eKr. – elo kuvarunoja

Moniaineksinen esikoisrunoteos cinefiliasta synnyttää mielleyhtymiä sekä flarfiin että Bressoniin ja houkuttaa katsomaan kaikki siinä mainitut elokuvat. Mutta onko se äärimmäisen vilpitön?

Kotimaisen elokuvarunouden suppea kaanon on viime vuosina täyttynyt kirjallisuuskenttämme marginaaleista käsin hitaasti mutta varmasti. Tuoreimman kontribuution tarjoilee Aatos August Ketvel, joka on viimeisen seitsemän vuoden ajan meritoitunut lavarunoilijana ja voittanut muun muassa Poetry Slamin Helsingin mestaruuden 2025. eKr. on sekä runoilijan että kustantamon ensimmäinen kirjamuotoinen teos. Helsinkiläinen Puoliuni Kustannus aloitti toimintansa vuonna 2024.

eKr. on muotonsa puolesta hybridinen teos, jossa seitsemäs taide nivoutuu olennaiseksi osaksi laajaa, eri tekstilajeja mankeloivaa kudelmaa. Kuvakieli kulkeekin kineettisellä fraseerauksella ensisivulta lähtien: ”oli ensi ilta / ties monettako kertaa / teatterin aula kuhisi sinun tähtesi // oli haamulangoista harso, / harsoista torso, / helma ja pelvis – / alaston todellisuus paljastamaisillaan itsensä” (s. 6). Teoksessa on myös toinen kuvallinen taso: runojen seassa vilisee ilmestyksenomaista ASCII-taidetta, jossa korostuu paikalleen jäätynyt liike. Digitaalinen merkkijonosurrealismi mukailee kiehtovasti kirjallisten kuvien alla kuplivia affekteja. 

Tekstilajien ja rekisterien vuolauden lomasta ponnahtelee aforistisia säkeitä, joista parhaimmat jäävät soimaan pitkäksi aikaa: ”ensimmäinen sana on aina alaston” (s. 7). Hälyisyyteen nojaavassa teoksessa useat runot tuntuvat kuitenkin sisällöllisesti tarkoituksenmukaisilta pintaraapaisuilta. 

Haltuun ottamista välttelevä merkityspoukkoilu rakentaa teokseen palapelimaista minää. Usean runon keskiössä onkin etäinen ”hän”, joka saa yliluonnollisia, puhujan luissa ja ytimissä säteileviä piirteitä. Paikoin runojen hän vaikuttaa kuvastavan puhujaa itseään. Piirre kasvattaa puhujaan januskasvoisen ulottuvuuden: ”Hän voi lihavoida välilyönnin tai kertoa sakraalisen vitsin, / kirjoittaa pyhän kirjan ja varastaa jumalan sen sivuilta / hän on oma idolinsa ja parodia itsestään” (s. 28). Puhujan tapa siirtyä kielen ja olemisen rekisteristä toiseen linkittyy myös teoksen queer-kokemusta käsitteleviin jaksoihin, joissa näytetään keskaria Rocky III -elokuvan naurettavan ahtaalle mieskuvalle: ”kun mä näin Rockyn ensimmäistä kertaa mä näin että sitä sattu” (s. 10).

Cinefilian kuvauksista huokuu virkistävän karnevalistista elitismiä. 

eKr.:n elokuvalliset viitepisteet vaihtelevat populaarihollywoodin ja eurooppalaisen festivaaliarthousen välillä. Elokuvallisina ponnistuslautoina runoille toimivat sekä tunnetut (Federico Fellinin 8 ½, Stallonen Rocky III) että vähemmän tunnetut elokuvat (Marusya Syroechkovskayan How to Save a Dead Friend, Chantal Akermanin No Home Movie). Runoihin on myös hauska projisoida omia sumuisia elokuvamuistoja: viittaako paratiisipuiden hedelmien syömistä käsittelevä runo kenties Věra Chytilován elokuvaan Paratiisin hedelmät? Yksi oiva tapa lukea teosta onkin katsoa kaikki siinä mainitut elokuvat. Cinefilian kuvauksista huokuu virkistävän karnevalistista elitismiä – asennetta, jonka näen aika ajoin heijastuvan esimerkiksi Kino Reginan vakiokävijöiden pokerinaamojen takaa. ”Hus Popkorni pelle! Tämä on meidän kirkkomme” (s. 24). Jos Tapani Kinnunen kirjoittaisi cinefiliasta, vastaavanlaisia säkeitä voisi löytyä Oopperan grillistä (2024).

Teokseen kuuluu myös proosallisempia jaksoja, kuten pienoisnovelli, jossa kertojan ja nimettömän TV-asentajan välinen silmäpeli laajenee kertomukseksi mykkään katseeseen vastaamisesta: ”Jos en nyt ollutkaan aivan varma siitä, mitä hänen katseensa merkitsi, oli kuitenkin selvää, että kyseessä oli sellainen katse, jota kutsutaan merkitseväksi. […] minusta tuntui, että minun kuuluisi nyt sanoa jotakin, mutta en millään keksinyt mitään sanottavaa.” (s. 12–13.) Kohtausmainen novelli palauttaa mieleen Robert Bressonin elokuvakielen, jossa rakennetaan tyypillisesti jännitteitä näyttelijöiden (Bressonin tapauksessa ”mallien”) kohtaamattomien katseiden välille. Teoksesta on luettavissa muitakin Bresson-konnotaatioita. Etenkin sen tapa fragmentoida ilmaisuaan keskittymällä kokonaisuuksien sijaan nopeasti virtaaviin yksityiskohtiin ja ajatuksentynkiin tuo teokseen bressonilaista liikettä. Samaa perua ovat myös groteskit lihalla ja verellä mässäilevät runot: ne toimivat teosta rytmittävinä taukoina, joiden irrallisuus suhteessa muuhun sisältöön neutralisoi kuvallisen groteskiuden. En väitä, että teos rakentaa suunnitelmallisesti Bresson-vaikutteista kuvakieltä, mutta Merkintöjä kinematografiasta (suom. Sakari Toiviainen teoksessa Merkintöjä Robert Bressonista, 1989) voi ainakin tarjota työkaluja runojen pohdiskeluun…

​Rönsyn lumo 

Paussit koskevat myös runojen sisältöä, jossa kuhisee monia mielikuvitusta haastavia kuvia ja lukemisen rytmiä sabotoivaa syntaksia ja säkeenylitystä. Ennalta-arvaamaton syntaksi tekee lukukokemuksesta sähköisellä tavalla kryptisen, etenkin kun edellä mainittu sekoittuu Vanhasta kirkkoraamatusta muistuttavaan retoriseen tyylittelyyn: ”Sillä hän ei ole herrasmies vaan häikäilemätön / ajat häntä takaa, tiedät jo turhaan. / Sillä hän on tie itse” (s. 29.) Teoksessa onkin jonkin verran tunnustuksellista kristillistä ainesta, jota lähestytään puhujan lapsuusmuistojen kautta. Kristillisestä kehyksestä ovat perua myös henkilökohtaista uskoa käsittelevät runot, joita on teoksessa lopulta vain hiukkasen. On kuin puhuja lähestyisi aihetta erityisellä varovaisuudella – päättäisi aina askeleen otettuaan harpata pari askelta taaksepäin.  

Nimestään huolimatta eKr. ei siis ole mikään Z-sukupolven Papin päiväkirja – kristillinen taide ei näy teoksen tyylissä ja sisällössä muuten kuin väläyksenomaisesti. Ehkä teosta olisi voinut virkistää tekstuaalisempi ja ylipäätään historiallisempi ote kristilliseen kulttuuriperimään. Uskon käsittely tuntuu linkittyvän vahvemmin ranskalaiseen elokuvafilosofiaan, etenkin Roland Barthesin ajatteluun, jolle elokuvasali oli lumovoimaltaan katedraaliin vertautuva tila. Lukiessa tuntuu, että usko onkin ehkä vain omituinen, teoksen mittainen MacGuffin.  

eKr. sisältää myös jälkiä menneiden vuosikymmenten aikana kukoistaneesta flarf-runoudesta. Tobe Hooperin DIY-kauhuklassikosta ammentava runo ”teksas chainsaw massage 2” mutiloi kieltä poikkeuksellisen naurettava svengillä ja hytkyy flarf-estetiikan lisäksi italialaisen futurismin jalanjäljissä. 

Ryllyn sisään rynnäkkökvääri tanassa ja avaan tulen 
                                                                  QQQQRRRRRRRRRRRRRR
koodi on rikottu, murrettu, auki
ckcckckkcckckckckkckckckckc eck eck eck
I xxxxxxNNI NNIEIEII IIENN paRoodia Ketvel

(s. 39) 

Elokuvataiteen lisäksi teoksen syvärakenteissa kaikuu lavarunoudelle tyypillinen ilmaisu, joka korostuu etenkin pitkien runojen hengästyttävässä rytmissä. Säkeenylitykset eivät ole kovinkaan hienovaraisia, vaan tuntuvat hengähdystauoilta, joiden aikana runojen puhujan on pakko pysähtyä edes hetkeksi. 

Lavaminän ja tekstiminän välille rakentuu dialogia. Lukuasentoon horjauttaa etenkin jakso, jossa runon minä lukee vanhoja, kursiivein merkittyjä räppilyriikoitaan vuolaan tekstitulvan lomassa. Runoa lukiessa tuntuu siltä, että alun perin lavalle tarkoitettua runoa on yritetty kirjallistaa yksinomaan typografian avulla, mikä saa visuaaliset ratkaisut tuntumaan hätiköidyiltä. Tekstuaalisen ja oraalisen muodon selkeästä rinnastamisesta huolimatta herää vaikutelma, että runo on väärässä muodossa. Usean pitkän runon kohdalla äänteellinen toisto tuntuu olevan ensisijaisesti oraalisen ilmaisun motivoimaa, mikä paikoin vaimentaa runojen tekstuaalista pulssia.

Vilpillistä vilpittömyyttä 

Puoliuni Kustannuksen kuvauksen mukaan ”äärimmäinen vilpittömyys ja holtiton leikki punoutuvat herkäksi kokonaisuudeksi”. Jotkin teoksen kohdat, kuten banaalit säkeet ”jokapäiväinen epätoivoinen yritys kiinnostua jostakin / vilpitön yritys kiinnostua taas jostakin” (s. 7), tukevat tätä kuvausta. Mielestäni teos ei kuitenkaan ole äärimmäisen vilpitön, tai edes erityisen herkkä, sillä sen teflonpintaisessa vilpittömyydessä muhii – teoksen ansioksi – omituisen ironisia sävyjä.

Uusvilpitön estetiikka on tämän päivän kulttuurikentän keskeisimpiä trendejä, ja se elää voimakkaasti muun muassa välittömään, tunnistettavaan ja avoimeen ilmaisuun luottavan lavarunouden piirissä. Uusvilpittömyys ei vielä ole levinnyt kirjoitettuun teosmuotoiseen nykyrunouteen. Eikä ihme – sanomisen ja toisinsanomisen hämärässä ambivalenssissa märehtivänä tekstilajina runous ei taivu vaivatta ironiaa kaihtavaan ilmaisuun. Kirjoitetun runouden kontekstissa orjallinen vilpittömyys näyttäytyy, ironisesti, helposti naurettavana ja valheellisena. 

Uusvilpitön estetiikka on tämän päivän kulttuurikentän keskeisimpiä trendejä.

Monen vilpittömyyttä käsittelevän 2020-luvun runoteoksen strategia tähän dilemmaan on olla niin tolkuttoman vilpitön, että raja vilpittömän ja ei-vilpittömän välillä raukeaisi. Rajaa on alun alkaen mahdotonta määritellä, mutta sen mahdottomuus voi taitavissa käsissä poikia kiinnostavia esteettisiä tulokulmia. eKr. nyrjäyttelee omaa vilpittömyyttään sijoiltaan onnistuneen aukkoisesti ja pysyy avoimena monenlaisille tulkintatavoille. Vilpittömyys lähtee ironisille kierroksille etenkin silloin, kun teos tuntuu julkilausuvan esteettiset päämääränsä runolla, joka menisi hyvin Koneen säätiölle lähetetyn apurahahakemuksen otsikosta: ”häivytys harmaahan, elo kuvarunoja / välähdyksenomaisina verkkokalvoille singahtelevia totuuksia / joita ei aivan ehdi” (s. 43).  

Vilpittömyys uhkaa teoksen mittaan jäädä ärsyttävän etäiseksi. Löydän äkisti uuden tarttumapinnan, kun luen sähköpostimuotoon kirjoitetun tekstin, jossa kirjoittaja pyytää elokuvateatterin työntekijöiltä anteeksi ystävänsä sekavaa käytöstä ”surrealistista animaatiota itänaapurissa” -näytöksessä 5.9. (s. 42). Runoa lukiessa tajuan itsekin olleeni elokuvissa eräs viides syyskuuta: WHS Teatteri Unionissa järjestetyssä animaationäytöksessä, joka oli toden totta surrealistinen sekä elokuvien että yleisössä tapahtuneen selkkauksen johdosta. Kun reaalimaailma vuotaa näin omituisesti lukukokemukseen, usean runon vilpittömyyttä korostavat elementit alkavat viimein purra, etenkin kun uudelleenluen ystävän psyykkisiä vaikeuksia käsitteleviä runoja. Toisaalta olisiko näin, jos olisin päättänyt tehdä tuona iltana jotakin muuta? Kysymys on tietenkin itselleni mahdoton, mutta ainakin teos on – omakohtaisesta kokemuksestani huolimatta – muistutus siitä, että kannattaa elää elämäänsä ja käydä useammin elokuvissa.