Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Klassikko: Koleaa ja lämmintä

Sanna Nyqvist, 12.2.2007
Charles Dickens: Kolea talo (Bleak House) s., Tammi 2006 Kääntäjä(t): Kersti Juva

Dickensin romaanin nimeen sisältyy ensimmäinen sen arvoituksista ja samalla koko teoksen kantava idea. Pahaenteisestä nimeä kantava Kolea talo paljastuu heti alkajaisiksi viehättäväksi asumukseksi, lempeyden ja lämmön tyyssijaksi. Samaan tapaan romaanissa puretaan yksi toisensa jälkeen ennakkokäsityksiä sekä paljastetaan nimiin kätkeytyviä salaisuuksia. Kersti Juvan upeasti ensi kertaa suomenkieliseen asuun saattama Kolea talo on klassista juonivetoista kerrontaa parhaimmillaan ja todellinen pikkutarkan viktoriaanisen realismin aarreaitta.

Koleassa talossa asustaa viehättävä herrasmies John Jarndyce, joka ikäväkseen lukeutuu surullisenkuuluisan oikeusjutun Jarndyce ja Jarndyce osallisiin. Tämä koko romaanille raamit antava, myyttisiin mittasuhteisiin paisunut oikeudenkäynti ennakoi absurdiudessaan Franz Kafkaa. Niin paljon kuin jutusta riittääkin puhetta, sen perusta ja osapuolet jäävät lopulta hämärän peittoon. Testamenttiepäselvyyksistä ilmeisesti alkunsa saanut jupakka on kanslerinoikeudessa venyessään vieraantunut kaikista inhimillisistä realiteeteista: ”Jos jollekin pikku kantajalle tai vastaajalle oli luvattu keinohevonen kun Jarndyce ja Jarndyce ratkeaa, hän oli jo kasvanut aikuiseksi, tullut oikean hevosen omistajaksi ja ravannut täältä ikuisuuteen.”

Dickensin kertoja ei ironiaa säästele kuvaillessaan oikeuden myllyjen hidasta jauhantaa, eikä pihistele myötätunnossa kertoessaan myllynkivien puristuksiin jäävien yksilöiden kohtaloista. John Jarndycen orvoista suojateista Estheristä, Adasta ja Richardista viimeksi mainittu joutuu erityisen pahasti perintöodotusten pauloihin. Oikeusjutun leveä vuo vetää mukaansa myös suuren joukon muita ihmisiä yhteiskunnan kaikista kerroksista. Näin syntyy se dynaaminen verkosto, jonka varaan juoni punoutuu. Kolean talon maailma ei ole staattinen luokkayhteiskunta, vaan jäntevä rakennelma, jossa surkein kadunlakaisijapoika ja ylhäisin lady jakavat saman kohtalon. Raha ja asema menettävät merkitystään tunteiden noustessa pintaan.

Sentimentaalinen salapoliisitarina

Jos oikeudessa ei päästäkään jutussa eteenpäin, tapahtuu sen ulkopuolella sitäkin enemmän. Koleaa taloa kutsutaan joskus ensimmäiseksi salapoliisiromaaniksi, ja sen laajaan henkilögalleriaan lukeutuu yksi brittikirjallisuuden muistettavimpia salapoliisihahmoja, etsivä Bucket. Häntä työllistävät romaanin monet mysteerit: Kuka on orvon Estherin äiti ja miksi salaisuuden paljastuminen täytyy estää? Mikä on miehiään varjomaista elämää viettänyt lakikirjuri, josta kaikki kiinnostuvat vasta tämän kuoleman jälkeen? Kuka surmasi despoottisen asianajajan?

Salapoliisijuoni punoutuu romaaniin kuin huomaamatta. Bucket ilmaantuu tarinaan asianajaja Tulkinghornin käsikassarana, mutta irrottautuu myöhemmin itsenäiseksi toimijaksi. Aina leppeän hyväntuulisena ja valppaana hän orkestroi kuulusteluja ja konflikteja. Kuuluisa etusormi heiluu ja järjestystä alkaa syntyä tapahtumien kaoottiseen vyyhteen, kun Bucket sukkuloi eri tarinalinjojen välillä ja paljastaa – usein sangen laveasanaisesti – niiden välisiä yhteyksiä. Ei ole vaikeaa nähdä, mistä lähteestä myöhemmät mestarietsivät Sherlock Holmes ja Hercule Poirot osaltaan ammentavat.

Viktoriaanisen draaman kaari vaatii lopulta enemmän uhreja kuin keskiverto moderni sarjamurhaajadekkari. Kuoleman hetkellä tragedia taittuu siirappiseen sentimentaalisuuteen tavalla, joka saattaa nykylukijasta tuntua vieraannuttavalta. Tunteikasta moralismia tapaa nykyään lähinnä kitschin ja viihteen maailmassa. Dickensin aikaan paatoksella oli vielä paikkansa taiteessa: se toimi siltana tuonpuoleiseen tai toi kauan kaivatut jälleen yhteen. Ylitsepursuavat tunteet tarinan tasolla tempaavat kertojan mukaansa ja tartuttavat lukijan, ellei tämä ole saanut kyynisyyden vastarokotusta.

Kaksi kertojaa

Bucket tulee henkilöhahmoista lähimmäksi romaanin kaikkitietävää kertojaa. Molemmilla on laaja perspektiivi tapahtumiin; molemmat suhtautuvat tarkkailemiinsa henkilöihin yleensä lämpimän myötämielisesti tai humoristisesti. Bucketin lailla kertoja liikkuu yksityisen ja julkisen välillä. Hänen puheeseensa tarttuu milloin journalistista otetta, milloin paisuttelevaa mahtipontisuutta, milloin purevaa kriittisyyttä.

Romaanin toinen kertoja on yksi sen keskushenkilöistä, vanhemmistaan tietämättömänä kasvatettu orpotyttö Esther. Passiivinen, hyveellinen ja kodin piiriin elämänsä rajaava Esther on juuri sellainen viktoriaaninen kodinhengetär, joita vastaan Virginia Woolf hyökkää esseessään ”Professions for Women” (1931). Tuossa kuuluisassa kirjoituksessa Woolf kuvaa kodinhengetärtä riivaajana, jonka itsekieltäymys ja latteus varjostivat hänen sukupolvensa kirjailijoita: ”Killing the Angel of the House was part of the occupation of a woman writer.” (”Kodinhengettären tappaminen oli osa naiskirjailijan tointa.”)

Entä jos kirjailijahahmo itse on kodinhengetär? Kuten monet kirjallisuudentutkijat ovat todenneet, Estherin tyynen pinnan alla piilee merkillisen ristiriitainen persoonallisuus. Yhtäältä Esther solahtaa stereotyyppisen hyveellisen sankarittaren muottiin, toisaalta hänen lipsahduksensa, vaikenemisensa ja haluttomuutensa tarttua käsillä olevaan tietoon paljastavat itsepetoksiin taipuvaisen, alentamalla itseään korostavan henkilöhahmon. Enkeli onkin itse oma riivaajansa. Tämä ristiriitaisuus tekee sentimentaalisesta ja paikoin aika yksitotisesta Estheristä tavanomaista kiinnostavamman henkilöhahmon. Tarinaan jää paljon aukkoja lukijan täytettäväksi.

Tätä puolta alleviivaa romaanin loppu, jossa tarinalinjat kauniisti sitovan päätöksen jälkeen Esther kuvaa vielä pientä arkista kohtausta rakastettavan miehensä kanssa. Romaani päättyy kesken lauseen tavalla, joka jättää paljon arvailun varaan. Yhdessä Charlotte Brontën Syrjästäkatsojan tarinan (Villette, 1853) aidosti ambivalentin lopun kanssa se muistuttaa viktoriaanisen romaanin kyvystä asettaa omat konventionsa kyseenalaisiksi.

Kahden kertojan käyttö tuo Koleaan taloon virkistävää vaihtelua. Kaikkitietävän kertojan monisävyisissä osuuksissa edetään preesensissä ja tapahtumat ikään kuin soljuvat samanaikaisesti silmiemme edessä. Esther puolestaan hahmottaa omaa elämäntarinaansa menneessä aikamuodossa, turvatusta ja pysähtyneen oloisesta avioliitosta käsin. Mennyt ja nykyisyys lomittuvat dynaamiseksi kokonaisuudeksi.

Visuaalisia ja kirjallisia nautintoja

Dickensin romaanit sopivat hyvin filmatisoitaviksi ja näyttämölle. Vaikka henkilögalleria on laaja, toisto, hahmojen tyypittely sekä selkeä juonenkuljetus tekevät tarinoista helposti seurattavia. Alkujaan Kolea talo olikin sarjaviihdettä, sillä viktoriaaniselle ajalle tyypilliseen tapaan se ilmestyi 1852–1853 jatkokertomuksena Harper’s New Monthly Magazine -lehdessä.

Ne jotka joulun aikaan seurasivat televisiosta BBC:n mainiota Kolea talo -dramatisointia (TV 1 2006–2007) saattavat pohtia, tokko romaania kannattaa enää lukea, kun loppuratkaisu on jo tiedossa. Mielestäni kannattaa, sillä vaikka filmatisoinnissa tavoitettiin erinomaisesti romaanin tummat sävyt, sen huumori välittyi huonommin. Juonenkulun polveiluun sisältyy yllätyksiä, jotka oli televisioversiossa karsittu pois. Romaaniin sisältyy esimerkiksi yksi kirjallisuuden henkeäsalpaavimmista takaa-ajokohtauksista, joka oli televisioinnissa typistetty lähes olemattomiin. Henkilötarinoihin keskittyminen jätti myös romaanin monipuolisen yhteiskuntakuvauksen ja -kritiikin vähälle.

Yksin Kersti Juvan mestarillinen käännös riittää syyksi tarttua 900-sivuiseen romaanijärkäleeseen. Näin hykerryttävän rehevää ja hauskaa tekstiä saa harvoin eteensä. Onneksi herkku ei lopu heti kesken!

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto