Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Karu ja kaunis antilänkkäri

Juri Nummelin, 1.8.2011
Charles Portis: Kova kuin kivi 236 s., Tammi 2011 Kääntäjä(t): Liisa Ryömä ja Pirkko Sand

Charles Portisin Kova kuin kivi on toiminut pohjana kahdelle lännenelokuvalle mutta on erinomainen teos omillaankin. Länkkärieitä parodioivan kirjan minäkertojana toimii 14-vuotias tyttö.

Charles Portisia on luonnehdittu sanoin: ”Aivan kuin Cormac McCarthy, mutta hauska.” Kuka Charles Portis?

Amerikkalainen kirjailija Portis syntyi vuonna 1933 Arkansasissa, ja palveltuaan merijalkaväessä 1950-luvun alkupuolella hän toimi jonkin aikaa journalistina muun muassa New York Herald Tribunessa. Hän tutustui toimittajana ollessaan Tom Wolfeen, josta tuli sittemmin niin sanotun uuden journalismin tunnettu edelläkävijä.

Vapaaksi kirjailijaksi Portis ryhtyi vuonna 1964 ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa kaksi vuotta myöhemmin. Esikoisteosta Norwood edelsi muutama laatulehti Saturday Evening Postissa julkaistu novelli. Norwood on nykyaikaan sijoittuva kertomus nuoresta Norwood Prattista, joka muuttaa Texasista New Yorkiin ja yrittää metsästää kaveria, joka on hänelle velkaa 70 dollaria.

Portisin menestysteos – ehkä ainoaksi sellaiseksi jäänyt – on Kova kuin kivi, joka ilmestyi alun perin vuonna 1968. Henry Hathaway ohjasi tuoreeltaan kirjasta elokuvan, jonka miespääosasta John Wayne sai Oscarin. Kirjaa lukiessa Wayne ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen. Vaikka Waynen hahmo Rooster Cogburn on kirjan sankari, hän on tyhmempi ja yksinkertaisempi kuin Waynen roolihahmot yleensä ovat. Cogburn ei ole kovin hyvä ampuja ja keskeisessä kohtauksessa hän lataa aseeseen viallisia nalleja.

Kirja ilmestyi lähes saman tien suomeksi, vuonna 1970, Liisa Ryömän ja Pirkko Sandin kääntämänä. Kun amerikkalaiset ohjaajaveljekset Joel ja Ethan Coen tekivät vuoden 2010 lopulla uuden version Kova kuin kivi -elokuvasta, kirjasta otettiin uusi painos Donna Tarttin jälkisanoilla varustettuna.

Dialogi ja upeat monologit paljastavat puhujistaan enemmän kuin he itse tahtovat.

Tarttin lyhyt teksti taustoittaa hyvin Portisin asemaa amerikkalaisessa kirjallisuudessa: kulttiklassikko, jonka muut romaanit ovat jääneet epäreilusti Kova kuin kivi -teoksen varjoon. Selväksi käy, että Portis olisi unohtunut kokonaan, jos Coenit eivät olisi tehneet elokuvaansa. Tarttin jälkisanat kuuluvat mukaan myös Tammen alkuvuodesta 2011 tekemään pokkaripainokseen. Uusintalaitos tuntuu suomalaisessa mediassa kadonneen saman tien jälkiä jättämättä.

Parodinen lännentarina

Kova kuin kivi ei ole tapahtumiltaan erityisen hauska – neljätoistavuotias itsepäinen tyttö palkkaa sheriffi Cogburnin ottamaan kiinni isänsä tappaneen lurjuksen Arkansasin kylmissä ja autioissa maisemissa -, mutta hauska se on silti. Tämän takaa Portisin kielenkäyttö. Portisin dialogi ja upeat monologit paljastavat puhujistaan enemmän kuin he itse tahtovat.

Kirjassa on myös aimo annos parodiaa. Cogburn on aikakauden revisionististen antilänkkärien päähenkilöiden sukua, epäonnistuja, juoppo, yksisilmäinen (ei siis silmälappuinen niin kuin John Wayne ja Jeff Bridges elokuvissa) ja turvautuu virassaan liian helposti väkivaltaan (mihin tietysti myös yhteisön ja aikakauden luonne pakottaa). Kirjan alkupuolella on pitkä lakitupakohtaus, jossa Cogburnia syytetään epäiltyjen tappamisesta.

Monet kirjan tapahtumista ovat myös silkkaa sohimista ja vahinkoja ja onnettomuuksia. Mattie Rossin isän tappokin oli enemmän äkkipikaistuksissa tehty tappo kuin harkittu surma. Liittovaltion poliisi LaBoeuf (lausutaan ”LaBeef”), joka on niinikään surmaajan perässä, on ponteva ja itserakas hyypiö, joka onnistuu sotkemaan Cogburnin suorittaman takaa-ajon.

Rajaseudun nainen

Kova kuin kiven varsinainen päähenkilö on Mattie Ross, nuori tyttö, joka katselee maailmaa liian suuren lierihatun alta. Portis onnistuu kuvaamaan tyttöä sortumatta minkäänlaiseen isällisyyteen. Mattie Ross toimii itsenäisesti, on älykäs ja osaa puhua puolestaan. Tässä Portis on varmasti realistisempi kuin lukuisat kollegansa, joiden kirjoissa naiset ovat heikkoja ja riippuvaisia. Tällaisia rajaseutujen naiset olivat 1870-luvun Amerikassa.

Poikkeukselliseksi omana aikanaan romaanin onkin tehnyt se, että päähenkilönä on nimenomaan Mattie Ross – teini-ikäinen tyttö, jolle ei juuri tuota tunnonvaivoja napata kiinni surmamies. Tämän takia Hathawayn elokuvassa John Waynen esittämä hahmo saakin enemmän huomiota kuin kirjassa. Hollywood ei uskaltanut ottaa riskejä.

Ross on myös kirjan minäkertoja: hänen äänensä (voice, niin kuin amerikkalaiset sanovat) on uskottava, samaan aikaan kova ja kiintynyt merkityksettömiin detaljeihin. Ross ei ole välttämättä luotettava minäkertoja, koska hän kertoo tarinaansa 50 vuotta myöhemmin, 1900-luvun alussa, eikä lukijan kannata olettaa, että tapahtumat todella tapahtuivat juuri niin kuin Ross sanoo.

Portis kuitenkin luo lakonisella tyylillä vaikutelman kuin kaikki olisi juuri oikein. Rossin puhe on hyvin faktuaalista, eikä siinä ole ajan luomasta etäisyydestä huolimatta minkäänlaista epäröintiä.

Lukija ei juurikaan hätkähdä sitä, kuinka kostonhimoinen ja manipuloiva Mattie Ross saattaa olla. Hän vaatii päästä Rooster Cogburnin ja LaBoeufin mukaan etsintäretkelle, vaikka kummatkin pitävät tyttöä aivan liian nuorena. Portisin on sanottu saaneen ideoita Mattie Rossin puheenparteen editoidessaan lehtimiesurallaan Ozark-vuorten naispuolisten uutisavustajien tekstejä. Näiden omintakeinen sanonta ja tyyli elävät edelleen Mattie Rossin hahmossa.

Vaikka Kova kuin kivi on erinomainen esimerkki 1960- ja 1970-lukujen niin sanotuista antilänkkäreistä, se on myös vauhdikas ja toiminnallinen lännenromaani. Portisin kuvaamana väkivalta ei ole hauskaa, ja osa kohtauksista on aika rajuja, kuten kirjan avaavat joukkohirttäjäiset:

”Pitemmittä puheitta Maledon painui vipua ja hirttoluukut aukenivat keskeltä ja nuo kolme tappajaa putosivat kolisten viimeiselle tuomiolle. Väkijoukko kohahti kuin iskun saaneena. Ne kaksi valkoihoista eivät enää antaneet elonmerkkiäkään. He pyörähtelivät hitaasti kireälle pingottuneiden köysien päässä. Mutta intiaanin kädet ja jalat sätkivät vielä kouristuksissa. Se oli vähän pahan näköistä ja monet ihmiset alkoivat voida pahoin ja lähtivät kiireesti pois, ja me olimme heidän joukossaan. Meille kerrottiin ettei tuon intiaanin niska katkennut kuin muiden ja sen vuoksi hän riippui siinä tukehtumassa enemmän kuin puoli tuntia ennen kuin lääkäri julisti hänet kuolleeksi ja otatti hänet alas. Sanoivat että intiaani oli laihtunut vankilassa ja oli tähän hommaan liian kevyt.”

Rajuus näkyy hyvin myös Mattie Rossin puheessa, kun hän isänsä ruumista tunnistaessaan sanoo: ”Minä en ole koskaan ollut epäröivää tai vitkuttelevaa lajia kun joudun epämiellyttävien asioiden eteen.” Isäänsä katsellessaan Mattie miettii: ”Tom Chaney saisi maksaa tästä! Minä en saisi lepoa ennen kuin se louisianalainen koira paistuisi kiljuen helvetin tulessa!”

Kiehtova ristiriita syntyy siitä, että Mattie on samaan aikaan uskonnollinen ja siteeraa usein Raamattua. Kirjan lopussa hän on kylmäverinen pankkiiri ja ikäneito – on sanottu, että tässä Kova kuin kivi tulee hyvin lähelle täyttymättömän rakkauden kuvausta. Mattie Ross rakastuu Rooster Cogburniin, mutta ei koskaan kerro tätä kenellekään, ei edes itselleen.

Kova kuin kivi -kirjan pokkaripainos kertoo, että unohdetuissa romaaneissa, myös käännöskirjallisuudessa, on löytämisen arvoisia helmiä. Liisa Ryömän ja Pirkko Sandin käännös ei ihan tavoita Portisin käyttämiä eri murteen ja puhetapojen vivahteita ja osa romaanin pistävästä huumorista jää suomalaisesta lukijalta tavoittamatta, mutta kun kirja on niin erinomainen kuin Kova kuin kivi, se ei haittaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto