Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Verinen aurinko läntisen maailman yllä

Vesa Rantama, 7.1.2013
Cormac McCarthy: Veren ääriin 408 s., WSOY 2012 Kääntäjä(t): Kaijamari Sivill

Joukko lainsuojattomia miehiä ratsastaa aavikolla ja kylvää hävitystä ympärilleen. Cormac McCarthyn Veren ääriin -romaanin lähtökohta on tuttu Sergio Leonen, John Fordin ja Sam Peckinpahin westernien ystäville.

McCarthyn versio lännestä sijoittuu kuitenkin suurimmaksi osaksi tuntemaamme myyttistä villiä länttä aikaisempaan ajankohtaan, vuosiin 1849–1950, meksikolaissodan jälkimaininkeihin, jolloin Kalifornia ensimmäistä kertaa kuului Yhdysvaltoihin. Tuona aikana laki ja järjestys jatkuvasti länteen laajenevan liittovaltion raja-alueilla oli lähinnä viitteellistä, ja pystyvät tappajat olivat kovin kysyttyjä niin meksikolaisten, intiaanien, amerikkalaisten kuin ranskalaistenkin keskuudessa.

Veren ääriin sijoittuu rajavuosien tapahtumiin, niihin aikoihin, jolloin jotain suurta – tässä tapauksessa Yhdysvallat niin kuin me sen tunnemme – on syntymässä. Synnytystuskat ovat veriset, ja maailma on matkalla moneen suuntaan yhtä aikaa.

Romaanin kuvaamassa Meksikossa kirkot ovat huonossa kunnossa, hoitamattomia, mutta silti ihmisten viimeisiä turvapaikkoja verilöylyn sattuessa. Tämän voi tulkita symboloivan vanhan, yksinomaan kristilliselle uskolle perustuvan maailmanjärjestyksen loppua ja uuden ajan hidasta saapumista. Itse asiassa lainsuojattomuudesta puhuminen on liioittelua: maailmassa, jossa McCarthyn kuvaama joukko ratsastaa, voi tapahtua mitä vain. Lakia ja sen toimeenpanijoita ei ole, tai jos on, ne ovat naurettavia.

McCarthy kuvaa autiomaata tiedemiehen täsmällisyydellä ja runoilijan metaforisella eleganssilla.

Suomessa erityisesti viimeaikaisten Menetetty Maa – ja Tie-filmatisointien myötä tunnetummaksi tullut Cormac McCarthy on tässä maailmassa omimmillaan. Hänen tuotantonsa läpi kulkee vähällä selviytymisen juonne, tarve kuvata ihmistä paljaimmillaan, kulttuurin rippeitä eloonjäämistaistelun keskellä.

Veren ääriin -teoksessa pääosan ottaa monesti karu, mutta monimuotoinen autiomaan luonto, jonka ilmiöitä McCarthy kuvaa maagisesti, tiedemiehen täsmällisyydellä ja runoilijan metaforisella eleganssilla. Ratsastuskohtauksissa joukon liike läpi laajojen maisemien kuvataan tavalla, joka tekee oikeutta pienimmillekin yksityiskohdille.

”He ratsastivat serpentiinipolkua ylös autiossa haavikossa missä kostealla mustalla polulla lojui pudonneita lehtiä kuin kultakiekkoja. Lehdet välkehtivät alas valjuja käytäviä tuhansina paljetteina ja Glanton otti yhden ja käänteli sitä ruodistaan kuin pikkuruista viuhkaa ja piteli sitä ja päästi sen putoamaan eikä sen täydellisyys jäänyt häneltä huomaamatta.” (s. 14)

Tuomari ja poika

Veren ääriin on historiallinen romaani, joka kasvaa puitteitaan suuremmaksi, konkreettisesta kohti metafysiikkaa ja historian lainalaisuuksien tarkastelua. John Glantonin johtama joukko päänahanmetsästäjiä, jonka liikkeitä teoksessa seurataan, on todella ollut olemassa ja tehnyt rahakkaita sopimuksia meksikolaisten kaupunkien kanssa intiaanien päänahkojen toimittamisesta.

McCarthyn eniten käyttämä historiallinen lähde on jengin mukana ratsastaneen Samuel Chamberlainin My Confession: The Recollections of a Rogue, josta ovat peräisin ainoat dokumentoidut maininnat teoksen ainutlaatuisesta keskushenkilöstä Tuomarista. Hän on kaksi- ja puolimetrinen karvaton valkoinen jättiläinen, joka tuntuu tuntevan kaikki kielet ja tietävän maailmasta kaiken.

Tuomari dokumentoi kiviä, kasveja ja kulttuurisia reliikkejä kirjaansa ja hävittää ne sitten, tavoitteenaan taivuttaa maailma oman tahtonsa alaisuuteen. Hän puhuu käyttäen arkaaisia ja antiikin teksteistä peräisin olevia ilmauksia ja teoretisoi ihmisen ja maailman toimintaa kriittisten opetuslapsiensa, oppimattomien jengiläisten kuullen. Hänen kauttaan romaanin julmuudet saavat merkityksen, osana sodan suurta rituaalia ja peliä, joita ilman olemassaolo on hänen mukaansa mitätöntä.

”Rituaaliin kuuluu veren vuodattaminen. Rituaalit joissa tämä vaatimus ei toteudu ovat pelkkiä valerituaaleja. Täällä joka mies tunnistaa valheen heti.” (s. 388)

Tuomarin valtava hahmo, hänen sosiaalidarvinistinen, uskonnon ja moraalin kieltävä filosofiansa ja absoluuttinen julmuutensa leimaavat romaania ja toimivat sen  motiivina. Paha on niin karismaattinen, sivistynyt ja elegantti, että se tekee väistämättä lukijaan vaikutuksen, niin kuin maailmankirjallisuuden suuret persoonallisuudet Miltonin Saatanasta Melvillen kapteeni Ahabiin ovat aiemmin tehneet.

Paha on niin karismaattinen, sivistynyt ja elegantti, että se tekee väistämättä vaikutuksen.

Tuomari edustaa kriittisen ja tieteellisen maailmankatsomuksen esiinmarssia, mutta on itse kuin yliluonnollinen olento, jonka saatanallisuuteen viitataan kirjassa usein. On helppo tulkita, että Tuomarin pelkästään tietoon ja vallantavoitteluun perustuvan maailmankuvan hinta on ennen näkemätön sydämettömyys ja julmuus. Toisaalta pienetkin ihmis- ja eläinrakkauden eleet, joilla romaanin nimetön päähenkilö Poika hiljaa uhmaa Tuomarin asettamaa julmuuden järjestystä, saavat kokoaan suuremman merkityksen.

Poika, jonka syntymästä teos alkaa ja jonka kuolemaan se päättyy, on kummallisen mitätön päähenkilö: suurimmaksi osaksi hiljainen ja huomaamaton, kuin persoonaton, lukutaidoton ja vailla minkäänlaisia ilmaistuja käsityksiä maailmasta. Poika on kuitenkin joukosta ainoa, joka tarjoaa apuaan, jos jollakulla on nuoli lävistänyt jalan.

Hän edustaa ihmistä puhtaimmillaan, riisuttuna turhasta puheesta ja valmiista käsityksistä, kun taas Tuomari on kulttuurisesti ja älyllisesti rikas, mutta inhimillisesti sietämätön. Hän on välillä poissa tekstistä kymmeniäkin sivuja mutta kulkee kuitenkin tapahtumien mukana. Vain kerran kertoja eksyy seuraamaan joukkoa, jossa poika ei ole mukana.

Kääntäjä Kaijamari Sivillin ensiluokkaisesta käännöstyöstä voi tässä kohtaa huomauttaa sen verran, että suomen kielen sana ”poika” ei takaa romaanin päähenkilölle vastaavaa ainutkertaisuutta kuin alkuteoksen ”kid”, sillä ainakin kaksi kertaa hänet on mahdollista sekoittaa toiseen hahmoon.

Nykyklassikko sai ensiluokkaisen suomennoksen

Sivillin käännös toi alkuteoksesta esille itselleni uusia piirteitä, vaikka kirjasta opinnäytetyön tehneenä voin väittää tuntevani sen kohtalaisen hyvin. Se tavoittaa hienosti kerronnan sävyn, kaikkitietävän kertojan käyttämät toteamukset, viipyilevän poljennon ja sen jatkuvan liikkeen vaihtuvien maisemien läpi, joka on teoksen punainen lanka.

Aluksi oudoksuttava etelävaltioiden murteen kääntäminen suomen itämurteiksi osoittautuu erittäin toimivaksi ratkaisuksi, vaikka leppoistaakin dialogia alkuteokseen verrattuna jonkin verran. Välillä Sivill käyttää liian nykyaikaista sanastoa, mikä häiritsee etenkin joidenkin Tuomarin repliikkien käännöksissä. Usein niistä puuttuu alkuteoksen outo, vanhaan raamatulliseen englantiin vivahtava, painava ja profeetallinen sävy. Alla oleva tekstinpätkä on käännetty sanatarkasti, mutta silti Tuomarin juhlava seremoniallisuus ei välity (”It’s a great thing, the dance.”)

”Mikä mies ei tanssiin ryhtyisi, jos suinkin voisi, Tuomari sanoi. Tanssi on hieno juttu, on.” (s. 386)

Itselleni Veren ääriin on sikäli hankala teos arvostella, että minulta puuttuu lähtökohtaisesti kaikki kriittisyys sitä kohtaan, olen aseeton. Pidän romaania ehdottomana maailmankirjallisuuden nykyklassikkona ja osana suurempaakin klassikkoketjua: Vanhan testamentin, Shakespearen, Dostojevskin ja lähimmän edeltäjänsä William Faulknerin lailla Veren ääriin opettaa ymmärtämään pahuutta, sen monikasvoisuutta ja muuntautumiskykyä.

Se näyttää elegantisti, suurta sivistystä ja huomiokykyä osoittaen, ihmisen paljaimmillaan ja brutaaleimmillaan. Sen kuvaama luonto on satumaisen kaunis, mutta täysin välinpitämätön, niin kuin kauneutta ei olisi ilman välinpitämättömyyttä. Olisin kiitollinen heikommastakin suomennoksesta, mutta näin erinomaisen ollessa käsillä on oltava liikuttunut.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto