Kaikki mitä kaipasimme

Zimbabwelaisen kirjailijan kauniin pohdiskeleva romaani on myös muodoltaan kunnianhimoinen, mutta käännös hukkaa osan olennaisista merkityksistä.

Kaikki mitä kaipasimme on zimbabwelaisen Blessing Musaririn ensimmäinen suomennettu teos. Esikoisesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan Musariri (s. 1973) on julkaissut vuosien varrella runoja, novelleja ja romaaneja niin lapsille kuin aikuisillekin. Musariri kertoo The Booksellerin haastattelussa, että nuortenromaanit olivat hänelle tie takaisin kirjoittamisen pariin ja toivat menestyksen yllättäen vuosien työn jälkeen. 

Alkuun Kaikki mitä kaipasimme heittää lukijan keskelle matkavalmisteluita. 14-vuotias Mati on tullut käymään Englannista isänsä ja sisarustensa kanssa vanhempiensa kotimaahan Zimbabween. Dramaattisen kannen ja takakansitekstin perusteella annoin itseni odottaa jonkinlaista vauhdikasta fantasiaryntäilyä, jossa päähenkilö saa yhteyden voimalliseen alter egoonsa. Ote on kuitenkin huomattavasti mietteliäämpi ja verkkaisempi. 

Mati pohtii kyllä toistuvasti supersankareita, mutta kyse on nimenomaan pohdinnoista. Supervoimaksi nostetaan esimerkiksi se, ettei anna toisten mielipiteiden rajoittaa itseään ja katsoo asioiden ja ihmisten taakse takertumatta totunnaisiin oletuksiin. Ulkoiset tapahtumat kuvaavat perheen matkaa Zimbabwessa, leirielämää autossa, villieläinten bongausta kansallispuistossa, käyntiä Victorian putouksilla ja yöpymistä asuntolaivalla. Todellinen matka on kuitenkin sisäinen. 

Kertoja Matiponesa, tai lyhyemmin Mati, tarinoi perheestään: isästään eli babasta, hellyydenkipeästä pikkuveljestään Tanasta, räiskyvästä isosiskostaan Chichistä ja hiljattain kuolleesta äidistään. Kerronta viipyy Matin mielessä, välillä puhekumppanina on Meticais, joka ilmestyy tyhjästä ja vaikuttaa kommunikoivan telepaattisesti. 

Kaikki mitä kaipasimme viipyy monien asioiden välillä. 14-vuotias Mati on keskimmäinen lapsi. Hän tarkastelee sisaruksiaan ja vanhempiaan sekä perheen dynamiikkaa kypsästi, ehkä jopa pikkuvanhasti. 17-vuotiaan isosisko Chichin murrosikä ja nouseva kapina, kiinnostus poikiin ja uusi ystävä Shaz ravistelevat perheen arkea ja sisarussuhteita. Perhe asuu Englannissa, mutta Zimbabwessa käydessään vanhemmat sanovat menevänsä kotiin. Sukulaiset myös tuovat Zimbabwen perheen luo, kun vierailevat Englannissa tai majailevat heidän kotonaan pidempiä aikoja. 

Mati tarkkailee läheisiään ja kurkistelee myös asioiden ja ihmisten taakse. ”Jos harjoittelee irti päästämistä, voi alkaa nähdä uusia ulottuvuuksia asioiden takana. Jos katsot esimerkiksi ovea ja päästät irti siitä tiedosta, että se sulkee sinut sisään tai ulos, se ei olekaan enää ovi vaan jotain muuta. Tarkoitan siis, mikä on oven salaisuus sisäpuolen ja ulkopuolen välissä. Mitä siinä välitilassa on? Onko se samanlainen kuin nukkumisen ja heräämisen välitila?” Mati pohdiskelee. (s. 57–58.) 

Kaikki mitä kaipasimme viipyy monien asioiden välillä.

Pala palalta kohti asian ydintä 

Pian käy ilmeiseksi, että Mati välttelee tiettyjä aiheita: Hän kertoo paljon äidistään, mutta ei tämän kuolemasta. Arkoja aiheita vaikuttavat olevan myös Iso riita ja paras ystävä Caroline. Meticais yrittää kysellä näistä aiheista, mutta hän onnistuu pikemminkin viivyttämään ja hämmentämään kerrontaa. Mati taas yrittää selvittää, kuka hänen itsepintainen tyhjästä ilmaantuva vieraansa on, mutta ei pääse puusta pitkään. Meticaisin upeita asuja kuvataan monisanaisesti, mutta hän ei juuri kerro itsestään – ei edes sitä, mikä hän on. 

Vaikka Mati lupaa: ”Kerron nyt tarkasti, miten kaikki tapahtui” (s. 12), hän eksyy aiheesta heti seuraavassa virkkeessä. Tosin hän myöntää heti alussa: ”Joitakin tarinoita ei voi ’kertoa nopeasti’, koska niitä ei haluaisi kertoa ollenkaan, jos ei olisi pakko, ja niin sitä aloittaa helpoista, esimerkiksi siitä, millaista meillä kotona oli” (s. 12). 

Teoksen alkupuoli tuntuukin olevan hajanainen sarja juttuja Matin läheisistä, ja vaatii hieman kärsivällisyyttä seurata, miten hän luovii kipeiden asioiden välitse hauskoihin sattumuksiin. Kärsivällisyys kuitenkin palkitaan, kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen teoksen puolivälin paikkeilla. 

Kaikki mitä kaipasimme on kirja tarinankerronnasta, ja siitä, mitä kertominen ja kertomukset voivat antaa. Mati selittää tapahtumat itselleen ja Meticaisille omaan tahtiinsa sisäistääkseen ja hyväksyäkseen ne. Hän kertoo tarinansa aloittaen siitä, mikä on siedettävintä, edeten kohti kaikista tuskallisimpia asioita ja lähestyy asian ydintä syklisesti kuin keskustaan kohti kiertyvä spiraali. 

Pääpaino on kerronnassa eikä tapahtumissa, ja romaani käsittelee isoja aiheita, kuten läheisen kuolemaa ja luopumista. Siksi kertojan äänellä on suuri painoarvo. En ole täysin varma, yltääkö teksti aina täysin tehtävän tasalle. Valitettavasti tähän vaikuttaa myös suomennos, joka tuntuu viimeistelemättömältä. 

Toteutumaton toisto 

Kerronnan kehämäisyyden vuoksi toisto on tärkeää teoksen rakenteen kannalta. Mati ei mene asioihin suoraan, vaan palaa niihin myöhemmin, kun on valmis myöntämään enemmän. Siksi olisi tärkeää, että alkutekstin toisto säilyisi suomennoksessa. 

Teoksen alkupuolella, kun Meticais kysyy Carolinesta, Mati miettii, että pystyy kyllä kertomaan Carolinesta osana muita tarinoita, mutta suora kysymys tuntuu ikävältä: ”Se saa sydämeni tekemään juttuja, joista en tykkää” (s. 51). Tiedämme siis, että Matin sydän tekee juttuja, joista hän ei tykkää, kun ollaan lähellä jotakin kipeää asiaa, josta hän ei halua kertoa Meticaisille ja jonka Meticais odottaa tulevan ulos kerronnan mukana. 

Teoksen loppuvaiheilla Mati toteaa Meticaisin vaikuttimista: ”Alan ymmärtää, että se ei hengaile kanssani itsensä takia vaan jostakin muusta syystä. Meticais odottaa jotakin, ja se liittyy kertomaani tarinaan. Minulla on epämääräinen tunne, että tiedän mitä se on ja että se pakottaa sydämeni tekemään jotain vastentahtoista.” (s. 145.) Englanniksi jälkimmäinen virke kuuluu: ”I’m having a faraway feeling that I know what it is and it’s making my heart do the things that I don’t like.” Määräisellä artikkelilla varustetut ”the things that I don’t like” ovat entuudestaan tuttuja teoksen alusta ja viittaavat aiempaan keskusteluun. Suomennoksessa viittausta ei kuitenkaan synny, vaan sydän tekee ”jotain vastentahtoista”, kun se aiemmin teki ”juttuja, joista en tykkää”. 

Kerronnan kehämäisyyden vuoksi toisto on tärkeää teoksen rakenteen kannalta.

Toinen esimerkki suomennoksessa särkyvästä toistosta on Meticaisin hokeman lailla toistuva vastaus ”You tell me”, kun Mati yrittää kysellä häneltä asioita. Suomennos vaihtelee, esimerkiksi sivulla 95 Meticais sanoo: ”Sanopa sinä”, mutta sivuilla 152–153 molempien sanailussa toistuu ”Sano sinä minulle”. 

Jälkimmäisessä, pidemmässä kohtauksessa Mati ja Meticais leikittelevät pallottelemalla samaa ilmausta edestakaisin välillään, ja toisto kuvaa heidän suhdettaan. Kuva on kuitenkin suomennoksessa erilainen kuin alkuteoksessa, jossa toisto säilyy samana kautta kirjan. Pidemmän ajan kattava toisto saa suhteen näyttämään pidemmältä ja tiiviimmältä. Sitenhän yhteiset hokemat toimivat, ne toistuvat aina samoina ja liimaavat ihmiset yhteen. 

Kaikki mitä kaipasimme ei ole jännäri, jossa on huolehdittava, ettei Tšehovin ase muutu matkan varrella kivääristä haulikoksi. Kokonaisuus on kuitenkin hentojen viittausten palapeli, ja silloin haittaa erityisen paljon, jos jokin ei täsmää siten kuin sen on tarkoitus täsmätä. Aivan kuten silloin, kun kokoaa huonosti leikatun palapelin kirkasta taivasta tai muuta tasaista väripintaa, ja palat sopivat vääriin paikkoihin. 

Kadonneet johtolangat 

Jos et halua paljastuksia kirjan lopusta, kannattaa lopettaa lukeminen tässä ja palata, kun olet lukenut kirjan kokonaan. 

Kun luin suomennoksen ensimmäisen kerran, minulle jäi vaikutelma, että teos on hajanainen ja palaset loksahtavat paikoilleen melko myöhään. Vaikutelma vahvistui, kun aloin kuunnella teosta alusta englanniksi ja huomasin, että Mati ei kertojana ainoastaan välttele tiettyjä aiheita ja jätä kertomatta olennaisia asioita, hän suorastaan valehtelee itselleen ja lukijalle. Pidemmälle päästessäni huomasin myös, että osa vihjeistä todella katoaa käännöksessä: 

”En ole täällä siksi, että palaisin halusta kuulla juttujasi, vaikka ne ovatkin hyvin valaisevia, joskin pitkänpuoleisia. Olen täällä siksi, että sinä palat halusta kertoa ne.” 

”Hah hah!” sanon. 

”Niinpä niin, hah hah.” (s.153.)  

Mille tässä Meticaisin ja Matin välisessä sananvaihdossa nauretaan, missä vitsi? 

Alkutekstissä sananvaihdolla on eri merkitys, koska Meticais sanoo Matin tarinoista: ”you are dying to tell them’’. Kyse ei siis itse asiassa ole siitä, että Mati haluaisi kuollakseen kertoa juttuja vaan siitä, että hän kertoo juttuja kuollakseen. Kun Mati vastaa heko heko, hän myöntää epäsuorasti, että tietää, mihin Meticais viittaa: hän tarinoi pystyäkseen päästämään irti elämästään ja jatkamaan tuonpuoleiseen. 

Niinpä epäilemättä englannista käännöslainana suomeen saapunut ilmaus ”haluta kuollakseen” olisi huomattavasti kohdallisempi, säilyttäisi vitsin ja johdattaisi lukijaa kohti ratkaisun avaimia, kuten sen on tarkoitus. Ilmaus ”palaa halusta” on kenties suomen kielelleominaisempi, se vain ei toimi tässä yhteydessä, ja tunnetusti konteksti on kääntämisessä kaikki kaikessa. 

Aiemmin sivulla 101 on samanlainen kohta, joka onneksi säilyy suomennoksessa. Mati kysyy Meticaisilta: 

”Missä muuten olet?’’ minä kysyn. 

”Voisin kertoa, mutta sen jälkeen minun olisi tapettava sinut.” 

”Hah hah! Onpa hauskaa.” 

Tulkitsen tämän niin, että Meticais on tuonpuoleisessa, mutta juuri sitä Mati ei voi ajatella, jos haluaa uskotella itselleen olevansa yhä elävien kirjoissa, yhdessä elävän perheensä kanssa. 

Valopilkkuja hämärän helossa 

Toki suomennoksella on myös ansionsa, ja esimerkiksi alkutekstin twilight-sanan makustelu on suomennettu kauniisti: 

”Tiedätkö, mitä tarkoitetaan hämärän helolla – helo on vanha sana ja tarkoittaa hehkua, mutta hämärä viittaa pimenemiseen. […] Tuntuu kuin se olisi aika, jolloin pitää jotenkin tehdä valinta – on puoleksi sisällä ja puoleksi ulkona, kuin voisi pujahtaa yhdessä hetkessä yöhön tai päivään, ja olisi kummassakin täsmälleen yhtä paljon.” (s. 91.) 

Jälleen yksi välitilan ja kynnyksellä viipymisen metafora. 

Sivulla 124 sanaleikki paranee suomennoksessa. Kun Matin pikkuveli Tana pääsee uuden ystävänsä Kwamen kanssa ohjaamaan asuntolaivaa, kapteeni jättää heidät hetkeksi kaksin komentosillalle. Tana kertoo:  

”Hän jätti minut ja Kwamen komentosillalle, mutta otti lasisilmän pois, pani sen lasiin ja sanoi: ’Tulen ihan kohta takaisin”[sic], ja sitten hän osoitti lasisilmää ja sanoi: ’Pidän teitä silmällä.’” 

Suomennos on osuvampi ja hauskempi kuin alkutekstin ”I’m watching you”.

Osa vihjeistä katoaa käännöksessä.

Pronominihämminkiä 

Erästä käännösratkaisua en rehellisesti ymmärrä. Meticaisista käytetään englanniksi pronominia they. Kuten moni varmasti tietää, monikollinen they on suomen he, siis esimerkiksi ”he tekevät”. Yksiköllinen they vastaa suomen hän-pronominia. Se viittaa ihmiseen, jota ei haluta määrittää naiseksi feminiinisellä hän-pronominilla she tai mieheksi maskuliinisella pronominilla he. Epämääräinen sukupuolittamaton they on ollut englanniksi käytössä iät ja ajat, kun puhutaan jostakusta, jonka sukupuoli ei ole tiedossa. Kaikki mitä kaipasimme on nappiesimerkki juuri tällaisesta käytöstä. Asia jopa selitetään avuliaasti: ”kasvot ovat tavallaan vanhat, enkä tiedä, onko se mies vai nainen – tuntuu epäkohteliaalta kysyä, koska vaatteet eivät kerro mitään, vaikka asu on erilainen kuin edellisellä kerralla” (s. 31). 

Kuten lainauksesta näkyy, they on suomennettu pronominilla se. Onko ratkaisulla kenties tavoiteltu erontekoa Meticaisin ja muiden henkilöhahmojen välille? Kenties. Suomeksi se-pronominin merkityskenttä on kuitenkin aivan eri kuin englanniksi ihmisiin viittaavan they-pronominin. Se-pronomini viittaa ”eläimeen, esineeseen t. asiaan”, kuten Kielitoimiston sanakirjassa todetaan. Meticais ei nähdäkseni ole mitään näistä. Siksi pronominivalinta jättää ilmaan kysymyksen Meticaisin inhimillisyydestä eri tavalla kuin alkuteksti, jossa pronominivalinta liikkuu sukupuolen eikä inhimillisyyden merkityskentässä. 

They-pronominin suomentaminen tuottaa muutakin hämminkiä. Koska they voi viitata sekä yhteen että moneen ihmiseen, täytyy olla tarkkana, ettei sekoita monikollista ja yksiköllistä käyttöä. Suomennoksessa näin pääsee käymään sivulla 25: ”’Tiedätkö, minne olemme menossa?’ he kysyvät.” Kysyjä on Meticais, ja teoksen mittaan hahmottuu, ettei Mati itse asiassa puhu kenenkään muun kanssa. Päälle päätteeksi se-pronominin käyttö ei ole täysin johdonmukaista, vaan sivuilla 44–45 Meticaisiin viitataan jonkin matkaa yllättäen hän-pronominilla. 

Kuka viilaa? 

Myös erinomaisiin, huolella sorvattuihin teksteihin jää aina kauneusvirheitä. Helene Bützow on ansioitunut ja palkittu pitkän linjan suomentaja, jonka käännöksiä olen lukenut suurella riemulla, ja siksi horjunta hämmentää. 

Syy ei myöskään ole yksin kääntäjän, vaikka hänen nimensä komeileekin kirjan kannessa. Käännöksen epäjohdonmukaisuuksien ja virheiden bongaaminen on kustannustoimittajan tehtävä. Tällaisten havaintojen ei pitäisi tulla kriitikolta, kun kirja on painettu ja myynnissä.  

En tiedä, mikä on mennyt vikaan, tuliko kenties kiire? Ymmärrän, että kirja haluttiin myyntiin messuille ja pukinkonttiin, mutta jos kustantamo haluaa kiillottaa kilpeään lyömällä kanteen kultaleiman julistamaan ”palkittua nuorten kirjallisuutta maailmalta”, sen vastuulla on myös varmistaa, että suomennos on viimeistelty kokonaisuus. Muutenhan vaarana on, että lukija pettyy teokseen ja tuumii: jos palkittu nuortenkirjallisuus on tällaista, miksi vaivautua? 

Kaikki mitä kaipasimme on kuitenkin ehdottomasti vaivan arvoinen matka. Tunteikas loppu palkitsee kärsivällisen lukijan, ja toisella lukukerralla teoksen alku näyttäytyy uudessa valossa.