Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Onnea etsimässä

Irene Vehanen, 30.11.2015
Bob Beagrie & Andy Willoughby: Sampo: syvemmälle pohjoiseen 95 s., Savukeidas 2015 Kääntäjä(t): Kalle Niinikangas

Brittiläiset Bob Beagrie ja Andy Willoughby ovat lukuisten Suomen vierailujensa ansiosta aktiivisesti runoutta harrastaville tuttuja nimiä. Sampo-kokoelmasta huomaa heidän myös Kalevalansa lukeneen. Kaksikon johdattamana suomalainenkin lukija löytää kansalliseepoksesta uutta. Näinhän yleensä käy: vieras opettaa katsomaan omaa uusin silmin.

Aika ajoin tarinan tuttuus tosin tuntuu vähän häiritsevän lukukokemusta. Yhtä kaikki keskiössä oleva ikiaikainen rakkaustarina tekee vaikutuksen. Niin Sampoon kuin pohjoisenglantilaisiin työläiskaupunkeihin liittyvä rauta on taottu taitavasti ja lukijaan vaikutuksen tekevästi yhteen. Tuloksena on yhtaikaa ajaton ja moderni tarina, joka ottaa kantaa myös ympäristökysymyksiin.

Keskiössä oleva ikiaikainen rakkaustarina tekee vaikutuksen.

Nuoruus vastaan vanhuus

”On totta / me kaikki tulemme vedestä / ja / äidit vangitsevat lapsensa / turvaan tulevaisuudelta.” (s. 22.) ”Kellumaan syntynyttäihmistä paluu äidin kohtuun houkuttaa ja ajaa eteenpäin. Jos äiti olisi kaikkivaltias, ”[h]än pyrkisi / (mitä todennäköisimmin) / piilottamaan sinut turvaan / hameensa tummiin laskoksiin, / vuodevaatteiden pehmeyteen.” ja suojelemaan näin muun muassa Aika ja Vanheneminen –nimisiltä hirviöiltä. Myyttien ja tarinoiden salaisuus ja viehätys perustuu siihen, että ne koskettavat ihmisyyden perusasioita, joita ei lopulta ole monta. Konkreettinen osoitus tästä tuli hauskasti esille tätä runoteosta lukiessani. Sana Aika on kirjoitettu isolla ja puhutaan ”vuodevaatteiden pehmeydestä”. Juuri lopettamassani Orhan Pamukin Viattomuuden museossa on tällainen kohta: ”Joskus unohdin tyystin Ajan ja käperryin ´nykyhetkeen´ kuin pehmoiseen vuoteeseen.” Yli 700-sivuisesta romaanista olin kirjoittanut muistiin juuri tämän kohdan.

Beagrie ja Willoughby nostavat kiinnostavasti esille ”Wäinölän vanhan miehen” iän. Pidän sitä jopa yhtenä kokoelman pääteemoista. Millä shamaani voittaa kilpailijansa? Nuorukaisen oppi on opeteltua, joskin kiinnostavat juttunsa on siinäkin: ”Ihminen käyttää kävellessään kahtasataa lihasta.” Aika on joka tapauksessa armoton ja ”ennen kuin huomaakaan olet kassoilla”. (s. 35)

Aika ja ulkoinen olemus tuntuu kiusaavan ihmistä läpi vuosien sukupuolesta riippumatta. ”Ainoa, mitä hän saattoi nähdä minussa, oli aika / niin monen vuoden kova, harjanteinen kuori, / roikkuva iho, pitkä harmaa partani / kuinka nämä rohtuneet, känsäiset kädet / tulisivat riipimään hänen silkkistä poskeaan kuin hiekka.” (s. 40) Toinen näkee itsensä pienenä poikana ihmettelemässä, mitä kaikkea pitäisi avannon reikään uhrata, jotta kelpaisi: ”yksi hevosenkenkä, nuolenpää, siskon nukke?” ”Hän ajattelee kompuroivaa mastodonttia / joka kauan sitten kohtasi samanlaisen lopun, / hukkui omien vetoomustensa kehään.” (s. 38)

Rakkauden kieli

Rakkaus on vaikea laji, myös kielellisesti. Onko kääntäjä tavoitellut ironiaa: ”Perkele! Täällä ei ole tarvetta tuollaiselle raa´alle kielelle – / kukaan ei sanonut mitään kenenkään menosta mihinkään. / Minkä takia nostat tuon vanhan paskan taas pintaan – aina sun täytyy pilata kaikki!” (s. 43) Seuraavalla aukeamalla oleva Velhon hakkailukin vaikuttaa epäuskottavalta ja liian uskolliselta muinaiselle alkutekstilleen. Ainakin kosiolahjat vaikuttavat perin kummallisilta, kuten ”kauan sitten piikkinsä menettänyt / yhä elävä ampiainen”. Toisaalta käännös on erityisen onnistunut juuri rakkautta kuvaavissa ilmaisuissa: ”Sinun vartalosi maa kutsui minut tietoisuuteen”, ”hississä äkkiä huomattu niskan nipukka / joka on sydäntä särkevän tuttu”.

Myyttien salaisuus ja viehätys perustuu siihen, että ne koskettavat ihmisyyden perusasioita, joita ei lopulta ole monta.

Hetkellisiä notkahduksia lukuun ottamatta kokoelman kieli tekee vaikutuksen. Beagrie ja Willoughby ovat ottaneet tarinaan mukaan Arton, jonka kerrotaan alaviitteessä olevan Ainon todellinen rakastettu. Kaikin paikoin ratkaisu ei aivan toimi, mutta ”Arton laulu” on erityisen onnistunut. Se tuo tarinan hätkähdyttävästikin nykyaikaan ja osoittaa jälleen kertomuksen ajattomuuden. ”He keskeyttivät etsinnät viiden tuloksettoman päivän jälkeen / ja kun ´Kadonnut´ -julisteet alkoivat haalistua / järjestettiin muistotilaisuus niille, jotka välittivät.” (s. 53)

Seuraavassa säkeistössä kääntäminen ei ehkä ole kaikkein onnistunein: ”Ruumiinvalvojaisissa Pohjola Cafessa kiipesin / pulloon ja siemailin tuskan turraksi. / Siinä ei ollut mitään mieltä, että hän ei jättänyt viestiä.” (s. 53) Arton laulun viimeisen säkeen alku on mielestäni hieno, mutta jälkimmäisestä lauseesta en saa otetta: ”Toisinaan sade on vaakasuoraa, lumihiutaleet kohoavat.” (s. 54)

Sampoa etsimässä

”Tällä inhalla iällä, / katovalla kannikalla: / tuulehenko teen tupani, / vetehenkö pirtin veistän? // ´Teen mä tuulehen tupani: / ei ole tuulessa tukea; / veistän pirttini vetehen: / vesi viepi veistokseni.´” (Kalevala, runo VII) (s. 70)

”Olen havahtunut oudoista kaupungeista yrittäessäni valmistaa / Sampoa / joka voisi kertoa miten rakkaus saadaan takaisin.” (s. 70)

Sepällä ja raudalla vaikuttaa olevan sama kohtalo: molemmista halutaan mahdollisimman suuri hyöty. ”Se on totta, olen ollut poissa valosta liian kauan / ja sieluni on parempi kuin roistomainen ulkonäköni uskottelee / mutta tunnen kaltaisesi tyypit yleisplaneetallisine suunnitelmineen / Aiot vain vaihtaa taitoni nopeaan käteiseen / Haluat hassata minut ahjon liekkeihin, / ojentaa minut murhaajille, typeryksille ja valehtelijoille / vailla mahdollisuutta palata tämän järvimaan rauhalliselle reunalle / missä satakielet voivat rauhoittaa minua huojuvilta saroilta.” (s. 79)

”Raudan laulu: — Muista, kuinka kuplin kuin keittyvä saippua sulatossa, loistin kuin aurinko kasarissa ja virtasin juoksutusputkissa ja jähmetyin – puhdistettuna. // — Nyt puremani luiskahtaa odottaviin / lukkoihin kääntämään öljyttyjä / vipuja, sileät vasta heränneet sokat, ne varmistavat sellin ovea valhetta vastaan. // Kaikkialla pysyn suitsittuna orjana kahleissa, raavin leukoja, silottelen sääriä, halon herneitä, lusikoin, kauhon, poraan, tasoitan, olen paikoillani ja kiepun.” (s. 82)

Runoissa etsitään ”Shangri La:ta, Shambalan kaupunkia ja Avalonin sumuista saarta”. Wikipedian mukaan Shangri-La on englantilaisen James Hiltonin romaanissaan Sininen kuu (1933) esittelemä fiktiivinen paikka. Frank Capran ohjaamassa samannimisessä elokuvassa Shangri-La on harmoninen ja eteerinen laakso läntisellä Himalajalla, jossa sijaitsee buddhalainen luostari. Shangri-La on esimerkki utopiasta, ja se on osaltaan ollut luomassa myyttiä Himalajan onnellisesta ja harmonisesta elämästä. Shambala puolestaan on vanhoissa buddhalaisissa kirjoituksissa ja useissa aasialaisissa taruissa esiintyvä myyttinen kuningaskunta, jossa vallitsee rauha ja hyvinvointi ja jota johtavat viisaat ja myötätuntoiset hallitsijat. Avalon taas on myyttinen saari, josta kerrotaan brittiläisen kuningas Arthurin legendassa ja jonne Arthurin kerrotaan kuolleen. Avalonin sanotaan sijaitsevan toisessa maailmassa, joka on unimaailman kaltainen mystinen ja epätodellinen paikka.

Intertekstuaalisuus Kalevalaan on kiehtova ja toimiva ratkaisu.

”Palattuamme laulamme rauhoittavia säkeitä onttoihin kukkuloihin / oivaltaen, kuten tavallista, että Sampo on pirstoutunut / vanavedessämme kelluviksi muodottomiksi kappaleiksi, / laajalle levinneeksi hylkytavaralautaksi. / Se jättää meille vain suuntiman / joka yhä pistelee meitä Pohjoista kohti.” (s. 95)

Toimiiko runous vain lausuttuna?

Kuten todettua, runoilijakaksikko on suomalaisyleisölle tuttu. Tästä puhuu myös kustantaja Ville Hytönen esipuheessa. Katselin YouTube-videon Beagriesta lausumassa runojaan. Sen perusteella voin kuvitella runojen syttyvän eri tavalla eloon kuin kirjasta luettuna ja lausumisen tuovan jälleen uusia näkökulmia tekstiin. Kokoelma toimii mielestäni kuitenkin hyvin myös kirjana. Intertekstuaalisuus Kalevalaan on kiehtova ja toimiva ratkaisu.

Hytönen kirjoittaa runoilijan kalevalabeatista:. ”Beagrie sylkee sanoja suustaan työväenenglannilla ja kun tuo karkea kieli kohtaa pohjoiset myytit, syntyy jotain aivan ihmeellistä, omaehtoista ja liikuttavaa. Kuin kelluisi itse sotkanmunassa kuuntelemassa ulkopuolelta tulevaa puhetta.” Näin kuvailee Hytönen, ja mielestäni tavoitin saman tunnelman kirjaa lukiessani. Hytönen sanoo Beagrien ja Willoughbyn tausta-ajatteluna olevan etnofuturismi, jossa ”pienten kansojen hienot erikoispiirteet yhdistyvät toisiinsa”. Kysymys ”ei ole sulauttavasta ajattelusta, vaan uusia yhteyksiä etsivästä, kulttuurien erityisluonteita korostavasta ajattelusta ja estetiikasta”. (s. 9)

Wikipediassa beat-sukupolven edustajia kuvataan boheemeiksi, spontaanin luovuuden puolestapuhujiksi. Tuloksena voi olla vaikka Sammon kaltainen teos, jonka lukeminen tuntuu puhdistavalta ja tekee monella tavalla hyvää.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto