Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ylös, ulos ja lenkille

Satu Taskinen, 7.8.2013
Chad Harbach: Pelin henki 468 s., Otava 2013 Kääntäjä(t): Tero Valkonen

Pelin henki (The Art of Fielding) on yhdysvaltalaisen Chad Harbachin (s. 1975) monille kielille käännetty, paljon kehuttu ja isosti markkinoitu esikoisromaani.

Tarina alkaa, kun Westish-yliopiston keskinkertaisen baseball-joukkueen kapteeni Mike Schwartz huomaa vastapuolen Henry Skrimshanderin polttajanlahjakkuuden ja järjestää hänelle paikan omaan yliopistoonsa. Vaatimattomista olosuhteista kotoisin oleva Henry pääsee kehittymään pelaajana ja rikastuttamaan Westishin joukkuetta.

Romaanin tapahtumapaikka on yliopiston kampus. Kaikkia keskeisiä henkilöitä yhdistää elämäntilanne: he ovat kriisissä, muutoksen kynnyksellä.

Henry on hyvää vauhtia muuttumassa isoksi baseball-tähdeksi. Joukkueen kapteenin Mike Schwartzin ajat baseball-kentällä alkavat päinvastoin olla ohitse. Pitäisi suunnitella tulevaisuutta jonkin muun koulutuksen parissa. Yliopiston rehtorin tytär Pella palaa isänsä luokse, kun varhaiskypsyys ja nuorena solmittu avioliitto ovat osoittautuneet menneen talven lumiksi. Rehtori Affenlight taas huomaa rakastuneensa palavasti Henryn huonetoveriin Owen Dunneen.

Just do it! -rakennelma on murentunut.

Henkilöiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa ihmissuhderomaaniin sopivin tavoin. Mukana on lähes viidensadan sivun verran rakkautta, riitaa, kateutta, sovintoa, ystävyyttä ja auttamista.

Baseball, Yhdysvalloissa kaikelle kansalle tärkeä peli, vertautuu Harbachin romaanissa elämään. Elämä näyttäytyy joukkuepelinä sääntöineen ja konflikteineen. Joka aikoo menestyä, tunnustaa tarvitsevansa tovereittensa tukea ja juoksuntekopaikkoja. Pelaajan on osattava olla myös itsenäinen ja tulla toimeen omien vahvuuksiensa ja heikkouksiensa kanssa. Jokaisella on joukkueessa oma paikkansa. Se on täytettävä tai mistään ei tule mitään. Virheet ovat inhimillisiä, mutta niistä on päästävä yli.

Harbachin romaani pyrkii olemaan kannustava. Se vahvistaa sellaista elämänkuvaa, jonka mukaan vaikeuksista voi selvitä, vaikka aina ei siltä näyttäisikään. Peli on lähtökohtaisesti reilu, ja on itsestä kiinni, kuinka mahdollisuutensa käyttää.

Tosielämä yllättää

Joskus on helpompaa ja joskus on vaikeampaa, ja tämän romaanin mukaan on vähintään yhtä vaikea selvitä menestymisen kuin häviämisen pelosta. Se tulee esille selvästi Henryn kohdalla. Henry on täydellisyydentavoittelija, ja kun hänelle kerran sattuu paha virhe, tunnontuskat lamaannuttavat hänet täysin. Tämä on tarinassa iso käännekohta.

Ylipäätään tosielämä yllättää Henryn. Hän toivoisi saavansa aina elää unelmissa, jolloin ei olisi vastuuta, ei isoja palkkioita, ei paineita eikä joutumista keskelle elämää, jota ei voi kontrolloida.

Henryn ja muittenkin kriisissä olevien opiskelijoiden vaikeudet liittyvät aikuistumiseen. Aikuisena voi tulla tyytyväiseksi vain, jos osaa hyväksyä kaikenlaista epäonnistumista ja epävarmuutta. On turha haaveilla ikuisesti kestävistä ratkaisuista. Elämässä ei ole muuta pysyvää kuin muutos.

On vähintään yhtä vaikea selvitä menestymisen kuin häviämisen pelosta.

Haasteita ja haasteiden voittamisessa tarvittavia hyveitä alleviivaa baseball-joukkuepelin lisäksi yliopistoon liittyvä sepitteellinen tarina kirjailija Herman Melvillen vierailusta. Moby Dick -teoksesta juontuu baseball-joukkueen nimikin, Harpooners. Romaanissa on runsaasti viitteitä kirjallisuuteen, ja jopa tähtipolttaja Henryn elämässä juuri kirja on keskeinen opin ja tuen lähde.

Pelin henki -teoksen tarina etenee sujuvasti ja loogisesti. Henkilöt on kirjoitettu sympaattisiksi ja sen verran moniulotteisiksi, että tarinan jännitys säilyy ja sitä jaksaa lukea. Heissä on paljon tunnistettavaa, niin persoonissa kuin myös heidän tavoissaan toimia.

Materiaali ei löydä muotoa

Harbach kirjoitti teosta pitkään, lähes vuosikymmenen ajan. Se näkyy ja ei näy. Toisaalta romaani on tasapainoinen ja teemoiltaan tuhti kokonaisuus. Toisaalta sen sisältö ei yllä kovin syvälliseksi, vaan sortuu kyökkifilosofiaan ja pateettisuuteen. Vielä sivulla 291 aika monen – sinänsä ihan kivasti kerrotun – pelikuvauksen jälkeen saadaan tällaisia analyysejä ja kannustuspuheita:

”Schwartz ojentui vetämään arkistokortin polvisuojansa alta. ’Schiller’, hän sanoi. ’Ihminen pelaa vain silloin kun on ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja hän on ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä vain silloin kun pelaa.’
Schwartz pysähtyi katselemaan kaikessa rauhassa pelaajia, antoi katseensa pysähtyä kuhunkin joukkuetoveriinsa vahvana mutta hyväntahtoisena. Harpoonersin mahdollisen hermostuneisuuden jämät paloivat pois kuin kaasu, kun liekki on sytytetty. ’Olemme työmme tehneet. Juoksimme ja nostimme ja oksensimme sisukalut pihalle. Rakensimme kaiken tyhjästä. Pelasimme niin, että voimme olla ylpeitä näistä kuteista. Meidän ei tarvitse todistaa kenellekään enää yhtään mitään. Todistelut on todisteltu. Tänään pelataan.’ Hän ojensi kätensä porukan keskelle. Hän katsoi Henryä ja hymyili.
’Kolmosella
peliä. Yksikaksikolme-’
’Peliä!’
’Tappakaa ne surkimukset’, Owen sanoi.” (S. 291.)

Kun väsyneet sympaattiset nuoret miehet vaikeina aikoina nousevat ja lähtevät yhdessä yrittämään, puuttuu enää, että joku nousisi seisomaan katsomossa ja saataisiin raikuvat, niin sanotusti moraalisesti oikealle elämälle osoitetut, aplodit.

Kaikki teoksen materiaali ei ole löytänyt kunnolla kirjallista muotoaan, vaan kerronnassa on heikkouksia, jotka viestivät joko kirjailijan liiallisesta pyrkimyksestä kontrolliin tai väsymisestä kesken kaiken:

”Tänään hän [Schwartz] saisi vain samppanjan ja Percocetin aiheuttaman kuvottavan pöhnän ja tiedon että matseja tulisi vielä ainakin kaksi (koska kansalliset olivat tuplaotteluita) ennen kuin hänen olisi kohdattava päin persettä mennyt elämänsä.” (S. 373.)

Kenen näkökulmaa tässä on oikein tarkoitus seurata? Ei kai nyt baseball-joukkueen kapteeni itselleen selitä, että ”kansalliset olivat tuplaotteluita”? Tämänkaltaisia ja muita itsestään selviä tai muuten kiusallisia selityksiä toivoisi löytyvän kirjailijan muistiinpanoista, ei valmiista teoksesta. Ainakaan ei kovin montaa.

Koko yhteiskunta – varmuuden vuoksi

Teokseen ympätty tyhjä ympäristöpuhe antaa vaikutelman, ettei yhtään aikalaisaihetta ole varmuuden vuoksi haluttu jättää mainitsematta. Ilmiö on tuttu muidenkin yhdysvaltalaisten kirjailijoiden teoksista. Ensimmäisinä mieleen tulevat Lionel Shriverin Jonnekin pois ja Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Joillakin kirjailijoilla on halu tematisoida yhdessä teoksessa koko yhteiskunta. Harvoin se onnistuu mielekkäästi, ja muutoin alkaa tympiä.

Eli mitä jää käteen? Pelin henki on kannustava kriisikuvaus tyyliin ”kauppa kiinni ja avaimet käteen”. Sen sisältö on viihdyttävä mutta kepeä, melko yksiulotteinen ja jankkaava. Lievästi ankara mutta kovin kesyksi jäävä pääsanoma on suunnattu Amerikan kansalaisille koettelemusten keskellä ja tulee esille vaikkapa tällaisissa muutosta janoavan rehtori Affenlightin hetkissä:

”Siirrettyään tuolin ikkunalle hän nojasi otsansa ikkunaan, joka tuntui auringonpaisteesta huolimatta kylmältä, ja veti siististi hoidettuja kynsiään pitkin paljasta lasia niin, että  siitä lähti raapivan metallinen ääni. Hän haki sanaa ominaisuudelle, joka tuolilla tulisi olla: käännähdys. Melville oli aikoinaan kutsunut Amerikkaa ruikuttamisen valtaistuimeksi; Affenlight halusi käännähtelemisen valtaistuimen.” (392).

Tarinarakennelma on alusta asti selvä. Kehykset täytetään viimeistä koloa myöten. Ei jää yhtään mysteeriä, ei yhtään kysymystä avoimeksi. On hyvin epäilyttävää, kun kirjailija tietää kaiken, analysoi kaiken ja selittää kaiken.

Vielä epäilyttävämpää on, kun sama koskee kirjan henkilöitä. Heilläkin leikkaa hyvin, vaikka he olisivatkin olleet syömättä monta viikkoa ja vetäisivät lääkkeitä kuin viimeistä päivää. Itsen analysointi ja tiedostus eivät lopu. Kypsiä lausuntoja jaetaan vähän väsyneellä ja kaiken kokeneella äänensävyllä. Satunnaisista oikeasti koskettavista hetkistä huolimatta elämä on tässä kirjassa tosiaan peliä, jossa ei oikeasti vahingoitu.

Pelin henki vahvistaa romanttista kuvaa kärsimyksestä. Se tietenkin auttaa kärsimään ja yrittämään pelissä lisää. On syytä epäillä ideologiaa, jossa kärsimys romantisoidaan. Ketä tai mitä sellainen inhimillinen vahvuus hyödyttää?

Pelin henki vahvistaa romanttista kuvaa kärsimyksestä.

Romaanin alkumotto on Westishin yliopiston taistelulaulu ja kuuluu näin: Nyt ilo pintaan / Rohkeutta rintaan / Pojat, vastusta päin / Mailat koholla näin.

Näinkö valetaan uskoa suurvallan kansalaisiin vuonna 2011? Toivottavasti ei. Yhteiskuntaromaanina Pelin henki kompastuu kunnianhimoisuuteensa.

Kevytfilosofiseen baseball-romaaniin Harbach osaa kirjoittaa vetävät juonikuviot toimiviksi. Lopussa voi siis huokaista tyytyväisenä, kun palikat putosivat kohdilleen. Kelpo vastaukset jopa syömishäiriöihin tulevat kuin apteekin hyllyltä. Mikään ei jää rassaamaan sen kummemmin, kun 2000-luvulle päivitetty, idän viisauksilla höystetty ja jo vaikka miten monta kertaa kirjoitettu, luettu ja filmattu Hollywood-kiiltokuva loppuu.

Tai sitten voi hyvinkin olla ärsyyntynyt romaanin välittämästä nostalgisesta yhteiskuntakuvasta. 1990-luvun Nike-mainoksen mukainen Just do it! -rakennelma on murentunut. Miksi yrittää vielä sellaisella vetää ja työntää epävarmuudessa säntäileviä ihmisiä? Olisipa romaanissa sen sijaan etsitty tulevaisuutta rakentavia vaihtoehtoja nykypäivään, kun uutta suuntaa ei vielä ole löytynyt.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto