Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Vaarallisia suhteita ruotsalaisittain

Sanna Nyqvist, 29.8.2001
C. J. L. Almqvist: Kuningattaren jalokivikoru s., Otava 2001 Kääntäjä(t): Antero Tiusanen

Kuningattaren jalokivikoru (1834) on merkillinen romaani. Se on goottilaisia sävyjä saava kertomus traagisesta rakkaudesta, romantisoitu kuvaus lähihistorian tapahtumista (Kustaa III:n murhasta vuonna 1792), terävän ajaton tutkielma identiteettiproblematiikasta ja viihdyttävä tarina hieman Decameronen novellien tapaan. Perinteisen kerronnan keinot eivät riitä ilmaisemaan tällaista sävyjen kirjoa, ja niinpä romaani sisältääkin kehyskertomuksen, dramaattisia dialogeja, kirjeitä, selittäviä alaviitteitä, asiakirjoja ja raportteja tavanomaisemman romaanikerronnan lomassa. Tulos on häkellyttävä – ja hurmaava.

Juonien kudelma

Romaanin monimutkaisen juonivyyhdin alkupiste on väärälle omistajalle joutunut hartiahuivi: nuori upseeri Clas Henrik kuvittelee huivin kuuluvan rakastetulleen Adolfinelle ja on valmis tarttumaan aseisiin nähdessään huiviin kietoutuneen neidon vaihtavan rakkaudentunnustuksia rykmenttitoverinsa Ferdinandin kanssa. Jo romaanin ensisivuilla viritetään siis kaksi kauaskantoista teemaa: omistaminen ja naamioituminen ovat kaikkien juonilinjojen rakennusaineita.

Illuusio rakastetun omistamisesta johtaa moninkertaisiin mustasukkaisuusdraamoihin, sillä osapuolet luottavat liiaksi silmiensä todistukseen. Asut vaihtavat omistajaa, ja naamiot peittävät kantajiensa todellisen henkilöllisyyden. Väärinkäsitys johtaa toiseen kaatuvien dominopalikoiden nopeudella. Ensimmäinen mustasukkaisuudesta johtuva kaksintaistelu käydään jo sivun 62 paikkeilla, eikä dramaattisia käänteitä puutu jatkossakaan.

Juonittelijana Carl Jonas Love Almqvist (1793-1866) on vailla vertaa. Mikään juonireferaatti ei tee oikeutta Kuningattaren jalokivikorun mutkikkaille poliittisille kuvioille ja ihmissuhdekiemuroille. Romaanin kiinnostavuus ei kärsi siitä, että kehyskertomuksessa päähenkilöiksi esitellyt sisarukset Amanda ja Adolfine katoavat välillä tyystin kuvioista. Huikea, teatterillinen loppukohtaus sitoo eri juonilinjat yhteen tavalla, jonka seurauksia lukijan on mahdotonta aavistaa ennalta. Kekseliäisyydellä oli käyttöä myös tosielämässä, kun Almqvist epäonnistui yrityksessään myrkyttää velkojansa ja joutui pakenemaan Yhdysvaltoihin. Tapaus – aikansa suuri kirjallinen skandaali – kohahdutti Suomessakin, kuten Kai Laitinen jälkisanoissaan kiinnostavasti tuo esille.

Lumoava Tintomara

Kuningattaren jalokivikorun valovoimaisin hahmo on Kuninkaallisen oopperan näyttelijäoppilas ja tanssija Azouras Lazuli Tintomara, muut ovat lähinnä perinteisempiä ylhäisöneitoja ja upseereja. Tintomara on hurmaava luonnonlapsi, johon puoli Tukholmaa on traagisesti rakastunut. Erikoiseksi tilanteen tekee se, että rakastuneiden joukossa on sekä miehiä että naisia: teatterin maailmassa kasvanut Tintomara vaihtaa pukua ja nimeä niin luontevasti, ettei hänen sukupuolestaan päästä selville edes poliisikuulusteluissa. Hän on antiikin myyttisten androgyynien tapaan ”täydellinen, itseriittoinen ja (…) taivaallisen autuas olento.”

Tintomaran erikoislaatuisuus ei jää sukupuolirajan ylittämiseen. Hän on rutiköyhä, mutta elää silti ylellisessä hoviympäristössä; hän liikkuu yhtä luontevasti villissä metsässä kuin Tukholman kivikaduilla; hän on primadonna ja palvelija, äpärä ja prinssin sisarpuoli. Tintomaraa on mahdotonta luokitella normaalikäsittein, ja juuri siksi hän onkin ympäristölleen vaaraksi. Muut yrittävät turhaan päästä selville hänen todellisesta luonnostaan, hänen identiteetistään valepukujen takana. Vapaaherratar M* pääsee ehkä lähimmäksi totuutta sanoessaan: ”Minä en kuitenkaan usko, että hän käyttää mitään valepukua, vaan hän on nyt sellainen kuin on. Ja se tietää vielä suurempaa vaaraa.”

Tintomara itse pitää kuitenkin kaikkien ongelmien alkusyynä muiden kiusallista taipumusta rakastua häneen. Hän pakenee rakkautta ja etsii ystävyyttä, mutta kohtaa kaikkialla miehiä ja naisia, jotka omistushaluinen rakkaus sokaisee ja lopulta tuhoaa. Kertoja varjelee kertomuksensa jalokiven salaisuutta, eikä Tintomaran arvoitus koskaan lopullisesti paljastu lukijalle. Onko hän todella se amoraalinen luonnonlapsi, miltä hän vaikuttaa, vaiko neuvokas juonittelija, joka johtaa läheisensä tuhoon yksi toisensa jälkeen? Vaikka lopulliseen varmuuteen ei päästä, edellinen tulkinta tuntuu todennäköisemmältä. Tintomaran rinnalla Ruotsin ylhäiset vaikuttavat teennäisiltä narreilta.

Väkivallan varjo

Jatkuvasti vaihtuva kerrontatekniikka, värikylläinen kieli ja kertomuksen nopea tempo luovat kepeän, jopa koristeellisen vaikutelman. Mutta tummiakaan sävyjä ei Kuningattaren jalokivikorusta puutu: kaiken yllä häilyy väkivallan, kidutuksen ja hulluuden varjo. Jatkuvat viittaukset murhaan tai onnettomuuteen eivät tarkoita pelkästään Kustaa III:n murhaa oopperanaamiaisissa. Tintomara esittää oopperan pantomiimissa kidutuksen kohteeksi joutuvaa intiaanityttöä, ja näyttämön ulkopuolella hänen sukupuolestaan yritetään päästä selville kidutuksen keinoin – teatteri ja todellisuus sekoittuvat romaanissa kaiken aikaa ja usein kohtalokkain seurauksin.

Erikoisin on absurdin huumorin sävyttämä kohtaus, jossa kamarioikeuden presidentti Reuterholm suostuttelee pahaa-aavistamattoman Tintomaran asettautumaan mallinuken osoittamaan asentoon tuntemattoman miehen raiskattavaksi. Kekseliäs Tintomara jättää kuitenkin nuken paikalleen, ja mies jää loukkuun sen jousimekanismilla toimivien raajojen puristukseen. Almqvistin romaanissa liikutaan rajalla, jolla rakkaus muuttuu hulluudeksi, seksuaalisuus väkivallaksi. Väkivalta on alitajuisen selittämätöntä ja kiinnostavassa ristiriidassa romaanin kepeyden kanssa.

Tekemällä kuningaskunnan epävirallisesta ykkösmiehestä Reuterholmista sadistin Almqvist osoittaa väkivallan ja vallantahdon olevan samaa alkuperää. Poliittista kritiikkiä täydentää kuva naiivista, oman asemansa ja neuvonantajien sokaisemasta alaikäisestä majesteetista sekä mielistelevistä alamaisista. Jotakin mätää siis Ruotsinmaalla.

”Postmoderni” klassikko

Kuningattaren jalokivikorun suomentaminen vasta nyt, 167 vuotta sen ilmestymisen jälkeen, herättää kysymyksen teoksen merkityksestä nykylukijalle. Romaania on kutsuttu postmoderniksi, ja totta onkin, että sen muotokokeilut ja keskeiset teemat ovat meille tuttuja postmodernista kirjallisuudesta. Silti Kuningattaren jalokivikoru pohjaa vahvasti oman aikansa estetiikkaan. Näytelmäkirjallisuus, kirjeromaani ja romantiikan suosima fragmentti ovat esikuvia sen kerrontaratkaisuille, ja goottilaisen romaanin vaikutus näkyy esimerkiksi väkivallan ja yliluonnollisen kuvauksissa. Toisin kuin usein nykykirjallisuudessa Almqvistin romaanissa kertojan ironinen asenne ei täysin sulkeista aitoa tunteellisuutta, jopa sentimentaalisuutta.

Nykylukijalle Kuningattaren jalokivikoru tarjoaa eksoottisen näkymän romantisoituun kustavilaiseen hovielämään, jota tunnemme Suomessa lähinnä Bellmanin laulujen välityksellä. On myös tervetullut muistutus, että esimerkiksi identiteetistä näyttelemisenä ja naamioitumisena on kirjoitettu näin oivaltavasti ruotsalaisessa kirjallisuudessa jo 1800-luvun alkupuolella. Tällaisia kirjallisuushistoriallisia ”löytöjä” soisi tehtävän enemmänkin.

Suomentaja Antero Tiusanen on tehnyt erinomaista työtä sovittaessaan Almqvistin vanhahtavaa kielenpartta vivahteikkaalle nykysuomelle. Klassikko elää ja hengittää vihdoin suomeksikin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto