Punainen Beethoven. Sarjakuvasinfonia Dmitri Šostakovitšin elämästä

Punainen Beethoven hahmottelee omintakeisen muotokuvan Dmitri Šostakovitšista ja kertoo sitä kautta taiteen ja vallan suhteesta. Kuten aiheeseen sopii, itse sarjakuvakin kasvaa sinfonisiin mittoihin.

Toukokuun 11. päivänä 1958 Erik Tawaststjerna julkaisi Helsingin Sanomissa artikkelin ”Käynti Dmitri Šostakovitšin luona” (teksti on julkaistu uudelleen vuonna 1992 Tawaststjernan kirjoitusvalikoimassa Scènes historiques, s. 229–234). Vaikka lehtijutussa haastattelija mainitsee säveltäjää ympäröivän ”vapauttavan” ilmapiirin, artikkelista löytyy enimmäkseen luonnehdintoja, jotka ainakin minun mielestäni kertovat jostain muusta. Tawaststjerna ”vaistoaa”, ettei Šostakovitš ”halua lähemmin eritellä innoituksensa lähteitä”, siinä liikuttaisiin ”kielletyillä alueilla”. Sinfonista ajattelua ei säveltäjän mukaan voi selittää, mutta musiikkinsa tulkitsijoille hän antaa täyden vapauden. Jos h-molli-sonaatti on jonkun mielestä traaginen, olkoon sitten niin. 

Kyseessä tosiaankin oli une scène historique. Kun Tawaststjerna poistui Šostakovitšin huoneistosta Moskovan kevääseen, säveltäjän katse seurasi häntä ”tutkivana ja tutkimattomana”.

Šostakovitš oli 51-vuotias. Stalinin kuolemasta oli viisi vuotta, Stalinin rikokset paljastaneesta NKP:n XX puoluekokouksesta vasta kaksi vuotta. Mutta kenties Moskovan kevätilmassa puhalsi ensimmäinen suojasääkauden tuuli? Elämäkertatietojen mukaan Šostakovitš oli toista kertaa naimisissa, kohta eroamassa. Samana vuonna 1958 hän sairastui polioon. 11. sinfonia (”Vuosi 1905”) oli valmistunut edellisvuonna. Työn alla oli ainakin Tšerjomuški-operettimusiikki (Herbert Rappaportin neljä vuotta myöhemmästä filmatisoinnista löytyy katkelma Youtubesta; musiikki kuulostaa siinä hyvinkin ”operettimaiselta”).

Aapo Kukon Punaisen Beethovenin elliptisen rakenteen vuoksi en löydä siitä täsmälleen vastaavaa historiallista hetkeä, juuri tätä Moskovan kevättä. Mutta Šostakovitšin tutkivan ja tutkimattoman katseen, sen löydän käytännössä jokaiselta aukeamalta.

Niin tutkivan katseen, että se tuntuu lukevan minua, teoksen lukijaa.

Silmät ja kansakuntien puukottaja

Sarjakuvataiteilija Kukko on tulkinnut aiemminkin traagisia hahmoja – tai siis hahmoja, joiden elämän historian tragiikka on haastanut useammalta suunnalta. Puhumalla paras (2023) on sarjakuvaromaani pasifistisesta ja teosofisesta puolustusministeri Yrjö Kallisesta. Sosialisti ja nihilisti (2019) käsittelee kahden jatkosodan vaurioittaman intellektuellin, Arvo Turtiaisen ja Henrik Tikkasen, yhteistä Italian-matkaa. Tessa Astren ja Niko-Petteri Nivan kanssa kompiloitu Uhma on Jumalasta (2022) tulkitsee tuoreella tavalla pohjalaisen taidemaalarin Vilho Lammin tarinan. Kiitos sinulle (2025), yhteistyö Hanna Kukon kanssa, edustaa puolestaan pienimuotoisempaa ja intiimimpää – mutta ei yhtään vähemmän vaikuttavaa – muotoa, uudenlaista ihmissuhdesarjakuvaa.

Šostakovitšin tapauksessa Kukon mittakaava on suorastaan kolossaalinen, onhan aihekin nyt kansainvälinen ja länsimaisen kulttuurin huipulta, ”punainen Beethoven”. Minun on helppo pitää lähes puolen tuhannen sivun järkälettä merkkiteoksena. En hämmästyisi, jos se ajan oloon osoittautuisi yhdeksi suomalaisen sarjakuvan merkkiteoksista kautta aikojen.

Olen jatkuvasti kirjoittamaisillani ”sarjakuvaromaani” – sillä siitähän on kyse, vieläpä todelliseen henkilöön pohjautuvasta elämäkertaromaanista – mutta myönnytään tekijän käyttämään määritteeseen: ”sarjakuvasinfonia”. Šostakovitšin tapauksessa se tietysti on erityisen houkutteleva lajityyppi.

Sinfonialla on klassisessa, ”beethovenilaisessa” muodossaan neliosainen rakenne: ensimmäinen nopea – toinen hidas – kolmas ”tanssillinen” – neljäs nopea finaali. Viisiosaisia sinfonioita ovat Gustav Mahlerin Seitsemäs tai vaikkapa Šostakovitšin Kahdeksas. Punaisessa Beethovenissa Kukko nimittää omaa esipuhettaan alkusoitoksi. Ensimmäinen osa lähtee liikkeelle vuodesta 1966. Šostakovitš konsertoi, juhlii, saa sydäninfarktin ja joutuu sairaalaan. Siellä hän muistelee – itsekseen tai ystävälliselle sairaanhoitajalle – uransa alkua neljäkymmentä vuotta aikaisemmin: ystävystymistään ”punaisen Napoleonin”, puna-armeijan komentajan Mihail Tuhatševskin kanssa ja sinkoutumistaan kansainväliseen kuuluisuuteen ensimmäisen sinfoniansa myötä.

Toisessa osassa palataan vuoteen 1936 ja ilmeisesti itsensä Stalinin masinoimaan hyökkäykseen Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth -oopperaa vastaan (asiaan liittyvistä tapahtumista tekee selkoa musiikkitoimittaja Jaani Länsiö Punaisen Beethovenin loppuun kirjoittamassaan erinomaisen valaisevassa esseessä; Tawaststjernalle Šostakovitš kertoi muokkaavansa kyseistä oopperaa jälleen, siis vuonna 1958). Suuret puhdistukset ovat alkaneet, ihmisiä katoaa. Šostakovitš elää jatkuvassa pelossa, ja sen myötä myös oma taiteilijamoraali tai -eetos ajautuu kriisiin. Väriä ja lohtua tuo ystävyys teatteriohjaaja Vsevolod Meyerholdin ja tämän puolison, näyttelijä Zinaida Reichin, kanssa sekä Tuhatševskin Karjalan-huvilalla vietetyt hetket. Esikoislapsen syntymä tuo niin ikään lohtua, mutta samalla kasvattaa huolen uusiin mittoihin. 

Hidas osa päättyy onnen kääntymiseen. Viides sinfonia (1937) saa riemuitsevan vastaanoton, ja säveltäjän julkinen rooli eräänlaisena neuvostokulttuurin virallisena lähettiläänä alkaa hahmottua. Menestys ei kuitenkaan näy kasvoissa. Minusta tuntuu, että Kukko piirtää päähenkilönsä silmät koko ajan surullisemmiksi ja katseen tutkimattomammaksi. Silmälasit kätkevät paljon.

Vuosi 1948 osoitti, että huolen aiheet eivät olleet väistyneet. Seurasi uusi parjauskampanja, syynä säveltäjän ”porvarillinen formalismi”.

Niin, silmät. Lyhyessä kolmannessa osassa Meyerholdin pariskunta murhataan. Zinaida saa toistakymmentä puukoniskua, osan silmiinsä. Kuva, joka näyttää naisen kasvojen verisen alaosan, on kenties teoksen kauhistuttavin ja ekspressiivisin, ainakin mieleenpainuvin (s. 255). Kukko rakentaa kerrontansa paljon silmien (ja siis myös silmälasien) varaan. Jossain taustalla kummittelee elokuvallinen muisto: vanha nainen, joka Sergei Eisensteinin elokuvassa saa Odessan portailla luodin silmäänsä – silmälasien läpi. Zinaidan viilletyt silmät ovat kuitenkin kynän, ”kynä-kameran”, tavoittamattomissa.

Säveltäjä on kotiutettu sairaalasta, mutta historiasta ei voi kotiutua.

Neljännessä osassa Šostakovitš muistelee harvoja tosielämän tapaamisiaan Stalinin, kansakuntien puukottajan kanssa.

Kukon sinfoniassa on myös viides osa: säveltäjä on kotiutettu sairaalasta, mutta historiasta ei voi kotiutua. Šostakovitšin muistot muuttuvat unennäöksi tai houreiksi. Stalin-suhde saa toisen, symbolisen käsittelynsä klassisessa unijaksossa, jossa Kukko hyödyntää kenties liiankin tehokkaasti surrealistisia ratkaisuja. Mutta päähenkilö selviytyy tietenkin voittajana. Uni hälvenee, ja finaalin huipennuksena Šostakovitš viettää 60-vuotispäiväänsä kansainvälisen huomion saattelemana.

Takaumia ja muita siirtymiä ajassa, huolellisesti orkestroituna – onhan se selvästi sinfoniaa. 

Ratkeamatonta historiaa

Juoniselosteesta käy ilmi, ettei päähuomio ole Šostakovitšin musiikissa. Se ei varsinaisesti ole hänen elämässäänkään. Punainen Beethoven on pinnalliselta tasoltaan kertomus taiteilijan ja tyrannin suhteesta. Tyrannilla on rajoittamaton valta ”kaikkeen”, taiteilija yrittää varjella rajoittamatonta valtaansa omaan luomistyöhönsä. Syvemmällä tasolla kysymys on vallan ja taiteen suhteesta – myös siitä, miten ne riippuvat toisistaan ja jossakin pisteessä kenties edellyttävät toinen toisensa.

On tietenkin selvää, että juuri Šostakovitšin tapauksessa mitään näistä – musiikkia, elämää, valtaa tai politiikkaa – ei voisi käsitellä toisistaan irrallaan. Tuloksena olisi epätodelliseksi pakotettua todellisuutta: menneisyyttä ilman historiaa tai historiaa ilman menneisyyttä.

Ryhtinsä sarjakuvasinfonia saa dialektisista vastakkaisuuksista. Jätän tässä käsittelemättä varsinainen piirrostaiteen tason ja keskityn muuhun, sikäli kuin piirrosta voi pitää muusta erillään – se on joka tapauksessa jo toinen kysymys. Asettelu ulottuu myös teoksen ulkopuoliseen aikaan, maailmaan ennen sitä: Beethoven ja Napoleon Ranskan vallankumouksen jälkeisessä hetkessä, ”punainen Beethoven” ja ”punainen Napoleon” lokakuun vallankumouksen jälkeisessä hetkessä. Katkoksen ajatuksen hyväksyneen historian koordinaatit; siinä on jo nelikenttä.

Toisaalta voidaan ajatella Beethovenia ensimmäisenä ”säveltäjänerona”, taiteilijana, joka mielikuvien tasolla muodostaa oman yhteiskunnasta ja politiikasta riippumattoman mahtinsa. Millainen säveltäjä on Šostakovitš: nielaiseeko lokakuu neron vai nero lokakuun?

Mutta Stalin ei löydä vastinkappalettaan. Ainakaan minä tai Šostakovitšin piirroshahmo emme osaa sellaista hahmottaa. Tyrannius on määritelmänomaisesti rajoittamatonta ja juuri se koituu tyranniuden kohtaloksi. Siksi Stalin-muistelu muuttuu teoksen viimeisessä osassa surrealismiksi, houreeksi, fantasiaksi. Muuten sitä ei voi käsitellä. Stalin kiskoo säveltäjän aivoista tämän elämän filminauhaa, riiputtaa neroa hyppysissään ja asettaa tämän puunukeksi palkintokorokkeelle…

Lopulta ketjupolttaja-Šostakovitš hukuttaa Stalinin unikuvajaisen pudottamansa tulitikun liekkeihin. Voitto, joka saavutetaan vain unessa, on surullinen voitto. Mutta onhan sekin jotain.

”Minä elän sinussa, Dmitri Dmitrijevitš. Juuri kun vähiten odotat, joku istuu viereesi ja kysyy: ’Tapasitteko häntä koskaan?’” sanoo painajaistyranni (s. 366). Jos kuva verisistä naisenkasvoista on Punaisen Beethovenin mieleenpainuvin kuva, on edellä siteerattu sen mieleenpainuvin repliikki. Säveltäjän muutamaa sivua myöhempää hentoista maailman lyyrisyyden ylistystä (s. 376) – kenties kyseessä on taiteilijaromaanin lajityypin pakottama ornamentti – lukuun ottamatta Kukko ei teeskentele löytäneensä historian traagisiin ongelmiin sentimentaalisia ratkaisuja

Juuri se tekee hänen sinfoniastaan suuren.

Mustaa, valkoista, harmaata

Tawaststjerna oli kuullut Šostakovitšin omaa pianonsoittoa livenä jo vuosia ennen heidän Moskovan tapaamistaan – Prahassa kesällä 1947. Kenties juuri konserttielämyksensä inspiroimana hän kirjoitti esseen ”Šostakovitš, neuvostomusiikin valttiässä ja enfant terrible” (julkaistu ainakin edellä mainitussa teoksessa Scènes historiques). Siinä kirjoittaja summaa: ”Hän maalaa valtavia rakennelmiaan mustalla ja valkoisella kehitellen raffinoituja harmaita sointujaan. Hänen ilonsa vaikuttaa usein pingottuneelta ja yliampuvalta, voisi sanoa että hän kirjoittaa satiiria ilosta. Hän on ankaran ja kärsimyksentäyteisen ajan säveltäjä” (Scènes historiques, s. 76–77).

Punaisessa Beethovenissa on punaista vain kansissa. Se on ankara teos ja kuvaa enimmäkseen kärsimystä, mutta lunastaa siitä huolimatta taiteen lupauksen: se ei ole mitenkään lohduton.