Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Miten kirjoittaa kuvista?

Otso Kantokorpi, 9.1.2007
Carolus Enckell (toim. Jorma Hautala, Jaakko Lintinen & Esko Nummelin): Taiteen kielet – Konstens språk – The Languages of Art s., Porin taidemuseo 2006

Taidemaalari Jorma Hautalan mukaan ihmiset muodostavat usein kuvan siitä, minkä lukevat, mutta näkemisen pukeminen sanoihin on paljon vaikeampaa. Taidemaalari Carolus Enckell menee vielä pidemmälle. Hänen mukaansa ”yritys tehdä näkemisestä lukemista on yhtä kuin tuhota se”.

Carolus Enckell (s. 1945) on yksi merkittävimmistä abstraktin taiteen mestareistamme – yksi viimeisistä mohikaaneista tai runonlaulajista. Kasku kertoo Enckellin maalanneen yksiväristä taulua miltei vuoden, kun ei oikeaa sinistä tahtonut löytyä. Tiedän kaskun jopa olevan totta.

Enckell tunnetaan älyllisenä mutta samalla runollisena värin tutkijana, mutta hän itse on välttänyt ajatusta tutkimisesta – omien sanojensa mukaan hän pikemminkin ”kokeilee ja tulkitsee”. Enckellin keskeisin virvatulen jahti on aina ollut ajatus ”puhtaasta näkemisestä”, näkemisestä ilman kontekstia, sanoja ja symboleita. Siksi onkin hieman paradoksaalista, että Enckell on myös yksi merkittävimmistä kirjoittavista kuvataiteilijoistamme. Hän on myös aina ollut intohimoinen lukija ja kirjallisia viittauksia viljelevä taiteilija.

Yksi syy Enckellin ahkeruuteen kirjoittajana on se, että hän toimi Taide-lehden päätoimittajana vuodet 1984–90, mutta hänen varsinainen kirjoittajakoulunsa periytyy paljon varhaisemmilta ajoilta. Suomenruotsalaisen sivistyskodin kasvattina lapsuuden kokemuspiiriin kuului paljon kirjallista elämää, muun muassa tutustuminen runoilija Gunnar Björlingiin. Anarkistisesti kieltä käyttänyt Björling onkin selvästi elänyt Enckellin ajattelussa koko ajan. On kuin Björlingin ajatus ”mitt språk är ej i orden” olisi toiminut jonkinlaisena mottona Enckellin etsiessä mahdotonta ajatustaan puhtaasta näkemisestä. Enckellin omin sanoin: ”Minulle taiteesta kirjoittaminen on ikään kuin puutteellisuuden tavoittelua.”

Enckell on julkaissut uransa aikana yli kahdeksankymmentä juttua. Taiteen kielet –teoksessa niistä on julkaistu noin puolet. Mukana on pääkirjoituksia, matkakertomuksia, tilattuja puheenvuoroja ja kommentteja mutta ennen kaikkea hänen pohdintaansa taiteesta, sen keinoista ja tavoitteista.

Alunperin suomeksi julkaistut jutut on käännetty ruotsiksi ja englanniksi, muutama alunperin ruotsiksi julkaistu on kirjassa vain ruotsiksi ja englanniksi. Kirja on kluuttikansineen ja tekstin kaksiväripainatuksineen varsin kaunis; siinä on samaa viehättävää modernismin vanhanaikaisuutta kuin Enckellissä itsessään. Uskallan sanoa näin, koska juuri tätä vanhanaikaisuutta nykyaikamme tuntuu usein kaipaavan. On väliin hauska katsoa maalausta, joka ei yritä olla mitään muuta kuin maalaus. On vastaavasti aina hauska pitää kädessään ihan oikeaa, perinnettä kunnioittavaa kirjaa.

Yhden ainoan, mutta kylläkin sangen ison, puutteen näen. Kun kerran Enckellin tekstit on nyt koottu kunnon kirjaksi, olisi lukijalle ja tulevaisuuden tutkijoille voitu tehdä myös yksi lisäpalvelus: bibliografia Enckellin kirjallisesta tuotannosta. Nyt se olisi ollut helppo toteuttaa.

Enckell on ruotsinkielinen, mutta useimmat jutut on kirjoitettu ja julkaistu alunperin suomeksi. Tämä voi olla yksi selitys sille, että Enckellin tyyli on usein tiukkaa ja informatiivista. Toisaalta adjektiivien, kuvailun ja sanamaalailun vähyys taitaa olla kuitenkin ohjelmallista. Näin hän välttyy yrittämästä sitä, minkä itse on kokenut mahdottomaksi tai suorastaan jopa kuvataiteelle vihamieliseksi teoksi.

Enckelliä lukiessa on kuitenkin väliin kuin lukisi runoa. Hän ei ehkä maalaa sanallisesti kuvaa siitä, minkälainen yksittäinen maalaus voisi olla, vaan pikemminkin kuvaa siitä, mitä maalaustaide ylipäänsä voisi olla: ”Maalaus on ajattomuuden ilmitulema, sen sielu oleva tila ennen sanaa: mykkyyden ja hiljaisuuden kieltä, joka muuttuu runoudeksi katseessa, illuusion ja aineen väliin jäävässä tilassa.”

Enckelliä vaivannut puhtaan näkemisen ongelma näkyy useissa teksteissä. Vaikuttavin kannanotto tässä suhteessa on alun perin Taide-lehdessä (5/98) julkaistu essee ’Taiteellisesta katseesta ja käänteisestä näkemisestä’, jossa hän käynnistää pohdintansa Orfeuksesta ja Narkissoksesta. Lähtökohtana on Maurice Blanchot’n tulkitsema Orfeuksen petollisuuden syy halussa saada Eurydikeen ”kuoleman täyteys eläväksi itsessään” ja Oscar Wilden tulkitsema lähde, joka suri Narkissoksen poismenon sijaan oman, Narkissoksen silmistä heijastuvan kauneutensa poismenoa. Näin Enckell tavoittelee taideteokselle ominaista kaksinaisuutta, sitä hetkeä jolloin ”tuntematon ja siksi hämmentävä tulee näkyväksi katsojalle”.

Tiedän – siis tiedän ihan varmasti – Enckellin olevan väärässä ja tavoittelevan jotain täysin turhaa. Silti olen vuosikausia nauttinut Enckellin yrityksestä. Taiteen kielet on minulle lopullinen voitto. Se on hyllyssäni koko ajan. Voin palata siihen vaikka ensi viikolla tai ensi vuonna. Enää ei tarvitse niin paljon odotella hänen näyttelyitään. Hänen sanojensa avulla voin muodostaa muistissani mielikuvia, ja niiden kuvien perusteella voin etsiä uusia sanoja tulkitakseni taas uusia kuvia. Konteksti sen kuin lisääntyy ja voimistuu koko ajan, ja vastaavasti puhtaan näkemisen mahdollisuus vähenee. Sen yrittäminen käy kuitenkin koko ajan haastavammaksi. Taiteella riittää käyttövoimaa ja virtaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto