Söpöliini ja minä

Anni Mäentien toinen runoteos on kirjoitettu lakonisella, vähäeleisellä kielellä. Kertoileva vire ohjaa etsimään tarinallisuutta teoksen rakenteesta ja saa penäämään vastauksia, joita lukija harvemmin kaipaa runouden parissa. 

Söpöliinin toteavan rekisterin sisässä kuplii vaaran tuntu. Teos alkaa, kun eräänä päivänä runominän elämään saapuu söpöliini. Nimetyt osastot kuljettavat puhujan söpöliinin ensimmäisestä esiintymisestä matkalle ja takaisin kotiin, ehkä Helsinkiin, kohti murhetta ja jäähyväisiä. Viimeisen osaston nimi julistaa ”Kaikki on hyvin”, mutta niin ei kuitenkaan ole. Kirjan päättää runo: ”Kiellän kivun niin kuin elävät olennot kieltävät, esittävät / että kaikki on hyvin. Vaivattomasti.” (s. 78.)

Jotakin kipeää siis käy, mutta ei ole yksiselitteistä mitä. Anni Mäentien itse suunnittelemissa kollaasikansissa hattarainen taivas törmää synkkään pilvimassaan. Myös runojen maailmassa vaaleanpunaisen rusotuksen ja pimeän yön sävyt sekoittuvat. Arjen kuvastosta, sähköhammasharjojen surinasta ja ratikkakiskojen kolinasta ammentavien runojen takaa pilkottaa hämmentävä, jopa myyttinen maailma. 

Söpöliini tuoksuu alussa mansikoilta, kun hahmo esitellään lukijalle ensimmäisessä runossa: ”Satoi, kun söpöliini saapui. Se pani kengät / nätisti ikkunan viereen ja tiesin että sitä / pitää varoa – likomärkä ja valui ja eritti / mansikoiden tuoksua.” (s. 11.) Kuoleman ja väkivallan kuvasto voimistuu pian: ”Yöllä se syö kaapista keksit ja alkaa sitten kasata / sängyn viereen jyrsijöiden raatoja. Tulkitsen sen / lahjaksi. Päivien kuluessa ne katoavat, ja löydän / söpöliinin nurkista hentoja luita.” (s. 14.) 

Teoksen motto on lainaus Helsingin Sanomien lasten tiedekysymyksistä: ”Miksi rapsutus tuntuu niin hyvältä / iholla? Eli kun toinen rapsuttaa toista” (s. 5). Löytörunoudeksi asettuva kysymys korostaa toteavan kielen lapsenomaisuutta.  

Lakoninen väistelevyys tuottaa tragikoomista rekisteriä.

Söpöliini rakentaa merkitystihentymiä hienovaraisesti. Kivun ympärillä kiertelevät runot saavat esimerkiksi karmien mainitsemisen latautumaan karmivuuden konnotaatiolla. Samalla kertoileva kieli on täynnä aukkoisuutta. Juttua iskevä sävy rakentaa puhujan ympärille suojakehää, jolla voidaan väistää jokin selkeästi kipeä piste. Alleviivattu kepeys osoittaa kohti pinnan alla vellovia tunteita. Seuraava proosaruno alkaa suoraan ellipsistä: ”Olipa kerran pellolla nummen vieressä, joka kehui itkutyyliäni: kyynel pyörähtää hallitusti silmän ulkonurkasta, ei epäsiistiä tyrskimistä, sisänurkkaa. Se oli sattumaa. Hänen veljellään oli tyttöystävä ja tällä kauneimmat näkemäni hampaat.” (s. 52.) Puhuja ohittaa itkun syyn. Se peittyy kieleen samoin kuin se, mikä tai kuka oikeastaan oli kerran. Sadunomaista sepittävyyttä korostaa myös toisaalla esimerkiksi viittaus Muumilaakson marraskuuhun. 

Lakoninen väistelevyys tuottaa tragikoomista rekisteriä: ”Kylvettäisin sinua suuressa painekattilassa, / tomaattia, sipulia ja oliiviöljyä, ja nuolisin. // Senkin spagetti.” (s. 76.) Huumorin tummat sävyt tuovat mieleen absurdin puheen, jota eläinten poikaset ja ihmisvauvat herättävät monissa. Vaikka en aivan ymmärrä, mihin säkeet liittyvät kontekstissaan, ”senkin spagetti” -hellittely tai uhittelu on kiistattomasti mieleenpainuvaa kielenkäyttöä. Söpöliini suistaa puhujan raiteiltaan: ”Oi omenaposki, sinä tihkut mehua, sinun siirappisi / on niin makeaa, että suuta särkee” (s. 43). Ihastuksesta on lyhyt matka väkivallan varjoon: ”Minä antaudun sinulle, söpöliini, sinun teräville hampaillesi” (s. 43). 

Ystäväni, tanssitaiteilija Sointu Saraste kirjoittaa opinnäytetyössään, kuinka hänen praktiikassaan aggressio toimii siltana söpöyden ja hirviömäisyyden välillä. Aistin samaa Söpöliinissä. Viha hyllyy söpöliinin lähettyvillä. Ehkä hirviömäisyys on keino purkautua kiltin ja viattoman roolista: ”Ota nahastasi tiukka ote ja väännä, // on oltava hyvä.” (s. 42). Myös menetysten käsittelyyn kuuluu usein tilan antaminen aggressiolle. 

Söpöliinin jäljillä 

Mutta mikä söpöliini on? Sadunomaisuus voimistaa lapsiin liittyvää merkitysrykelmää ja teos onnistuu kiteyttämään hienosti esimerkiksi lapsen tavan puhua: ”Se ympäröi talon ja laulaa itsestään, muuta sanottavaa / sillä ei ole kuin omat asiansa ja se kertoo kaiken.” (s. 19). Voisiko söpöliinin tulkita lapseksi tai kenties toiveeksi lapsesta, syntymättä jääneeksi lapseksi tai menehtyneeksi lapseksi? Teoksen voisi mieltää käsittelevän lapsettomuutta. ”Mielikuva / hylätyistä, vetisistä pelloista” (s. 12) mainitaan alussa, ja lopussa kuohuviinin maun mineraalisuus juontuu Sommen pelloille kaatuneiden miesten luista. Kuva pellosta toistuu: ”Talvella kun ei ole lunta pelto näyttää vanhan koiran turkilta. Se on jo kiilloton ja takkuuntumaan päin.” (s. 74.) Peltoon liittyy symbolisesti hedelmällisyys, mutta teoksessa pelto kantaa kuolleita eikä syntyviä.  

Vai onko söpöliini myyttinen hahmo? JoAnn Conrad kuvaa opuksessa The Greenwood Encyclopedia Of Folktales And Fairy Tales (2008) vaihdokasmyyttejä. Niissä lapsi usein siepataan, kun äidin huomio on herpaantunut ja siepatun lapsen korvaaminen vaihdokkaalla – vanhalla, epämuodostuneella keijulla – aiheuttaa kaaosta. Muistelen kuulleeni myytistä version, jossa lapsen paikalta paljastuu pala puuta, kuten Söpöliinin runossa: ”Lehdet puissa nurin, ruohonkorret. Sen järjestys on / hylättyjen lapsien hautoja syrjäisten kylien reunamilla, / se on maahan mätänevä sato ja vauva joka paljastuu / palaksi puuta.” (s. 38.) Palaksi puuta paljastuva vauva voisi kuvata myös keskenmenon kokemusta, kun se yhdistyy taas kuvaan mätänevästä sadosta – menetetystä lapsesta.  

Hylätty ja kesken jäänyt maisema löytyy ostoskeskuksen alle louhitusta metroasemastakin. Puhuja aistii surua toteutumatta jääneestä suunnitelmasta: ”Sieltä täältä tihkuu itkua. Ostarin alla on metroasema, / se se on. Yksin pimeässä, lippuhallissa Alko.” (s. 50.) Paikka voisi olla Munkkivuori, jonka ostarin alla nököttää kesken jäänyt haamuasema ja lippuhalliksi kaavaillussa tilassa porskuttaa Alko. Tämäkin maisema alkaa symboloida lapsettomuutta, kun runo jatkuu: ”Ei vain söpöliinissä vaan meissä muissakin hylätyt paikat / herättävät kaihoa ja sääliä. Lisääntyminen ja maan / täyttäminen eivät onnistuneet.” (s. 50.) 

Taidokkaan kielenkäytön ansiosta ymmärtäminen saa olla toissijaista. 

Söpöliiniin liittyy myös pohattamainen ja jopa pröystäilevä puoli, jonka merkitys jää minulle hämärämmäksi. ”[S]öpöliini mutisee” repliikin, joka on lainattu vauraita suomalaisia käsittelevästä uutisartikkelista: ”’Kuitenkin lopulta kaikki on vain lainassa, perinteet, luonto, tämä kartano. Ja se velvoittaa, hoidan tätä niin kuin kaikkea pitäisi hoitaa, että maailma olisi parempi ja siitä tulisi parempi.’” (s. 57.) Menetettyjen maiden ja tenniskenttien kaipuu rinnastuu puhujan menetyksiin: ”Voin kuvitella murheen. // Niillä joilla on, voidaan ottaa pois.” (s. 59.) Rahan tuoksahdus voisi kommentoida, miten porvarillisessa maailmankatsomuksessa jälkeläisten saamista pidetään usein tavoiteltavana ihanteena. Biologisista lapsista haaveiltaessa vauraus on etenkin nykypäivänä valttia ja turvaa hoitojen saamista, vaikka sekään ei ole tae jälkikasvusta. Lapsettomuus voi koskettaa ketä tahansa. Samalla melankolinen linnaksi kotinsa julistava söpöliini rakentaa haikeuden ja arkisen kuvaston keskelle koomista virettä.  

Epämääräinen poissaolo kummittelee Söpöliinin läpi ja tekee lukemisesta jännitteistä. Useampi juonne jää mysteeriksi. Söpöliinin hahmon monipuolisuus korostaa sen kykyä mutatoitua ja muuntua, olla hybridimäinen. Sellaisia hirviöt usein ovat – puoliksi ihmisen ja puoliksi eläimen kaltaisia. 

Ellipsit rikkovat odotusta seurattavasta narratiivista. Puhuja valitsee ”Lähetä”, eikä tiedä onko vingahteleva söpöliini ”puolesta vai vastaan, onko tuo kannustusta.” (s. 13.) Seuraavalla sivulla ”[p]äätös tulee kuukauden päästä. Vastaus on ei, ja / prosessiin kannattaa suhtautua rakentavammin. / Söpöliini nauraa jollekin.” (s. 14.) Jään kiinni kohtaan, jossa selvästi kuvataan jonkinlaisen viestin lähettämistä. Liittyykö se lapseen? Hedelmöityshoitoihin? Toimeentuloon? Mikä virallisen oloinen prosessi on kyseessä? Samoin yritän ymmärtää syytä, miksi useammassa kohtaa yksittäiset säkeet on pilkottu erilleen säkeistöstä. Ilmava asettelu lisää aukkoisuutta, mutta tuntuu turhalta tyylittelyltä, joka katkoo runoja. Osassa runoista ellipsit on viety liiankin pitkälle ja äärimmilleen viritetty avoimuus jättää etäälle. 

Kokonaisuudessaan banaali, arkisen jutusteleva ja äänteellisesti nautinnollisen soljuvaksi hiottu kieli tuntuu raikkaalta ja vetää puoleensa. Raamatullinen ”maasta sinä olet tullut”-sanonta typistyy teoksessa: ”Maaksi sinä jne.” (s. 74.) Erityisen hieno havainnoinnin hetki on teoksen lopussa puhujan tarkatessa ympäristöään: ”Hei, joki ja taivas ja puut. Hei, hiekka.” (s. 68.) Taidokkaan kielenkäytön ansiosta ymmärtäminen saa olla toissijaista.