Ben Ricen Pobby ja Dingan kertoo australialaisessa opaalikaivoskaupungissa asuvan perheen elämästä ja haaveista. Pobby ja Dingan ovat perheen tyttären Kellyannen mielikuvitusystäviä, joiden rooli perheen ja lopulta koko pikkukaupungin elämässä kasvaa yllättävän suureksi. Tiina Ohinmaan käännös on ronski ja reipas. Alkuperäisteoksen kieli on puheenomaista, ja suomennos on ansiokkaasti samoilla jäljillä. Käännös on pullollaan meheviä sanavalintoja ja värikkäitä ilmauksia.

Williamsonin perheen isä on oluesta nauttiva opaalinmetsästäjä, jolla on tapa ajautua hankaluuksiin. Äiti taas on englantilaisnainen, joka välillä sättii sekä opaaleista haaveilevaa miestään että kaupunkia, johon mies on perheen raahannut.

Ashmol on neuvokas poika ja tarinan kertoja. Hänen pikkusiskonsa Kellyanne on herkkä tyttö, joka mielikuvitusystävineen kerää koko kaupungin myötätunnon. Kun Pobby ja Dingan katoavat, tyttö sairastuu surusta. Vaikka ystävät ovat näkymättömiä, Kellyannen tuska on näkyvää ja hyvin todellista. Ashmol seuraa sisaren riutumista ensiksi ärtyneenä. Poika heltyy pian ja ryhtyy tositoimiin Pobbyn ja Dinganin löytämiseksi. Hän innostaa koko kaupungin väen etsimään mielikuvitusolentoja.

Kustantaja tuntuu pitäneen kirjaa lähinnä nuorten kirjana, sillä teksti on suurta ja kirja itse hyvin pieni. Kirjastot ovat sijoittaneet kirjan aikuisten osastolle.

Ben Rice (s. 1972) on englantilainen eikä henkilökohtaisesti tunne Australian oloja. Hän on mainariystäviensä sekä kirjallisten lähteiden avulla tavoittanut australialaisen ajatusmaailman. Sanasto ja kuvasto ovat pullollaan australialaisen kulttuurin merkkejä, ja takamaiden letkeää elämänmenoa kuvataan todentuntuisesti. Isä juo ’VB-olutta’, ja Ashmol huudahtaa isän puheista innostuessaan aidon australialaisen tapaan ’Fairdinkum?’ varmistaakseen, onko isä tosissaan. Äidistä taas puhutaan ’pommiena’ eli englantilaisena hienoisesti vähättelevään sävyyn. Alkuasukkaat lähtevät välillä viikkokausiksi erämaahan vaeltelemaan, ja muut kaupunkilaiset ovat muuten vain höyrähtäneitä – ja tietysti hulluina opaaliin.

Kainostelematonta käännöskieltä

Käännös on ronski ja reipas. Tiina Ohinmaa ei ujostele käyttää sopivasti kieliopin vastaisia verbimuotoja tai pronomineja. Hän ei sorru kaunistelemaan Ashmolin murjauksia liian sieviksi, vaan mielikuvitusolentoihin uskova sisko on ’täyskahjo’ ja isä taas ’mottaa Sidiltä räät pihalle’ joutuessaan vanhan mainarin kanssa tappeluun.

Alkuperäisteoksen kieli on puheenomaista, ja suomennos on ansiokkaasti samoilla jäljillä. Käännös on pullollaan meheviä sanavalintoja ja riemastuttavan värikkäitä ilmauksia. Kun isä uskoo jo pian löytävänsä opaalia, ’läheltä liippaa’, ja välillä koko perheellä alkaa ’viirata päässä’. Kaupungin tarkkaa väkilukua taas ei voi tietää, sillä Ashmolin ihastuttavan kuvauksen mukaan ’moni täkäläinen lymyää kaivauksillaan takamaan puskissa’.

Valitettavan usein kääntäjät oikeakielistävät alkuperäisteosten puheen jäykäksi kirjasuomeksi. Ohinmaan käännössuomi taas on välillä jopa hätkähdyttävän suorasukaista. Toisaalta suomennos on paikoitellen alkuperäistä lempeämpi. Kun Kellyanne englanninkielisessä tekstissä suree Pobbyn ja Dinganin kohtaloa, hän uskoo ystävysten eksyneen ja kuolleen nälkään ja niiden ruumiiden lojuvan kaivoksen pimeydessä. Suomennos antaa toivoa: ’jospa ne…lojuvat nyt nälissään pimeässä ihan henkihieverissä’.

Williamsonit toistelevat australialaiseen tapaan vahvistussanaa bloody. Ohinmaan käännösratkaisut vaihtelevat kekseliäästi tilanteen mukaan, ja kieli säilyy railakkaana pitkin matkaa. Isä uhoaa pojalleen, että heistä tulee varmasti ennen pitkää bloody millionaires eli ’jumaliste miljonäärejä’, ja Ashmol taas pistäytyy everybloodywhere eli ’joka hemmetin paikassa’.

Välillä valittu rekisteri tuntuu kuitenkin unohtuvan. Seitsemäs luku alkaa Ashmolin kertoessa, että heidän kotiinsa ’lappoi väkeä’. Seuraavissa lauseissa hän taas tuntuu turhan korrektilta: ’suunnitelmaa laatiessani’ ja ’ongelma oli se, ettei minulla ollut antaa mitään löytöpalkkiota’. Vaikka kaiken kaikkiaan puhekielisyys tekee käännöstekstistä piristävän, Ohinmaan olisi suonut pitäytyvän herkullisten puhekielisten ilmausten linjalla vielä johdonmukaisemmin.

Suomalaismausteita puhekielisyyteen

Puhuttelumuodoissa Ohinmaa on muistanut suomalaiset käytännöt. Toisin kuin harmittavan useat kääntäjät Ohinmaa karsii puhuteltavien nimiä tehokkaasti pois. Äiti- ja isä-sanoja on poistettu jopa ylenmääräisesti. Alkuperäistekstissä isä nimittää vaimoaan äidiksi. Kun Ohinmaa poistaa puhuttelun, hän poistaa myös viittauksen isän epäkypsyyteen.

Lasten repliikit muuttuvat joskus liian aikuismaisiksi, kun puhuttelu poistetaan. Kun Ashmol yöllä hiipii olohuoneeseen ja tapaa äitinsä tuijottamasta vanhaa valokuvaa, hän kysyy yksinkertaisesti: ’Mitä sinä katselet?’. Äiti-sana olisi ollut hyvä säilyttää. Vaikka suomen kielessä nimiä ja puhutteluja ei käytetä yhtä usein kuin englantia puhuttaessa, suomalaisetkin lapset puhuvat äideille ja isille.

Pulmalliset paikallisvärit

Joskus Australian elämän kuvaaminen tuottaa kääntäjälle ongelmia. Kun äiti ikävöi kotimaahansa, hän on alkuperäistekstin mukaan taas ’pommie-sick and thinking about Grannie Pom and other pommie friends she left behind her in England all those years ago’. Käännös kertoo yksinkertaisesti, että äiti ’kärsi koti-ikävästä ja muisteli Enklannin-mummia ja muita sikäläisiä ystäviään, jotka hän oli joutunut jättämään vuosia sitten’. Ajatus jää hieman vajaaksi. Englanninkielisessä versiossa on lisäksi mukana hienoisen halveksuva sävy, jota kääntäjä olisi voinut olla tuoda ilmi esimerkiksi kertomalla äidin ikävöivän ’entiseen kotimaahansa Englantiin’ ja muistelevan ’niitä engelsmanni-ystäviään’.

Kun Kellyannelta kysytään, puhuvatko hänen mielikuvitusolentonsa australiaa, Ohinmaa säilyttää kielet alkuperäistekstin mukaisina. Kellyannen vastaus kuuluu: ’Ei. Ne puhuu englantia hiljaa.’ Suomalaisesta ratkaisu kuulostaa hassulta lähinnä siksi, että tietojemme mukaan Australiassa puhutaan englantia. Käännös tuo tahattomasti mieleen, että australialaiset puhuvat englantia isoon ääneen. Monet lukijat toki ymmärtävät, että australianenglanti poikkeaa brittienglannista. Pobby ja Dingan eivät siis puhu ihan samaa kieltä kuin tarinan paikalliset. Helppolukuisempi, kotoutettu ratkaisu olisi ollut kääntää kysymys muotoon: ’Puhuuko ne samaa kieltä kuin me?’

Erityislaatuista paikallisväriä kirjaan ja sitä myöten haasteita käännökseen tuovat myös Australian alkuasukkaat perinteisine soittimineen ja tansseineen. Ohinmaan käännöstapa on yleisesti vieraannuttava, eli hän ei lisää selityksiä, vaikka teksti voi vieraiden kulttuuri-ilmiöidensä vuoksi kuulostaa suomalaislukijasta paikoitellen oudolta. Koko viesti ei välttämättä avaudu yksioikoisista käännösratkaisuista.

Kun ’mustat pikkujätkät harjoittelivat korni asu päällä naisopettajan johdolla mitä lie perinteistä korobo-tanssia, jota säestettiin didjeridulla ja rummuilla’, Australiaan tutustunut suomalaislukija ymmärtää, että alkuperäisheimon lapset harjoittelevat tanssia, jota säestetään aboriginaalien tyypillisellä soittimella. Kaikki lukijat eivät kuitenkaan ole kuulleetkaan soittimesta saati sitten korobo-heimosta. Vielä vieraampi on Ashmolin vakuuttelu, että kaikki, ’aboja myöten’, etsivät Pobbya ja Dingania. Vaikka myös alkuperäisteos käyttää abo-ilmausta, kääntäjä olisi voinut selittää, että jopa paikalliset ’alkuasukkaat’ etsivät.

Ohinmaa on suomentanut kaikki paikallisten yritysten nimet (mm. hauskasti sointuva ’Kaivajan Keidas’ eli Digger’s Rest) sekä lempinimenomaiset Jack the Quack ja Granny Pom -nimitykset (’Lekuri-Jack’ ja ’Enklannin-mummi’). Äidin entisen heilan nimi taas jää ’Peter Juvenal Whiteway Sidebottomiksi’, ja Ashmol naureskelee: ’On siinä kanssa nimi’. Ratkaisu toimii, sillä nimi kuulostaa kummalliselta suomeksikin, vaikka sukunimen merkitystä ei ymmärtäisikään.

Kömmähdyksiäkin

Kirjan loppupuolella kääntäjä käy hieman huolimattomaksi. Kun Ashmol laskeutuu kaivoskuiluun, suomennoksessa jää mainitsematta, että isä käyttää tavallisesti köyttä ja vahvoja valoja mutta Ashmolilla on mukanaan vain vaivainen taskulamppu, mikä vaikeuttaa hänen taivaltaan. Vaikka kääntäjä on yleensä hyvin tarkka, tästä putoaa kaksi pitkää lausetta kokonaan pois. Ashmolin taivaltaessa kaivoksen käytävillä hän kulkee ’pää kumarassa, vaikkei olisi tarvinnutkaan vielä pitkään aikaan’. Alkuperäisteksti tarkoittaa, ettei hänen olisi tarvinnut kumarrella, sillä hänen päänsä ei yltänyt ’lähellekään’ kattoa.

Kun Ashmol selostaa, mikä marakatti on, olisi myös suomennoksessa ollut hyvä tuoda ilmi pojan ylpeys isänsä ammatista. Englanniksi Ashmol kertoo, että marakatti on siis sana, jolla ’me mainarit’ tarkoitamme tietynlaista aukkoa. Käännöksessä puhutaan persoonattomasti ’mainarien kielestä’.

Opaaleilla on hyvin keskeinen sija perheen elämässä, ja kääntäjän olisikin täytynyt olla tarkempi siinä, miten Ashmol suhtautuu löytämästään opaalista luopumiseen. Suomennoksen mukaan ’oli noloa antaa elämänsä ensimmäinen opaali pois’. Oikeammin Ashmol varmasti tunsi nolouden sijaan harmia. Kivestä oli ’sääli luopua’.

Kaiken kaikkiaan suomennos on ilahduttavaa luettavaa. Pobby ja Dingan on pullollaan sanaleikkejä, joista Ohinmaa selviytyy oivallisesti. Esimerkiksi hautakiviin kirjoitetusta R. I. P. -lyhenteestä oli aikoinaan tullut Ashmolille mieleen, että ’vainajat oli tavallaan repäisty elämästä rips raps’. Sanaleikit muuttavat usein muotoaan ja hymyilyttävät muista syistä kuin alkuperäistekstissä, mutta juuri näin kääntäessä kuuluukin toimia. Tärkeintä on säilyttää alkuperäistekstin tyyli ja ote; yleisvaikutelma on rakennettava joskus erilaisillakin elementeillä.

Ohinmaan ote pysyy pikku lipsahduksista huolimatta lujana. Ben Ricen ja tämän australialaisen kertojahahmon konstailematon kosketus elämään säilyy ja hellyttää myös suomalaislukijan kyyneliin saakka.

Tiina Ohinmaa on suomentanut mittavan määrän kirjoja dekkareista historiallisiin romaaneihin. Hän on kääntänyt suuriakin nimiä, muun muassa Sidney Sheldonin ja Agatha Christien teoksia. Kokemus ja taito näkyvät myös Pobby ja Dingan -käännöksessä.

Jaa artikkeli: