemmalle tai menee yksinkertaisesti lasin toiselle puolelle.

Oivaltamisen iloa voi kokea myös niissä kohdissa, joissa runoilija käyttää sanoja tarkasti. Yhdellä sanalla tarkoitetaan tällöin useampia asioita. Esimerkiksi runossa ”(Keikka)” ”laulaja, sika säkeissä” on tällaista monimerkityksisyyttä. Erityisen hieno on kokonaisuudessaan runo ”(Sinun vuoksesi)”. Se alkaa ”Sinun tähtesi / sinun koivusi / niitä seuraan läpi pohjoisen yön” ja jatkuu myöhemmässä säkeessä ”sinun vuoksesi / sinun luoteesi / ne huuhtovat minua ja minä olen ranta”. Sanoja käytetään vähän, mutta niillä saadaan vietyä lukijan ajatuksia ja mielikuvia moneen suuntaan.

Teräväkyntisimmillään Lehtonen on kokoelman viimeisessä osiossa, jossa hän tarttuu yhteiskunnallisiin aiheisiin ja kirjoittaa toimittajien mustaaman maailman eriväriseksi. Niin terrorismi kuin sodankäyntikin saavat uusia ulottuvuuksia vinon hymyn saattelemana.

Jossain vaiheessa mustepullo on kuitenkin kaatunut ja runoilija on joutunut tuhertamaan sotkuisten sormien ja papereiden kanssa. Parisuhde on muutenkin jo niin kulunut aihepiiri, että siitä on vaikea löytää yllätyksellisiä kuvakulmia ja raapaisupintoja. Liian lyhyeksi pureskelluilla kynsillä se ei ainakaan onnistu. Tässä valossa kokoelman runo ”(Kesä)” on kaikessa lyhykäisyydessään suorastaan vastustamaton. ”Tämä on hieno järvi / siitä nousee nainen”.

Ovi on joka tapauksessa auki, ja pöytälaatikko raollaan. Mustepullon suulla istuskelee joku, ehkä pullon henki tai runoilijan muusa. Minulla on sille esitettävänä yksi toivomus. Vie runoilijalle terveisiä, sellaisia vain, että meteorologit lupasivat huomiseksi poutaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto