Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ei kiveä kiven päällä

Jantso Jokelin, 13.4.2006
Chuck Palahniuk: Fight Club s., Like 2006 Kääntäjä(t): Henrik Laine

Avaruusapinoita, ihmissaippuaa, kepposkomitea, harhatietoa levittävä mustiinpukeutuva armeija, unettomuus. Chuck Palahniukin Fight Club on totaalinen kirja. Enemmän kuin romaani se on teoria, suuntaa antava käsikirjoitus tuntemamme maailman tuholle. Kyllä, siitä tulee paha mieli. Vähintään yhtä paha kuin todellisuudesta, jota se kuvaa, meidän todellisuudestamme. Makuvesien ja kultatakkisten naisten todellisuutta. Ikean ja pilvenpiirtäjien todellisuutta. Peli vihelletään poikki. Me häviämme.

Joe kärsii unettomuudesta, toimistotyöstä ja tavaroiden ylivallasta. Lentokenttiä. Hotelleja. Yksittäispakattua voita, kermaa, purukumia. Aina kun hän matkustaa, hän toivoo koneen syöksyvän maahan. Hän herää vieraissa kaupungeissa, jotka ovat samanlaisia. Sairaiden tukiryhmissä itkeminen auttaa uniongelmaan, mutta elämäntyylistään hän ei pääse. Narkolepsiaa ja työmatkoja. Unettomuudesta kärsivä ei koskaan nuku tai ole hereillä. Näin hän tapaa Tyler Durdenin. Tyler huvittelee ravintolatyössään virtsaamalla keittoihin ja koneenkäyttäjänä leikkaamalla pornopätkiä kokoperheen animaatioihin. Hän perustaa kerhon, jossa mikrotukihenkilöt ja projektiapulaiset voivat hakata toisiaan nyrkillä naamaan. Terapian vuoksi.

Palahniuk on synkkä kaveri. Fight Club on hänen ensimmäinen romaaninsa, eikä se jätä kiveä kiven päälle. Sen luettuaan tekee mieli hypätä järveen. Tämä maailma ei ole se, jonka tahdomme. Emme tahdo tätä elämää. Palahniuk kietoo lukijan tehdassavunmustaan ympyrään. Ympyrän keskelle hän ei sijoita suuryrityksiä, muodin maailmaa tai muita helppoja lopputuloksia vaan ideoita: ihmisen itsekkyyden ja piittaamattomuuden sekä halun täydellisyyteen, järjestelmiin ja valtaan. Fight Club saa muistamaan, kuinka pienestä on lopulta kiinni, että ahnaat ja paskantärkeät yhteiskuntamme pysyvät koossa. Kaikki on lopulta ihmisen oikkujen varassa. Tietyn poliittisen aloitteen hylkääminen saattaa johtua aidosta kivesten menettämisen pelosta.

Eikä Palahniuk tyydy kritisoimaan vain muita. Fight Club huokuu suurta itseinhoa, traumaattisia kokemuksia ja häpeää.

Vasta kuoltuamme saamme omat nimemme. Kuoltuamme meistä tulee sankareita, sillä lakkaamme kuulumasta ponnistusten maailmaan. Kuoltuamme saamme identiteetin. Siihen asti olemme pelkkää roskaa, jota kukaan ei halua lähelleen. Emme edes me itse. Emme kelpaa omana itsenämme. Edes itsellemme. Meidän täytyy ponnistella, meikata kaikki joksikin muuksi. ”Jos voi herätä eri paikassa. Jos voi herätä eri ajassa. Miksi ei voi herätä eri ihmisenä?”

Huomio Fight Clubissa kiinnittyy erityisesti Palahniukin tapaan kirjoittaa. Teksti on riisuttua, niukkaa – ja vavahduttavaa. Palahniuk taitaa elokuvamaisen, limittäisen kerronnan keinot. Kaikki tapahtuu yhtäaikaa ja suurella intensiteetillä. Paikat, ajat ja sankarit vaihtuvat vuorokappalein. Tämä ei kuitenkaan tee juonta sekavaksi, vaan päinvastoin naulitsee kerrontaan. Tunnelmat ovat unettomuuden, tuhovietin ja kurjuuden mailta. Yltiöpäisestä juonesta huolimatta Palahniuk kertoo tarinansa rehellisesti. Aloittelevia kirjoittajia hän on neuvonut: ”Kirjoita aiheista, jotka todella masentavat sinua. Ne ovat ainoita asioita, joista kannattaa kirjoittaa.” Fight Club on todiste siitä, että kirjailija elää sanojensa mukaan.

”Halusin polttaa Louvren. Hoidella Elginin veistoskokoelman lekalla ja pyyhkiä perseeni Mona Lisalla. Tämä on nyt minun maailmani.
Tämä on nyt minun maailmani, ja kaikki ne muinaiset ihmiset ovat kuolleita.
Tyler keksi Projekti täystuhon sinä päivänä aamiaisella.
Me halusimme räjäyttää maailman vapaaksi historiasta.”

Vasta kun menetämme kaiken

Palahniukin yhteiskuntakritiikki on vilpittömän vihaista virtaa, tekoja, huomattavaa halua lakaista kaikki maan tasalle ja aloittaa alusta. Kuvittele viljeleväsi maata kävelykadun multaiseen vanaan. Kuvittele istuttavasi kukkapenkkejä pilvenpiirtäjän raunioihin. Kuvittele päivettyneet ja repaleiset miesjoukot, silmissään villi katse, luotaamassa lähikortteleiden loukkoja saaliseläinten toivossa. Tämä on Tyler Durdenin paratiisi. Keinot sen saavuttamiseen ovat simppeliä anarkiaa, terroria, Projekti täystuho. Ajoittain Palahniuk äityy niin yltiöpäiseen lietsontaan, että se häilyy hyvän ja yliampuvan rajoilla.

Huumori pelastaa. Synkeyden lomaan Palahniuk päästää hyvän annoksen kieroa huumoria. Upeita, merkillisiä lauseita, kuten: ”Kuolleista valaista valmistettu parfyymi poltti naisen käsissä olevissa haavoissa.” Riemastuttavat jutut antavat lisäkipinää kertomukseen. Vasta kun mitään menetettävää ei ole, pystymme mihin tahansa. Voimme virtsata keittoon. Voimme haastaa sattumanvaraisen kaduntallaajan tappeluun, voittaa tai hävitä mielemme mukaan. Kaupungista tulee leikkikenttämme.

”Minut voitaisiin hirttää, pallini voitaisiin repiä irti, minua voitaisiin raahata pitkin katuja, ihoni nylkeä tai minua voitaisiin polttaa lipeällä, mutta Pressman-hotelli tunnettaisiin aina paikkana jossa maailman rikkaimmat ihmiset söivät kusta.”

Suomessa tunnetumman Fight Clubin, David Fincherin kulttielokuvan (1999) energisestä anarkiasta ei ole kirjassa jälkeäkään. Vallankumous on ikävä velvollisuus, sairaalloisen unettomuuden sivutuotteena syntyvä harrastus. Kirjassa ei ole tyydytty helppoihin ratkaisuihin, eikä Palahniukin ahdistava maailmankuva siirry Fincherin käsissä valkokankaalle. Tunnelmaltaan Palahniukin tyylistä visiota kannattaa enneminkin etsiä Eli Rothin uunituoreesta shokkileffasta Hostel. Ideakaan ei ole kovin kaukana Palahniukin mätkintäkerhosta. Katsokaa itse.

”Et ymmärrä tekemästäsi mitään, ja sitten vain kuolet.”

Lukekaa, katsokaa. Fight Clubissa nämä käskyt kulkevat usein käsi kädessä, niin kouriintuntuva ja visuaalinen tarina se on. Henrik Laineen suomennos ei aina toimi täydellä teholla, ja se hämmentää, esimerkiksi usein toistuvan sinä-passiivin ja minäkertojan vuorottelun takia: ensin ”heräät Air Harbourin lentokentällä”, sitten ”jokaisen nousun ja laskun aikana, koneen kallistuessa liikaa, rukoilin, että kone syöksyisi maahan.” On kuitenkin ymmärrettävää, ettei elokuvamainen kirjoitus välttämättä täydeksi suomeksi taitu. Käännöksen pieni takeltelu ei suuremmin lukukokemusta haittaa.

Palahniuk on yksi aikamme mielenkiintoisimmista nimistä. Fight Club on ainutlaatuinen romaani, joka jää kummittelemaan. Se manipuloi ajatuksia. Se näyttää, kuinka välinpitämättömiä olemme, kuinka itsekkäitä, sairaita ja yksin.

”Kaupungin pienten valojen yllä aukeavassa yössä palaneen asuntoni räjähtänyt kuori on musta kuin ulkoavaruus ja täydellisesti tuhoutunut. Koska ikkunoita ei ole, poliisien keltainen rikospaikkateippi vääntyilee ja tempoilee viidentoista kerroksen pudotuksen reunalla.
Herään betoniselta lattialta. Tässä oli ennen vaahterapuinen panelointi. Ennen räjähdystä seinillä oli taidetta. Täällä oli ruotsalaisia huonekaluja. Ennen Tyleria.
Minulla on vaatteet ylläni. Työnnän käden taskuun ja tunnustelen.
Olen kokonainen.
Peloissani mutta ehjä.
Kun kävelet lattian reunalle viisitoista kerrosta parkkipaikan yläpuolella ja katsot kaupungin valoja ja tähtiä, olet jo kaukana poissa.
Mikään ei ole meidän käsissämme.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto