Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Yksinäisyydeltä ei voi vakuuttaa

Riitta Vaismaa, 9.8.2005
Auli Mantila: Varpunen s., Teos 2005

Auli Mantilan esikoisromaani Varpunen on kipeä, moninainen ja hieno kuvaus yksinäisyydestä, vaikka romaani onkin puettu jännärin asuun. Mantila tunnetaan tummien sävyjen elokuva-ohjauksistaan. Samat sävyt ovat voimakkaita myös Varpusessa, vaikka loppuratkaisun voi perustellusti kokea myös positiivisena ja toivoa antavana.

Varmaan Manitilan tausta vaikuttaa osaltaan siihen, että koin Varpusen hyvin kuvallisena, visuaalisena. Harvoin lukiessani näen tapahtumat ja paikat mielessäni näin tarkasti. Olen hämmästynyt ja ehkä pettynytkin, jos romaani ei lähitulevaisuudessa jatka elämäänsä elokuvana.

Varpusen päähenkilö Inkeri Aho on vakuutusetsivä, joka näkee työssään elämän nurjaa puolta ja joka jo nuorena on kokenut yksityiselämässään suuria menetyksiä. Niiden myötä hän on joutunut 17-vuotiaana pikkusisarensa huoltajaksi ja kasvattajaksi. Pikkusisar Elina on monessa suhteessa Inkerin vastakohta. Hän on kaunis ja menestyvä, hän ei ole yksinäinen. Inkeri on omasta mielestään iso, ruma ja epäonnistunut kaikessa yksinäisyydessään. Kun Inkeri menettää Elinankin, elämään jää vain työ, joka ei oikein yksinään riitä. Inkerillä ei ole kuitenkaan itsetuhoisia ajatuksia, vaikka hän romaanissa useampaan kertaan erikseen mainitsee, että elämä jatkuu, kun näin päättää.

Inkeri pyrkii vakuuttamaan kaiken varhain ja mahdollisimman hyvin. Elämä on kuitenkin monimuotoisempi kuin vakuutus, jonka menettäjä voi kokea jopa loukkauksena. Raha ei voi korvata ihmistä, eikä kaikkea ei elämässä voi vakuuttaa.

Pommi hyvässä muistissa

Mantila käyttää suomalaisten lähimuistissa olevia katastrofeja, ei yksi yhteen, ehkä kuitenkin hieman liian osoittavasti. Romaani alkaa Estonian uhrien hautajaisilla, ja teoksen pääosa kuvaa ja selvittää hyvin paljon vuoden 2002 Vantaan Myyrmannin räjähdyksen kaltaista tuhoisaa kauppakeskuksen räjähdystä. En usko, että kukaan voi lukea Varpusta tekemättä mielessään näitä vertailuita. Toisaalta ratkaisu on tehokas: jokainen pystyy eläytymään tapahtumiin, koska verrokkitapahtumat ovat vielä tuoreina muistissa.

Varpunen käyttää näkökulmatekniikkaa, vaikka Inkerin kautta kuvataankin pääosa tapahtumista. Räjäyttäjäpoika saa myös esittää omat ajatuksensa, samoin mm. erittäin sympaattinen vanhempi poliisi Erkki Luhtanen. Myös nämä kaksi ovat mitä suurimmassa määrin yksinäisiä.

Räjäyttäjäpoika antaa nimen romaanille: Hän on niin harmaa varpunen, ettei häntä huomaa. Toisaalta hän voisi olla kuka tahansa nuori. Hän elää yksin, vanhemmat ovat lähes tyystin poissa, ainoat kontaktit ovat kasvottomat ja nimettömät nettituttavuudet, joiden kanssa vaihdetaan tietoa pommien rakentamisesta ja tuhovoimasta. Kuva maailmasta on hyvin kummallinen ja ulkopuolinen. Poika ei ole lainkaan ainoa lajissaan. Poliisimies Luhtanen kuvaa näitä poikia isiensä hylkäämiksi. Mantilan pommipoika ei tyydy nettikeskusteluun vaan panee toimeksi, ja tulos on tuhoisa. Poika ei kuole kauppakeskuksen räjäytyksessä; hän ehtii koota ja räjäyttää toisenkin pommin. Näin äärimmäisten tekojen motiiviksi Mantila esittää sen, että niiden kautta poika tulee huomatuksi, nähdyksi, olemassa olevaksi. Kauhea ajatus ajastamme, ei kuitenkaan valitettavasti ollenkaan mahdoton.

Mantila käyttää aika ajoin muusta kerronnasta poikkeavaa, lähes tietokirjanomaista tyyliä asioita, erityisesti vakuutuksia, esitellessään. Aluksi nämä osuudet oudoksuttavat. Kirjailija huipentaa kuvaukset kuitenkin hienosti palvelemaan omaleimaista ironiaa, joka on tummasävyisessä teoksessa tervetullutta.

Aluksi luulin, että romaanin nimi Varpunen kuvaa päähenkilöä, sitä kuvaa päähenkilöstä, joka tällä on itsestään. Lukijana en ikinä kutsuisi Inkeri Ahoa harmaaksi varpuseksi. Vaikka varpuseksi osoittautuukin pommipoika, perustellusti nimitystä voisi käyttää myös väsymyksessään ja pessimismissään ja jopa ulkoisessa olomuodossaan harmaasta mutta kirjan sympaattisimmasta henkilöstä, poliisi Luhtasesta.

Varmaan Varpusen voi lukea ensisijaisesti jännärinäkin. Tapahtumia ja vauhtia riittää, ja lopulta poliisi ratkaisee syyllisen. Mantilan esikoisromaanissa kuvataan kuitenkin niin paljon ja niin terävästi nykyajan ilmiöitä ja vaarallisiakin kehityssuuntia, että pääasialliseksi luokittajaksi jännäri ei ainakaan minulle kelpaa. Varpunen on terveellinen muistutus siitä, minkä ei pitäisi tapahtua. Romaanissa on myös ironiaa sekä lämmintä huumoria, vaikka yleissävy tummanpuhuva onkin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto