Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

”Sivullista, sydämetöntä odottamista”

Ulla Kytönen, 14.5.2004
Christine Lavant: Nell ja muita kertomuksia (Nell. Vier Geschichten) s., Faros 2004 Kääntäjä(t): Amira Al Bayaty

Novellikokoelma Nell ja muita kertomuksia on itävaltalaisen Christine Lavantin ensimmäinen suomennettu teos. Ironisissa ja runollisissa tarinoissa todellisuuden ja kuvitelmien välinen kuilu uhkaa koko ajan päähenkilöiden elämän haurasta tasapainoa. Kertomukset, joiden tapahtumat liikkuvat 1930-40 –luvuilla, on kirjoitettu 40-50-luvun taitteessa. Teos ilmestyi saksaksi vasta vuonna 1969, ja se oli viimeinen kirjailijan elinaikana julkaistu teos. Ajattomassa, eksistentiaalisessa pohdiskelevuudessaan kertomukset puhuttelevat myös nykypäivänä.

Tarinoiden päähenkilöt – Nell, tyttö Maria Katharina eli Minka, Rosa Berchtold sekä poika Kai – ovat monisäikeisiä ja ristiriitaisia hahmoja. He vetävät puoleensa ja työntävät pois, välinpitämättömästi heihin ei voi suhtautua.

Novellit on kerrottu epäsuorasti kolmannessa persoonassa. Kertomukset ovat ironisia, sillä kaikkitietävä kertoja vie tarinaa eteenpäin enimmäkseen päähenkilöiden silmin mutta liikkuu vaivatta myös muiden henkilöiden ajatuksissa. Lukija tulkitsee monet tilanteet ja tapahtumat toisin kuin päähenkilöt, koska nämä joko ikänsä, kokemattomuutensa tai syrjäytyneisyytensä vuoksi eivät pysty täysin ymmärtämään havainnoimiaan tapahtumia.

Erityisesti Nellin, Minkan ja Rosan monisärmäisyyden rinnalla teoksen muut henkilöt vaikuttavat ohuilta karikatyyreiltä. Kerronnassa yhdistyy deterministisen kertojan viileä tarkkailu ja kohtaloaan vastaan taistelevien päähenkilöiden kiihkeys ja kapinahenki. Kertoja valottaa päähenkilöiden ajatuksia ja toimintaa säälittelemättä mutta ymmärtäen.

”Kaikki toiveet ulkopuolisesta avusta olivat käyneet turhiksi”

Lavantin ihminen on yksin joukossakin. Rakkaus ei saa vastakaikua. Halu rakastaa ja saada rakkautta tuhoaa. Apua ja myötätuntoa on useimmiten turha odottaa sen enempää kanssaihmisiltä kuin maallisen (lääkärit, viranomaiset) tai taivaallisenkaan (papit, nunnat) esivallan edustajilta. Myötätunto ja ymmärrys ovat poikkeuksia, ja armopaloja jaetaan kitsaasti.

Lavant pohdiskelee mielenkiintoisella tavalla Jumalan moniulotteisuutta. Useimmiten Jumala näkyy poissaolona. Jumalan palvelijat ja Jumalalle omistetut rakennukset ovat Lavantin novelleissa vailla henkeä, pelkkää ulkokultaista kuorta. Selkeimmin tätä symboloi kirkko, joka on rakennettu latoon. Jumala tosin saattaa omalla tavallaan toteuttaa hartaimman pyynnön, mutta hinta on kova.

Niminovellin Nell hurmioituu hetkeksi Jumalasta: ”Sinä olet köyhälle takki, hänen talonsa ja pihamaansa, hänen suihkulähteensä ja ruusutarhansa, sinä olet metsä, jota yksikään äveriäämpi ei saa kaataa, olet omenapuu, joka kuuluu kaikille ja kallis hautakammio, jossa myös varattomat saavat hautapaikkansa. Ja sinussa laulavat linnut, nuo teljetyt sydänparkamme, sinussa niillä on jälleen vapaus ja taivas yllään, ja kun ne väsyvät, sinä olet heidän katonharjansa täynnä pesiä tai heidän hämärä, turvallinen honkametsänsä. Oi sinä rakas, rakas Jumala, kuinka voisi olla jotakin, mikä ei olisi hyvää?” (s. 50). Paljonkin.

Novellien Nell, Minka, Rosa ja Kai ovat ristiriitaisia ja vimmaisia olentoja, jotka taistelevat kuilun partaalla paikastaan maailmassa. He ovat moninkertaisesti syrjäytyneitä; sairaita ja vammautuneita, sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti heikosti toimeentulevia ja yhteisöstä ulkopuolelle sysättyjä jo syntyjään tai epäonnisuutensa vuoksi. Kukaan ei halua heitä. Todellisin elämä tuntuukin tapahtuvan päähenkilöiden unelmissa ja kuvitelmissa. Ulkoisesti vaatimattomista puitteista huolimatta päähenkilöillä on syvä ja rikas sisäinen elämä. Hetkittäin se leimahtaa kirkkaaseen, korventavaan tai – näkökulmasta riippuen – uutta synnyttävään liekkiin.

Kokoelman kiehtovimpia hahmoja on Rosa Berchtold, jolla on kuvitteellinen kaksoisolento. Tämän köyhän ompelijan koko elämä on ollut ilotonta sairauteen ja kuolemaan valmistautumista. Hän on hengissä mutta ei elä. Rosan tulevaisuus muuttuu arvaamattomasti, kun kaksi mielikuvituksesta elävää naishahmoa saavat hänet pohtimaan omaa elämäänsä. Nämä naiset, tuntematon vastenmielinen Klementine ja kaunis ja traaginen emigranttiruhtinatar osoittautuvat muuksi kuin miltä aluksi vaikuttavat. Rosa löytää rohkeuden hypätä kuoleman sijasta elämään: ”Olen niin onnellinen, sillä sydämeni on sytytetty.”

Ulkoisen ja sisäisen maailman ristiriita näkyy myös Lavantin omassa elämässä. Lavant, oikealta nimeltään Christine Thonhauser (1915 – 1973) otti taiteilijanimensä synnyinpaikkakuntansa laakson, Lavanttalin, mukaan. Eläessään hän sai tunnustusta ja palkintoja ennen kaikkea lyyrikkona, mutta 90-luvun puolivälin jälkeen myös hänen proosansa omaleimaisuus on alkanut saada aiempaa enemmän huomiota. Postuumisti Lavantin jäämistöstä on julkaistu viime vuosiin saakka niin runoja, proosaa kuin kirjeitäkin. Hän onkin Itävallan merkittävimpiä sodanjälkeisiä naiskirjailijoita.

Ulkoisesti Lavant vietti elämänsä hyvin pienissä puitteissa. Sairaus ja köyhyys rajoittivat hänen elämäänsä lapsuudesta lähtien. Avioliitto 36 vuotta vanhemman Josef Habernigin kanssa jäi kirjailijan suureksi suruksi lapsettomaksi. Kirjat ja kirjoittaminen avasivat kuitenkin uusia maailmoja. Hän luki niin teosofisia, kristillisiä, luonnontieteellisiä ja psykologisia teoksia kuin maailmankirjallisuuden merkkiteoksiakin Dostojevskistä Rilkeen. Rilke olikin merkittävin vaikuttaja Lavantin lyriikassa. Hänen lukemansa teokset myös suodattuvat hänen omiin teoksiinsa, esimerkiksi Kaissa on viitteitä H. C. Andersenin Lumikuningattaren Kaihin.

Amira Al Bayatyn suomennos on elävää kieltä, jota lukee nauttien.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto