Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Nyrjähtäneen realismin nautintoja

Sinikka Vuola, 13.8.2012
César Aira: Varamo/Maisemamaalari 199 s., Siltala 2012 Kääntäjä(t): Anu Partanen

Suomalaisia surrealistisen proosan ystäviä hemmotellaan: huipputuotteliasta, useita kymmeniä proosa- ja esseeteoksia tehtaillutta argentiinalaiskirjailijaa César Airaa (s. 1949) on käännetty nyt ensimmäisen kerran suomeksi. Siltala on tehnyt mainion valinnan julkaistessaan samoissa kansissa kaksi hyvin erityyppistä Airan pienoisromaania, teokset Varamo (2002) ja Maisemamaalari (2000).

Ensin mainittu kertoo panamalaisen Varamo-nimisen kirjurin päivästä Colónin kaupungissa vuonna 1923. Pienoisromaanin kahdessa ensimmäisessä virkkeessä manifestoidaan teoksen koko tuleva ”juoni”, mikäli moista termiä tässä yhteydessä edes on mielekästä käyttää. Kirjuri nostaa työpäivän päätteeksi kassakonttorista palkkansa, mutta huomaa järkytyksekseen saaneensa kaksi väärennettyä sadan peson seteliä.

Koska hänellä on ”byrokraatin sielu”, hän ei palkanmaksuhetkellä reagoi lainvastaisiin seteleihin, vaikka tajuaakin niihin liittyvät ilmeiset ongelmat. Heti alussa selviää myös, että Varamo tulee kirjoittamaan runon, johon ei voi tehdä lisäyksiä eikä korjauksia ja josta tulee keskiamerikkalaisen avantgarden ylistetty mestariteos.

Sekä väärennöksen hallussa pitäminen että runon kirjoittaminen ovat päähenkilölle täysin outoja, ennen kokemattomia ilmiöitä. Väärennettyjen setelien saaminen sekä runon valmistuminen ovat myös itse romaanin ääripäät. Näiden pisteiden välinen tapahtumasarja kerrotaan ”luonnollisessa järjestyksessään”. Tapahtumasarja nähdään merkitykseltään ykseydellisenä, vaikka siihen samaan aikaan kohdistuu ”sisäisen äärettömyyden uhka”.

Romaanin avauksessa kuvailtu rutiinitoimenpide (palkanmaksu) kehkeytyy näin ollen lähtökohdaksi jollekin ”vielä nimettömälle ja muodottomalle”, mikä kuvaa Airan lähestymistapaa laajemminkin: jokapäiväisen ja vähäpätöisen detaljin esiintyminen selittämättömän ja odottamattoman ilmiön airuena.

Varamo harrastaa sivubisneksenä pieneläinten täyttämistä. Hänen uusin projektinsa on asetelma: kala joka soittaa pianoa. Hän uskoo, että tällainen työ olisi ”sympaattinen, ostajia houkutteleva”. Jokaisen työvaiheen jälkeen Varamo merkitsee muistiin jokaisen pikkuseikankin, jotta samat toimenpiteet voisi tarvittaessa toistaa tulevaisuudessa.

Vasta pakotettuaan rautalangalla kalalle hymyntapaisen ja tungettuaan kalan sekä alkuperäisiin että veitsellä itse sorvaamiinsa aukkoihin pullolasista valmistamiaan monikulmioita hän hoksaa, ettei kalalla ole käsivarsia saati sormia, joten pianon soittaminen ei tule kyseeseen. Tuskastuneena Varamo heittää kalan takaisin vatiin, jolloin otus alkaa välittömästi uida: ”Ne jäivät aina eloon, teki niille mitä tahansa.” Heti perään huomautetaan, että näin on tapahtunut tosin vain kerran aikaisemmin. Varamon seniili äiti valmistaa kalasta sittemmin vielä ateriankin.

Airan pienoisromaanit etenevät kuin paraskin puuharata.

Kuin jonkinlaisena naurahduksena esinemotiivin käsitteelle Varamossa toistuvat paperilappuset, muistiinmerkitseminen, paperille kirjoitettu teksti, tekstin osoittautuminen toiseksi kuin miltä aluksi vaikutti, tekstin lukemisen vaikeus tai mahdottomuus sekä tekstisisällön tolkuttomuus kulloiseenkin asiayhteyteen nähden. Tapahtumat kuvataan hyvin konkreettisesti, detaljeja sinkoaa joka tuutista, mutta todetut asiat kerrotaan ensin tarkasti ja heti perään jollakin tasolla vääristetään tai kielletään.

Airan pienoisromaanit etenevät kuin paraskin puuharata ja edellyttävät valppautta. Lukija sysätään huojumaan annettujen vallitsevuuksien ja analogioiden tutkimisen riemun sekä huijatuksi tulemisen tunteen välimaastoon. – César Airan Varamoa lukiessa tulee suomalaiskirjailijoista Taneli Viljanen kerkeästi mieleen.

Jotain ratkaisevalla tavalla tuttua

Varamossa päädytään runonkirjoittamiseen, mutta suomennetun teosparin jälkimmäistä romaania hallitsee visuaalinen taide: Maisemamaalari kertoo saksalaisesta taidemaalarista Johann Moritz Rugendasista (1802–1858), jota luonnontieteilijä, ”viimeinen suuri yleisoppinut” Alexander von Humboldt (1769–1859) pyytää tallentamaan Chilen, Argentiinan ja Meksikon maisemia.

Historiallisista tositapahtumista inspiroitunut teos on yhdistelmä surrealistista matkakertomusta ja taiteen estetiikkaa koskevia pohdintoja. Tämänkin pienoisromaanin alkuun on rakennettu ennakointi: kerrotaan, että päähenkilö tulee saavuttamaan tavoitteensa, mutta joutuu maksamaan siitä kohtuuttoman hinnan, ”kuten tulemme näkemään”.

Näin käykin: ukkosmyrskyn ja sen seurausten johdosta Rugendasin kasvot tuhoutuvat kammottavalla tavalla, ja hänestä tulee morfiinin orja. Kuitenkin tässä fyysisessä rappiossa päähenkilön taiteellis-visionäärinen puoli puhkeaa täyteen loistoonsa, ja runnellusta, lääkkeistä ja muiden avusta riippuvaisesta Rugendasista tuleekin valtavan taiteellisen kapasiteetin ruumiillistuma.

Näiden teosten lukeminen ei ole mitenkään vaivalloista, mutten sanoisi niitä nopealukuisiksi. Niiden teoksensisäiset lait ja omaperäinen esteettinen ajattelu saavat pysyttelemään lauseissa, hidastelemaan, tarkkailemaan analogioita ja logiikoita. Kestävän ajattelun ja kokonaisten yhteysketjujen muodostaminen on aina täyteläinen prosessi, joka vie aikaa ja vaatii tilaa: juuri ajan ja tilan tuntu ovat Maisemamaalarissa hyvin voimakkaasti läsnä.

Maisemamaalarin lukeminen on kuin unen katselemista: tässä kaikessa on jotain pakenevaa mutta samalla jotain ratkaisevalla tavalla tuttua. Teos on kuin hämmästyttävä viesti toisesta, meidän maailmamme kaltaisesta tilasta – kuin lukijakin matkaisi pampalla ratsun selässä saavuttamaisillaan ”kärryjä, jotka olivat lähteneet liikkeelle toisina geologisina aikoina”.

Nautin suuresti tämän teosparin lukemisesta, kahdesta näin erilaisesta esimerkistä Airan persoonallisesta kirjoitustaiteesta: Airan hieno mielikuvitus kykenee taivuttamaan tosiasioita ja nyrjähdyttämään realismin uudeksi lähestymistavaksi, jossa lukijakin päätyy osaksi peliä tai leikkiä.

Teokset ovat filosofisia – mutta vailla ponnistelun elkeitä, vailla julistavuutta, vailla kirjailijan tarvetta vakuuttaa lukija viisaudestaan. Kyseessä ei ole lukijaa paapovaa koosteisuutta tarjoava hallittu tai hallittava lukupaketti. Jos yksi viihteen tunnusmerkkejä on ennakko-odotuksiin vastaaminen ja turruttavan löperöiksi ja pehmeiksi kulutettujen lukuasentojen myötäileminen, Airan teokset eivät ainakaan taatusti täytä mitään etukäteisoletuksia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto