Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lady Casanovan kääntöpiiri

Arto Virtanen, 20.5.2009
Catherine Millet: Mustasukkaisuus s., Siltala 2009 Kääntäjä(t): Pirjo Thorel

Kahdeksan vuotta sitten Catherine Millet kohahdutti tunnustuskirjallaan Catherine M:n seksuaalielämä kertomalla omasta elämästään tosina kuvattuja asioita, jotka olivat siihen saakka kuuluneet eroottisten fantasioiden, pornoteollisuuden ja sovinististen kuvitelmien maailmaan. Järkyttävää oli ennen kaikkea se, miten kirjassa salattujen kuvitelmien ja julkisen todellisuuden raja murtui. Vertailukulttuurissa määrä muuttui laaduksi.

Ranskassa teos herätti rajua keskustelua, mutta luterilaisen työmoraalin ja palkinnon lykkäämiseen sopeutuneessa Suomessa kirja synnytti pikemminkin päättäväistä vaikenemista kuin elävää polemiikkia; television Kirja A & Ö -ohjelmassa esimerkiksi toivotettiin tällaisen kirjan kirjoittajalle hoitoon menemistä, ja ohjelman vetäjä Tuula-Liina Varis oli oloissamme poikkeuksellisen rohkea tunnustaessaan, että hän naisena löytää Millet´n todellisuutta omistakin fantasioistaan.

Tahtoo olla niin, että seksuaalisuus ei ole seksuaalisuutta, ellei siihen liity vapautta tai edes jonkinlaista rajojen koettelemisen yritystä, mutta vapaa seksuaalisuus muuttuu helposti kuolemaakin vaarallisemmaksi asiaksi; yritämme virittää keskustelua, mutta törmäämme asenteisiin, jotka tekevät keskustelemisen tarpeettomaksi.

Mustasukkaisuus on Seksuaalielämän tärkeä ja tervetullut jatko-osa, se korvapuusti, jolle lukijan olisi nyt käännettävä toinenkin poskensa. Yhdessä nämä kaksi teosta antavat kiinnostavan ja moneen suuntaan tulkinnoille avautuvan vastauksen kysymykseen, onko ihminen perimmältään poly- vai monogaaminen eläin. Millet´n kohdalla näkyy, miten mahdottoman vaikeaa on olla molempia yhtä aikaa.

Kirjan suomenkielinen nimi ei oikein vastaa sen sisältöä, eikä alkuteoksen nimi Le jour de souffrance käsittääkseni tarkoita ihan sitä, mihin suomennoksen nimi tyhjentävästi viittaa; mustasukkaisuus on korkeintaan voimakas mauste päättymättömänä jatkuvassa mielenprosessien tarkastelussa. Nimi voisi paremminkin olla vaikka Masokistin päiväkirja, sillä kirjan tunnustautujalla on erinomainen kyky muuttaa kuvitelmille perustuvat osattomuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksensa tirkistelijän nautinnoiksi, jotka parhaimmillaan saattavat olla huikeampia kuin osallisuuden kautta avautuvat.

Kokemukset kirjoittamalla todellisiksi

Yhteistä kummallekin teokselle on, ettei niiden kirjoittaja tahdo saada maailmasta minkäänlaista otetta muuten kuin silmän ja genitaalien kautta – ja ollessaan maailmassa hän on useimmiten hallittuna, joskus hallitsevanakin, mutta tuskin koskaan tasa-arvoisesti. Voimakkaat tunneheilahdukset johtuvat kokemuspohjan epävakaudesta.

Mustasukkaisuus olisi koettavampi teos, jos se olisi kirjoitettu edes auttavassa määrin romaanin muotoon. Nyt se on lähinnä poleeminen essee. Kirjoittaja ottaa taidemaalarin tavoin etäisyyttä aiheeseensa nähdäkseen sen paremmin ja vetäytyy sitten älyllisyyden kuoreensa, jonka sisällä hän on koskematon ja tuntematon kuin mikä tahansa kotilo.

Millet kertoo avioliitostaan huikentelevaisen kirjailijamiehensä Jacquesin kanssa. Kummallakin on sanattomasti sovittu seksuaalinen vapautensa, jota Millet omalla kohdallaan kuvaa itse muurilla toisistaan eristämikseen tonteiksi, joiden raja-aitoja hän ylittää yön pimeydessä kuin Fantomas. Kaikki tuntuu muutenkin tapahtuvan sukupuolisuuden yössä, jossa raja todella tapahtuneen ja haaveillun tai uneksitun välillä on hämärä.

Päiväkirkkaaseen sanojen maailmaan kokemusten vapaus ei tunnu yltävän, eleiden ja tekojen maailmassa elävät Catherine ja Jacques eivät puhu sukupuoliseen autonomiaan liittyvistä asioistaan keskenään, aivan kuin niiden vapaus olisi heti uhattuna. Tässä sanattomassa vapauden maailmassa he ovat kumpikin tavallaan yhtä yksin kuin Catherine masturboidessaan. He kirjoittavat kumpikin tahollaan itseään todellisuuteen, Jacques eroottisessa päiväkirjassaan ja Catherine näissä kahdessa teoksessaan. Vasta kun hän kirjoittaa kokemuksistaan, niistä tulee hänelle todellisia. Kokiessaan niitä hän on enemmänkin kohde ja miehisten toiveiden elastinen mukautuja.

Älyllisellä kerronnalla on kirjassa kaksikin vaikutusta. Toisaalta Millet on henkevä, niin kuin muutamat muutkin häntä edeltäneet suuret erootikot, Casanova, Oscar Wilde ja Simone de Beauvoir, ja on enimmäkseen nautinto lukea kirjaa, jonka kirjoittaja tunkeutuu aiheensa lihaan erittelijän säihkyvät instrumentit terävinä käsissään. Toisaalta Millet tuntuu edelleen peittävän erittelyllään paljoa sellaista, mikä kokemuksessa olisi vihlovaa; mustasukkaisuuden ja tunneristiriitojen kentälle on vielä vaikeampi heittäytyä kuin megalomaanisen promiskuiteetin alastomille ulapoille.

Loputon ihme itselleen

Millet´n kirjoittamisen lähtökohta on se, että hän on loputon ihme itselleen. Hän kokeilee itseensä erilaisia peilejä ja taideteorioita, ja kaikki, mitä hänelle tapahtuu, on yhtä merkillistä kuin muotoelämä Picasson, Dalín tai Pollockin maalauksissa. Kun hän siirtää luupin taidenäyttelyiden ripustuksista itseensä, ihmettelyn itseriittoisuus muuttuu kirjan mitassa tunkkaiseksi napanöyhdän tonkimiseksi.

Jossakin vaiheessa lukija huomaa itsekin olevansa kokeva, tunteva ja kärsivä olio, jossa subjektina ja objektina olemisen vaihtelut saattavat aiheuttaa hämmennystä, mutta Millet tuntuu itseriittoisesti luottavan rooliin, jossa hän on sekä katseltavana ja että katsojana, ja lukija jakaa hänen kanssaan hänen itseään kohtaan tuntemansa hämmästelyn. Tunnustuksellisessa kirjallisuudessa Millet´n Mustasukkaisuus vertautuu lähimmin Tiina Pystysen noin kymmenen vuoden takaiseen Häpeän häkkiin, jota myös luki mielikseen, mutta ei aivan loppuun saakka.

Millet´lle antaa paljon anteeksi, koska hän on melko älykäs ja kirjoittaa hyvin. Suuri kirjailija hänestä tulisi, jos hän kirjoittaisi vielä vähän paremmin. Kun seksuaalisuus saa pakkomielteisiä muotoja, se ei enää ole kovin hauskaa, ja siitä kumpuava mustasukkaisuus on vielä surullisempaa. Oikeaa, väkevää mustasukkaisuutta, joka on hurja tila, Millet ei tutkimuksessaan tavoita, vaan tyytyy sen epätasaisten helma-alueiden analyysiin. Ehkä Mustasukkaisuus on niin surullinen kirja juuri sen takia, että siitä ei löydy mitään rajua mustasukkaisuutta, korkeintaan vaivihkaisia viittauksia itkukohtauksiin. Kirjan nimenä Lievää mustasukkaisuutta ei kuitenkaan olisi kovin myyvä.

Käännös on ihan hyvä, luontevasti kulkeva ja vain harvoin Millet´n monimutkaisen analyyttisyyden kangistama. Sattumalta tämä oli jo toinen kirja, jossa suomentaja käyttää ilmausta ”yleensä ottaen”. Juuri ennen kuin tartuin Mustasukkaisuuteen, luin McNeill-McNeillin Verkottunutta ihmiskuntaa, jossa vähän joka asiaan suhtauduttiin ”yleensä ottaen”. Pitäisi siis olla joko vain ”yleensä” tai ”yleisesti ottaen”. Mustasukkaisuuden suomennoksessa myös pelataan petanquea petankin sijasta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto