Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Entisten terroristien luokkakokous

Otto Lappalainen, 22.12.2010
Bernhard Schlink: Viikonloppu s., WSOY 2010 Kääntäjä(t): Leena Vallisaari

Bernhard Schlinkin (s. 1944) Viikonloppu-romaani alkaa kuin television saksalaisen laatudekkarin tyypillinen jakso. Vankilan jyhkeiden muurien ulkopuolella odotellaan vapautuvaa sukulaista, ystävää tai rikoskumppania. Rangaistus on kärsitty, mutta kenties laitoksessa lojumista pahempi kohtalo odottaa vapaudessa.

”Christianea säväytti oudosti, että niin rumaa tarkoitusta palveleva talo saattoi olla niin kaunis.” Sisar odottaa 1970-luvun terrorismitoimista tuomitun Jörg-veljensä vapautumista, ainakin viikonlopun ajaksi. Sen aikana selviää, miten hänen armahdukseensa suhtaudutaan niin julkisuudessa kuin entisessä ystäväpiirissä. Mitä kolmenkymmenen vuoden aikana on tapahtunut, onko mikään muuttunut? Menneisyys ei jätä ketään rauhaan.

Schlink lataa suuria odotuksia juonitasoon – Jörgille mahdollisimman huomaavaisesti järjestettyyn viikonlopun viettoon rauhallisessa maalaistalossa. Samoin melkoisia odotuksia on 1970-luvun lopulta lähtien asetettu saksalaisten kirjailijoiden ja muun kulttuuriväen harteille Saksan liittotasavallan yhteiskuntarauhaa 1960-luvun puolivälistä alkaen – radikaalin nuorison esiinmarssin myötä – järkyttäneen ”ulkoparlamentaarisen oppositiotoiminnan” eli melko yksioikoisesti julkisuudessa terrorismiksi leimatun ilmiön aiheuttamien traumojen käsittelemisestä.

Terrorismi-sana on värittynyt nykyisessä kielenkäytössä 2000-luvun ensi vuosien ”iskujen” ja niiden aiheuttaman pelon ilmapiirin – ellei suorastaan hysterian – vuoksi toisin kuin 1970-luvulla. Me tuolloin nuoruuttamme eläneet muistamme jatkuvia uutisia kaappauksista, panttivankitilanteista, murhista ja muusta väkivaltaan turvautuneiden ryhmien toiminnasta.

Länsi-Saksassa ilmennyt kapinahenki oli ennen kaikkea sukupolvikysymys.

Uutiset tulivat yleensä Italiasta, Pohjois-Irlannista tai silloisesta Länsi-Saksasta. Vaikka kuuluisimmat terroristit saivat kasvonsa ja nimensä historiaan, myös yhteiskuntajärjestystä ylläpitävien toimet olivat usein väkivaltaisia. Kokonainen sukupolvi sai pakostakin traumoja.

Liittotasavallassa satunnaisesti vieraileva ei voinut olla huomaamatta julkisiin liikennevälineisiin ja postitoimistojen seinille liisteröityjä uhkaavan näköisiä etsintäkuulutuksia. Suorastaan villin lännen tunnelmat vallitsivat paikoin myös suurkaupunkien kaduilla joukkomielenosoitusten aikaan. Hurjin näkymä mielenosoittajien ja aseistautuneiden rintamista keskellä ostoskatuja on ainakin minun muistissani syksyltä 1977. Juuri tuo ajankohta sai yleisessä kielenkäytössä nimen saksalainen syksy tai Saksan syksy (”Deutscher Herbst”).

Traumaa on siitä lähtien käsitelty retrospektiivisesti ainakin kymmenen vuoden välein. Odotettu suuri romaani aiheesta ei ollut kuitenkaan esimerkiksi Michael Wildenhainin (s. 1958) Erste Liebe – Deutscher Herbst (”Ensi rakkaus – Saksan syksy”, 1997), joka on nuoren miehen kasvutarina ja fiktiivinen perehdytys terrorismin seurannaisvaikutuksiin, muun muassa niin sanottuun. virkakieltoon.

Jo tuoreeltaan kulttuuriväki yritti tarttua loppusyksyn 1977 hurjimpiin tunnelmiin mm. suurisuuntaisella kollaasielokuvalla. Deutschland im Herbst oli tarkoitettu alustukseksi kansalaiskeskusteluun mutta valmistui tuolloisen filmitekniikan jähmeyden vuoksi vasta Cannesiin 1978. Useiden huippuohjaajien osuudet ottivat aiheeseen viileää, kriittistä etäisyyttä hyvinkin esteettisin kuvakulmin, mutta Rainer Werner Fassbinder valmisti oman osuutensa nopeasti kevyellä tekniikalla muun muassa haastattelemalla omaa äitiään.

Olen aiemmin pitänyt elokuvan tuota jaksoa banaalina, mutta nyt Schlinkin romaanin luettuani se alkaa tuntua perustellulta. Länsi-Saksassa ilmennyt kapinahenki oli ennen kaikkea sukupolvikysymys. 1930-luvulla nuoruuttaan viettäneet olivat olleet tavalla tai toisella mukana kansallissosialistisen Saksan väkivallassa. Heidän lastensa sukupolvi puolestaan syytti heitä trauman jälkikäsittelyn laiminlyömisestä ja paneutumisesta vain nuoren liittotasavallan talousihmeen rakentamiseen.

”Millaisina me terroristimme haluamme?”

”Olet yhtä kykenemätön totuuteen ja suruun kuin natsit. Et ole hiukkaakaan parempi – et ollut silloin, kun murhasit ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet sinulle mitään, etkä silloin, kun jälkeenpäin et ymmärtänyt, mitä olit tehnyt. Te intoilitte vanhempienne sukupolvea, murhaajasukupolvea vastaan, mutta teistä tuli samanlaisia.”

Syytteet esittää Jörgin poika, joka yllättäen osallistuu tähän 1970-luvun terroristien sukupolven ”luokkakokoukseen”. Juoniyllätyksiä Schlinkin teknisesti taitavassa romaanissa on kosolti kuin dekkarissa ikään. Eräät henkilöt paljastuvat muuksi kuin heitä on luultu, mutta lopullista totuutta kenestäkään ei lopulta saada selville. Jokaisella on omat käsityksensä itsestä ja muista.

Viikonlopun henkilögalleria on jopa asetelmallisen jäykkä, kuin luotu tuomaan aiheen monisärmäisyydestä esiin mahdollisimman useita eri puolia. Ensimmäisellä illallisella istumajärjestyksen ilmaisevat Christianen laatimat kortit, joissa on kunkin nimi ja kuva entisiltä ajoilta. Kuvien parrat ja kampaukset riittävät aluksi keskustelun kirvoittamiseen, mutta toki romaanissa myöhemmin puretaan rajumminkin vanhoja kaunoja ja uusia konflikteja syntyy.

Alkutunnelma on suorastaan harras, kun ystäväpiiriin kuuluva naisteologi, nyttemmin piispaksi ylennyt Karin lukee ruokarukouksen: ”Herra, jää luoksemme, sillä ilta joutuu ja päivä on jo päättymässä.” (Suomentaja Leena Vallisaaren sanoin, lieneekö kuitenkin kyseessä sama teksti kuin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusimmassa virsikirjassa virren 555 alku: ”Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on ja kadonnut on valo auringon”.)

En usko, että Schlink on tavoitellut humoristisia vastakohtaisuuksia henkilöasetelmaansa, mutta ainakaan näin ulkomailta katsoen eräät kohtaukset eivät voi olla hieman huvittamatta. Tunnelmiltaan vaihtelevat keskustelut käsittelevät toki vakavasti aiheeseen liittyviä keskeisiä näkökohtia. Puhutaan terroriteoista tuomittujen armahtamisesta, yleensä armosta, syyllisyydestä, idealismista, rikoksesta ja rangaistuksesta sekä lopullisesta totuudesta, joka teologin (ja Raamatun) mukaan tekee vapaaksi. Seurueessa rikollisina tuomittujen tai sellaisiksi epäiltyinä loppuelämäkseen leiman saaneiden joukosta erottuvat aihetta painokkaasti käsittelevinä hahmoina muiden muassa juristi ja journalisti. Mutta puhtaita jauhoja ei tunnu olevan kenenkään pussissa, kun konfliktitilanteet ärsyttävät laukomaan ”lopullisia totuuksia” tai ainakin tuomaan esiin vanhoja epäilyksiä.

Bernhard Schlink, koulutukseltaan juristi, on kaunokirjallisessa tuotannossaan käsitellyt Saksan 1900-luvun historian yksilöiden elämään tuomaa painolastia. Viikonloppu tarttuu rohkeasti hieman tuoreempaan lähihistoriaan. Romaanin alkuteoksen ilmestyminen herätti vuonna 2008 Saksassa melko vilkasta keskustelua 1970-luvun yhä kipeistä muistumista. Romaanina Viikonloppu ei kuitenkaan nouse esimerkiksi Lukijan (1995, suom. 1998) tasolle. Tekstissä on liian paljon sinne tietoisesti rakennettua. Telineet ovat jääneet purkamatta.

Kirjoittamisen ongelmallisuus tulee esiin romaanitekstiin lomittuvien, terroristin elämää tapahtumahetkestä käsin kuvaavien luonnosten myötä. Onko toimintaan enemmän tai vähemmän sivullisena osallistuneella oikeus ryhtyä kuvaamaan ”lopullista totuutta”? Romaanin Ilse uskoo pystyvänsä siihen. Schlinkin romaanin lukija saa eteensä näytteitä lopputuloksesta. Kumpi on aidompaa – vahvaan eläytymiseen ja tutkimustyöhön pohjautuva yksilön valintoja ja ratkaisuja kuvaava teksti vai eri näkökulmien jatkuva asettelu rinnakkain ja eri yhdistelmiin keskusteluissa ja romaanihenkilöiden ajatuksissa? Viikonlopun lukija saa mahdottoman vertailutehtävän ratkaistavakseen. Periaatteessa molempi on parempi – mutta mieluummin eri romaaneina.

Schlinkin Viikonloppu tuo väistämättä mieleen Länsi-Saksan pahimman hysterian aikana terrorismin suosimisesta syytetyn Heinrich Böllin kaunokirjalliset reaktiot samaiseen ongelmavyyhteen. Näitä ovat ennen kaikkea pienoisromaani Katharina Blumin menetetty maine (1974, suom. 1975) ja romaani Suojaverkko (1979, suom. 1982). Niitä uudelleen lukiessa vaikuttuu yhä aiheen ajankohtaisuuden taitavasta tavoittamisesta fiktion keinoin.

Kirjoittamishetkellä yhteiskuntarauhan kehittymissuunta ei ollut tiedossa. Böll saattoi heittää fiktionsa suoraan kehittymässä olevaan tilanteeseen rehellisessä preesensissä ja osittain jopa eri ratkaisumalleja etsivässä futuurissa. Schlink joutuu toimimaan imperfektissä ja osittain jo pluskvamperfektissä. Mutta toki väärin sammutetuista tai kenties itsestään sammuneista tulipaloista muistuttaminen on sekin tärkeä kirjailijan tehtävä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto